Itsekkyyden joutsenlaulu

Avasin eilen muuttolaatikon ja silmiini osui vanha älypuhelimeni, jonka olin säästänyt sen sisältämien kuvien takia. Olin valvonut koko edellisen yön, jonka aikana kirjoitin huomattavasti pidemmän kirjeen edelliselle avopuolisolleni. Tuohon kirjeeseen sisällytin asioita, joita en ollut hänelle pitkään aikaan kertonut ja joiden kertomisella halusin lieventää hänelle aiheuttamaani tuskaa välien katkaisemisesta häneen. Tai niin sanottuun välien katkaisemiseen, sillä edessä on ennemminkin tulevaisuutta määrittävä risteyskohta: Jos elämänpolkumme jatkavat samansuuntaisesti, niin kirje sisältää sen osalta merkittäviä huomioitavia asioita minun tunteistani. Ja jos ei, niin se sisältää myös asioita, joita hänen olisi hyvä muistaa hänen omalla elämänpolullaan, mikäli en jatkossa ole osa sitä ja kertomassa hänelle niistä asioista.

Helping Hands

Laitoin löytämäni puhelimen lataukseen ja avasin sen muutaman tunnin päästä. Selailin kuvia, muistoja, jotka ovat painautuneet mielessä alimmaiseksi kohtaamieni vaikeuksien ja haasteiden myötä. Niistä kuvissa esiintyi kaksi ihmistä suunnattoman onnellisina toisistaan, aivan kuin he olisivat kohdanneet ensimmäistä kertaa elämässään jotain hyvää ja kaunista. Kun olin selaillut nuo kuvat läpi, niin silkasta uteliaisuudesta päätin selata vielä vanhat tekstiviestit. Vastaani tuli tuolloin viestienvaihto entisen avopuolisoni kanssa. Hänen, jonka kanssaan jaoin elämää miltei 13 vuoden ajan. Mitä enemmän luin noita vanhoja viestejä, niin sitä suuremmaksi kasvoi tuntemani järkytys. Näin silloisen vastinkappaleeni hätähuudot, jotka kaikuivat tyhjyyteen, kun tuolloinen minäni oli siihen aikaan elämänsä pimeimmässä syvänteessä. Muistan kyllä, että pakenin loppuun palamistani ja pahaa oloani pelien maailmaan, samalla ollen täysin reagoimaton hänen yrityksiinsä pelastaa se mitä oli pelastettavissa. Romahdin täysin.

Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.

Kun kokemani suunnaton paha oli purkautunut sisältäni, sellainen musta ja muodoton suuri möykky, niin avasin tietokoneeni ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin sähköpostin, jonka loppuun kirjoitin pahoitteluni siitä, että minulla kesti niin kauan ymmärtää hänen näkemänsä vaiva ja pyrkimykset minun auttamisekseni. Muistutin häntä siitä, että hänen nykyisen miesystävänsä olisi parasta ymmärtää millaisen ihmisen kanssa hän on tekemisissä. Ihmisen, joka kantaa todella suuren taakan lähimmässä ihmissuhteessaan. Sellaisen ihmisen avatessa suunsa olisi kuulijan herkistyttävä vain kuuntelemaan, sillä niiden sanojen takana seisoo suuret tunteet ja mieletön myötätunto. Niiden laiminlyönti on vaivatonta, tämän tiedän täysin omasta kokemuksestani. Laiminlyötynäkin tuo ihminen kykeni osoittamaan selviytymiskykynsä ja pitkää pinnaa. Hän odotti ja odotti, kunnes ymmärsi odottamisen olevan turhaa. Ihminen, joka ei kuuntele viestiä sanojen takana ei ole autettavissa, sillä sellaisen ihmisen pitää auttaa itse itseään.

Less is More

Hän vastasi, ettei se ollut niin mustavalkoista, ja olihan hänkin tehnyt virheitä. Totta. Me kaikki teemme elämässämme virheitä, mutta jotkin virheet ovat tunnistettavissa kriittisiksi. Melko usein nuo kriittiset virheet ovat sitä, että ihminen ei toimi silloin kun pitäisi ja tekee valintoja, joiden vaikutusta ei tule miettineeksi muiden ihmisten näkökulmasta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ihmisen tulisi tehdä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat hyvältä, niin läheisimmän ihmissuhteen osalta pitäisi kyetä olemaan aina silloin tällöin epäitsekäs. Epäitsekkyys on tosin haastava taitolaji siinä mielessä, että silloin joudut luopumaan pinnallisista käsityksistäsi ja ottamaan toiset aidosti huomioon, säilyttäen kuitenkin itsekontrollin. Eilisen jälkeen tiedän, etten ole kuitenkaan siinä kovin hyvä ja siinä minulla on vielä paljon kehitettävää. Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.

Olen kirjoittanut tätä blogia itsetutkiskelumielessä ja siinä siitä on ollut suuri apu. Olen kirjoittanut itsestäni laajalti, mutta suurimman opetuksen sain kuitenkin niistä alle 100 merkin tekstiviesteistä, joissa ihminen yrittää kutsua toista ja saa vastaukseksi vain tyhjyyttä. Kuten maailman parhaimmat ohjelmoijat sanovat, niin ”Less is More.”

Ontuvien selitysten klubi

6240707542_2dbd88d10c_b

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

Kusettamisesta silta Suomen amfetamiinipääkaupunkiin

Jujuttaminen on helppoa, meitä on äärimmäisen helppo johdatella mielipiteiden osalta. Siihen tarvitsee vain ripauksen uskottavaa esiintymistä, kykyä jyrätä eriävät mielipiteet ja rautaisen tahdon johdattaa tietoisesti ihmisiä harhaan. Tuohon rautaiseen tahtoon riittää jompikumpi kahdesta, ja ne ovat harhainen uskomus tai epäsosiaalinen persoona. Harhaisen uskomuksen omaavia ihmisiä tapaa parhaiten kirkon saarnastuoleissa ja säntillisemmässä kirkkokansassa. Epäsosiaalisia persoonia löytyy eniten pörssiyritysten johtoportaista.

104399461_72c6ad745d_b

Valtaosalla ihmisistä on vaikeutta tunnistaa täsmällisesti näitä kahta, vaikka se intuitio saattaa väläytellä punaista varoitusvaloa tällaisten ihmisten kohdalla. Jos tuon varoituksen sivuuttaa, niin silloin on antanut aikaa itsensä vaikuttamiselle tällaisen sumuttajan toimesta. Se intuitio ei ole jatkuvassa toiminnassa alitajunnassamme turhan takia, sen yksi tehtävä on varoittaa meitä vaarasta. Uskokaa siis tätä hälytysjärjestelmäänne, kiinnittäkää huomiota siihen mikä aiheuttaa sen epämukavan fiiliksen.

Opetus- ja koulutustyössä olen pannu merkille sen, että nuoria on todella helppo johdatella. Heiltä puuttuu opittava kyky kyseenalaistaa puhuttuja asioita. Se johtuu siitä, että kotona ei ole opetettu syy-seuraussuhteiden käsittelyä riittävän noususuuntaisesti. Se ei ole vanhempien vika, sillä heiltäkin se todennäköisesti puuttuu. Kyse on kuitenkin opittavasta taidosta ja yllätys yllätys, sellaisen taidon oppii riittävän laadukkaassa koulussa. Ja sen koulun oppiasteella ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä.

Esimerkiksi matemaattisluonnontieteellisten oppiaineiden yksi tärkeimmistä opeista on syy-seuraussuhteiden tarkasteleminen numeroiden avulla. Matematiikan perustaidot pitää olla riittävän hyvin hallussa, että saadaan työkalut fysiikan lakien tarkasteluun. Ja jotta näitä ilmiöitä saisi vietyä pohdiskelun puolelle, niin tarvitaan myös humanistisia tieteenaloja tueksi. Joku voisi huutaa käsillä viittoen, että ”hei! Meillähän on jo lukiot!” Niin on, mutta missä vaiheessa oppilailla on aikaa pysähtyä harjoittamaan aivojaan? Lukiossa aivoja kuormitetaan jatkuvasti uudella tiedolla, joten minun huoleni liittyy itse lepäämiseen. Se on se vaihe, jolloin aivot todella kehittyvät.

Kielellisten valmiuksien kehittäminen on jatkuvaa ja tahdosta riippumatonta. Altistaminen kehittää kielellisiä valmiuksiamme jatkuvasti, joten siihen ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kielellisten valmiuksien heikompi kehitysaste kielii vain siitä, että sitä prosessia häiritsee jokin tai jotkin asiat. Se mihin pitäisi kiinnittää huomiota on muun otsalohkon alueen treenaus, jota on tapahtunut todella vähän niillä oppitunneilla, joille olen itse oppilaana osallistunut.

Otsalohko. Tuo rakas aivojeni osa, joka vastaa näistä asioista itsessäni: Persoona, käyttäytyminen, tunteet, järkeily, suunnitelmallisuus, ongelmaratkaisu, viestintä, keskittyminen ja tietoisuus. Näihin otsalohkon ominaisuuksiin olen saanut kehitysapua jotain muualta kuin koulusta. Koulussa olen oppinut pääasiassa nämä asiat: Lukiosta opiskelutekniikat, ammattikoulusta substanssiosaamisen kehittämisen lähtökohdat ja ammattikorkeakoulussa työkalut itseopiskeluun. Ei ihme, että masennukseni hoito alkoi vasta sitten, kun opiskeluoikeuteni korkeakoulussa päättyi.

Otsalohkossa toimii sellaiset mielihyvähormonit, että niiden avulla ihmisen ei tarvitse nauttia minkäänlaisia huumausaineita. Kun olen tehnyt huomioita opetuksen laadullisesta heikkenemisestä myös sieltä opettajanpöydän takaa, niin olen alkanut kiinnittämään huomiota mielialalääkkeiden käytön yleistymiseen. Minusta nämä kaksi asiaa korreloivat. Mutta se ei ole ainoa asia. Mielialalääkkeitä määrätään entistä enemmän myös työelämässä oleville aikuisille ja mielenterveyssyyt ovat tärkein työkyvyttömyyseläkkeelle ajava asia tänä päivänä. Missä on siis pulma? Esitän hypoteesini seuraavassa ja viimeisessä tekstikappaleessa.

Ihmisillä ei ole vapaa-aikaa. Täsmennän väitettäni: Ihmisillä ei ole aitoa, rentouttavaa vapaa-aikaa. Tämä koskettaa erityisesti kriittistä kansanosaa eli opiskelijoita ja työssä käyviä. Nuoret eivät saa päivittäistä annostaan dopamiinista, serotoniinista, oksitosiinista ja endorfiinista, vaikka ne olisivat saatavilla täysin normaaleista vuorovaikutustilanteista. En ihmettele yhtään esimerkiksi sitä, että Kouvola komeili edellisessä tilastossa Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ulkoisia stimuloivia huumeita käytetään, koska niille on tarvetta. Ja täysin turhaan. Aivomme kyllä hoitaa homman kotiin, jos vain ympäristö antaa siihen luvan.

Syy-seuraussuhde tässä tekstissäni on selkeä. Pääsimme ihmisten huiputtamisesta amfetamiiniin. Olisitko itse pohtinut asiaa tältä kantilta?

Perjantai ja mielen syövereiden demonit

2311621369_40037f1e29_z
Kuva: Ashley Adcox, lähde: Flickr.com

Heräsin eilen yöllä kello kolme ja keskiviikkoisen tunnelukon avautumisen myötä olin hyvin lähellä romahdusta. Kävin aamulla kaupungilla ja takaisin matkatessa, osittain väsymyksestä johtuen, olin hyvin lähellä totaalista romahdusta. Jouduin koko kotimatkan ajan vakuuttelemaan itselleni, että tämä on totta enkä ole unessa. Kotiin päästyäni kävin hetkeksi nukkumaan ja näin mitä surrealistisimpia unia, mitä olen koskaan nähnyt.

Olen nyt vanhempieni luona ja eilen mielessäni käynyt ”lataamoon” hakeutuminen on käytännössä tapahtunut. Ei laitoksessa, mutta turvallisessa ympäristössä. Voin nyt kohtalaisen hyvin ja lyhyistä yöunista huolimatta olen levollinen, mieleltäni virkeä. Eiliset kokemukset tulevat tuskin olemaan viimeisiä, mutta toivon niistä vähälukuisia. Olin vähällä katketa keskeltä, luovuttaa lopullisesti.

Raskaasta eilisestä huolimatta olen kuitenkin suunnannut katseeni jo tulevaan ja tehnyt päätöksen kaikkien tunnelukkojen ja traumojen kohtaamisesta. Olen tehnyt itselleni selväksi, että tulen parantumaan masennuksestani jonain päivänä. Tiedostan, että masennukseni on oire jostain pitkäaikaisesta stressistä. Se johtuu virheellisistä ajatusmalleista ja ilmenee esimerkiksi siinä, että en koe olevani millään tavalla merkityksellinen. Tarvitaan rauhaa ja riittävästi aikaa ympäristön tarkkailuun, että huomaan olevani rakkauden ympäröimä. Tarvitsen voimia ja päättäväisyyttä nähdäkseni, että olen ajatusmalleistani huolimatta tarvittu ja rakastettu.

Tarpeettomuuden tunteesta huolimatta olen aktiivinen, sillä sisältäni puuttuu sisäinen liikkeelle paneva voima eli motivaatio. Jos ja kun parannun tästä mieltäni vaivaavasta sairaudesta ja stressistä, niin minkään asian saavuttaminen ei tule koskaan olemaan minulle vaikeata. Jos vaan saan normaalin ihmisen energiatasot takaisin ja hitusen sisäistä motivaatiota, niin tulen saamaan tässä elämässä paljon sellaista aikaan, joka hyödyttää myös ympärilläni olevia ihmisiä.

Tänään on tosin vielä sellainen päivä, että surumielisyyttä on vaikea työntää sivuun. Hautaamme tänään edesmenneeni enoni, yhden niistä minulle tärkeimmistä vaikkakin etäisemmistä. Tämän viikonlopun jälkeen aionkin hyväksyä luontaisen surumielisyyteni, mutta tulen tekemään sen kanssa itseni selväksi, hyväksyä sen taustalla vaikuttavana voimana. Se on osa minuuttani, osa identiteettiäni. En kuitenkaan anna sen vaikuttaa alkaneeseen parantumistapahtumaani, vaan hyväksyä sen olemassaolon. Siitä ei tarvitse pyristellä eroon, jos kykenen kohtaamaan mieleni syövereissä vuosikaudet kummitelleet demonit.

Kuukausi kulunut. Mitä on tapahtunut?

13117532_b294636d3e
Kuva: boskizzi, Flickr.com

Olen nyt kuukauden ajan pitänyt yllä tätä blogia ja kuukausi onkin hyvä aikaväli tarkastella tuona aikana tapahtuneita asioita ja muutoksia. Kuten kirjoituksia seuranneet tietävät, niin kärsin keskivaikeasta masennuksesta joka on uusiutunut tämän syksyn aikana. Blogi on yksi tapa purkaa masennuksen oireita ja samalla se toimii minulle itselleni päiväkirjana, jonka kirjoitusten pariin olen palannut pohtiessani jatkosuunnitelmia hoidon suhteen.

Yli kuukausi sitten olin henkisiltä voimavaroiltani hyvin lopussa ja voinkin todeta, että kirjoittamisen avulla olen päässyt jo pahimman yli. Olen vielä kuitenkin vajaakuntoinen ja energiapiikin saatuani joudun yleensä lepäämään hyvin paljon. Olen siis tarkemmin ajateltuna vajaatyökykyinen ja tie parantumiseen on vasta alkamassa. Vaaditaan vielä pitkä aika, ennen kuin pystyisin työskentelemään jossain kokoaikaisessa työssä.

Kuukauden aikana olen saanut kuitenkin aikaiseksi sen, että olen pystynyt pitämään mielenkiintoa yllä minulle itselleni tärkeisiin asioihin. Olen uudelleen aktivoitunut vapaaehtoistyöhön, jossa voin itse määritellä tekemäni työt ja niiden määrän. Voin halutessani kieltäytyä liian suuritöisistä projekteista tai vapaaehtoistöistä, mutta tällä hetkellä niin ei ole onneksi tarvinnut toimia. Vapaaehtoistyössä pääsen lisäksi tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa ja juuri ihmiskontaktit ovat tuoneet muuten niin raskaaseen arkeen virkistystä.

Olen kuluneen kuukauden aikana parantanut välejäni ex-puolisooni ja päässyt erokriisistä yli. Tämän lisäksi olen viettänyt aikaa vanhan opiskelijakaverin kanssa, käynyt kaupungilla viihteellä ja viimeisimpänä käynyt Helsingissä katsomassa elokuvan naispuolisen ystäväni kanssa, jonka kanssa kemiamme kohtaavat jollain tasolla. Mielestäni näen edessämme hyvän ja kestävän ystävyyden tai jotain ehkä syvällisempää. Se vain riippuu tuosta ystävästäni.

Vuoden vaihteeseen on enää hieman reilu kuukausi ja minua arveluttaa tuo vuoden vaihteen aika, jolloin vapaaehtoistyössä ei tapahdu oikein mitään. Se tarkoittaa sitä, että tuolle ajalle minun täytyy keksiä jotain sellaista tekemistä, jotten joudu ajattelemaan omaa henkistä jaksamistani. Tavallaan joudun asettamaan itseni tilanteeseen, jossa pitäisi löytää jotain aktivoivaa tekemistä oleskelun sijaan. Olen viime aikoina pelannut enemmän tietokonepelejä (olihan minulla melkein kahden kuukauden tauko välissä), mutta liiallinen pelaaminen on minulle entuudestaan ongelma. Se aiheuttaa energian suuntaamista epäoleelliseen ja vangitsee liiaksi sisätiloihin. Tässä mielentilassa ulos pääseminen on erittäin tärkeää ja ihmisten kanssa kontaktissa oleminen on yksi parhaimmista tavoista ehkäistä masennuksen oireita.

Seuraavan kerran tarkastelen kuukauden kulumista ja kuulumisia yhteenvetona hieman ennen uuden vuoden vaihdetta. Toivon hartaasti, että parantumiseni olisi tuohon mennessä edistynyt yhä enemmän. En kuitenkaan usko täydelliseen parantumiseen tuohon mennessä, vaan uskon siihen menevän enemmän kuin muutama kuukausi. Hyvällä tuurilla ja periksi antamattomuudella saatan olla terve jo ensi kesänä. Tuolloin kouluni pitäisi olla päätöksessä ja katse suunnattuna tulevaan. Sitä en tiedä vielä, että tulenko koskaan työllistymään opiskelemalleni alalle. Kunhan työllistyisin johonkin sellaiseen työhön, josta voisin oikeasti nauttia ja saisin olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Vaikutuksemme ympäristöön ja yhteisöömme

alegrc3adas_by_julio_romero_de_torres
Alegrías eli onnellisuus, Julio Romero de Torres. Lähde: commons.wikimedia.org

En ole saanut tänä yönä oikein nukuttua, joten päätin nousta ylös ja keittää aamun ensimmäiset kahvit. Koirani odottaa jo malttamattomana ulos pääsemistä, mutta se joutuu olemaan pitkälle iltapäivään yksin ja tässä vaiheessa ulkoilulenkille vieminen olisi vielä liian aikaista. Laitoin ylös noustessani television päälle ja DW-kanavalle, jolta tulee ympäri vuorokauden laadukasta asiaohjelmaa.

Katsoin illalla YLE Areenasta Heath Ledgeristä kertovan puolitoistatuntisen dokumentin. Hän oli hyvin ilmeisesti elinaikanaan yksi niistä harvoista maailmaan syntyneistä ihmisistä, jonka sisällä paloi jatkuva palo itsensä voittamiseen ja itsensä ilmaisemiseen jatkuvasti kehittyvin tavoin. Hän olisi ehkä saanut vielä suuremman vaikutuksen tähän maailmaan kohdistamalla tuon palon esimerkiksi ongelmien ratkaisemiseen. Hänestä olisi ollut jopa Elon Muskia suuremmaksi persoonaksi, ihmiseksi joka väsymättä haluaa edistää ihmiskuntaa parempaan suuntaan.

Olen usein kysynyt itseltäni, että millaisen merkin haluan jättää tähän maailmaan. Tarkoitan sellaista merkkiä, joka jättäisi jäljen huomattavasti pidemmäksi aikaa kuin maallinen ruumiini. Kun ajattelee tällaisten merkkien jättämiseen liittyviä asioita, niin tajuaa olevansa keskivertoihmisestä poikkeava yksilö. Tavallinen ihminen ajattelee ehkä nuoruudessaan näitä asioita, mutta tyytyy osaansa hyvin pian aikuisuuden saavutettuaan. Tavallinen ihminen tyytyy siihen, että oma merkki säilyy jatkamalla omaa sukuaan tai keskittymällä johonkin kapea-alaiseen harrastukseen. Tai ehkä tavallinen ihminen ajattelee jättävänsä jälkensä pienenä rattaana osana suurempaa koneistoa, esimerkiksi oman työnsä kautta.

Minä haluan kuitenkin jättää tulevaisuutta varten pysyvämmän merkin. En ehkä muistettuna kirjailijana tai tieteen tekijänä, mutta ihmisenä joka pyrki muuttamaan omaa ympäristöään parempaan suuntaan. Haluaisin nähdä nykyisen yksilökeskeisen yhteiskunnan palaavan hieman taaksepäin yhteisöllisempään suuntaan, ihan yleisen kansanterveydenkin kannalta. Ei ihmistä ole tarkoitettu kilpailemaan jatkuvasti toisten yksilöiden kanssa, vaan tekemään jatkuvasti yhteistyötä ja kurottamaan samoihin tavoitteisiin oman yhteisönsä kanssa. Yhteisö on vastine kivikauden pienheimoille, jolloin oli olemassa haasteita ja näiden joukkoon ei todennäköisesti kuulunut ahdistuneisuushäiriö tai masennus.

Mielenterveyden järkkyessä tuntuu, että yhteiskunta vähättelee asiaa. Se johtuu ehkä siitä, että sen hoitamiseen ei ole olemassa leikkausta joka poistaisi ongelman. Masennuksen syytä ei voi poistaa kirurgisesti eikä siihen ole olemassa täsmälääkettä. Päinvastoin, valtaosa mielenterveyslääkkeistä eivät edes tehoa kaikille ja niiden teho on kyseenalaistettavissa. Omalla kohdallani lääkkeistä on ollut hyötyä mielialan tasaamisessa, mutta olisin todennäköisesti pärjännyt pelkän kognitiivisen psykoterapian avulla. Oma masennukseni johtuu ajatusmalleista, jotka olen kehittänyt itselleni kasvatuksen, kokemusten ja itsesuggestion kautta.

Sinä joka luet tätä tekstiä, olethan ihmisenä onnellinen. Jos elämästäsi tuntuu puuttuvan onni ja ilo, niin katso ympärillesi. Kaikki elämä ympärilläsi tuo sinulle lohtua ja antaa sinulle toivoa jatkosta. Jos taas osaat iloita elämästäsi, niin pidäthän huolta sen tartuttamisesta ympäristöösi. Ilon ja onnen leviäminen on toivottava epidemia tässä tämän hetken maailmassa, josta löytyy jo omasta takaa harmautta ja synkkyyttä. Olkaamme iloisia toisistamme, vaikka elämä heittäisi välillä mitä eteemme.

Mielenterveys kipsissä

Olen viihtynyt tänään äärimmäisen hyvin tietokoneen äärellä ja nauttinut kirjoittamisesta. Olen myös syventynyt koulunkäyntiini ja pyrkinyt edistämään opinnäytetyötäni, jotta valmistuisin aikanaan koulusta. Koulunkäyntini on ollut jo pitkään vastatuulessa ja minulla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa motivaatiota koulutyöskentelyä kohtaan.

Eräs suurimmista vastavoimista kouluttautumisen suhteen on ollut se tietoisuus, että opiskelusta riippumatta työllistyminen ei lepää ansioiden eikä kovan työskentelyn varassa. Sen sijaan työllistymiseen tarvitaan joko todella hyvää suhdeverkostoa tai todella käsittämätöntä tuuria. Käytännössä kaikkiin hakemiini työpaikkoihin on saapunut kymmenittäin hakemuksia, ellei satoja, ja kilpailen töistä minua huomattavasti älykkäämpien ihmisten kanssa. Ellen kilpaile työpaikoista älykkäämpien ihmisten kanssa, niin kilpailen sellaisten kanssa joilla on huomattavasti pidempi ja monipuolisempi työhistoria.

Viime aikoina olen pyrkinyt unohtamaan työllistymiseen liittyvän toivottomuuden ja yrittänyt keskittyä opinnoissani minua eniten kiinnostaviin asioihin, joista voisi olla suurta etua tulevassa työelämässä. Mieltäni varjostaa kuitenkin sairastumiseni masennukseen ja pelkäänkin sen invalidisoivaa vaikutusta. Masennukseni on käytännössä aiheuttanut sen, että kyetäkseni toimimaan normaalisti minun tarvitsee levätä tavanomaista enemmän. Tiiviin työskentelyn jälkeen tarvitsen pitkät unet, jotta kokisin mieleni virkeäksi. Väsymyksen tunne estää myös tehokkaan liikkumisen, joka osaltaan saattaisi edesauttaa jaksamista.

Fyysisen kunnon rapautuminen onkin yksi niistä asioista, jotka minua harmittaa eniten. Haluaisin kyllä liikkua monipuolisesti ja nauttia siitä, mutta tällä hetkellä fyysinen jaksamiseni ei mahdollista riittävän hyvän peruskunnon ylläpitämistä. Tämä tuntuu mahdottomalta kierteeltä, johon täytyy yrittää löytää parannuskeinoja pienin askelin ja ottaen elämän päivä kerrallaan. Mitään pitkälle kantavia suunnitelmia ei kannata vielä tehdä, sillä niiden miettiminen vie minulta yllättävän nopeasti voimat. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen menettänyt sairauteni takia näköalan omaan elämääni sekä uskon täydellisestä parantumisesta.

Onkin huvittavaa, että työkykyni on laskenut merkittävästi, mutta kykenen kirjoittamaan mielessäni pyörivistä tunteista ja ajatuksista vaivattomasti. Kirjoittaminen itsessään ei aiheuta minulle fyysistä väsymystä niin kauan kun ajatukseni jaksavat rullata. En koe kirjoittamista fyysiseksi työksi ja tämän vuoksi työ jonka tuloksellisuus riippuisi kirjoittamisen määrästä, sopisi minulle ehkä parhaiten. Opiskelen tietotekniikkaa, jossa kirjoittaminen on hyvin vähäistä tai liittyy lähinnä tekniikkaan. Inhoan tylsää ohjelmointia ja se vie minusta mehut hyvin nopeasti, mutta itse kirjoittaminen ei aiheuta koskaan tuskaa.

Toivottavasti jaksamiseni kirjoittamista kohtaan tarttuisi muihinkin toimintoihini, sillä pidän kirjoittamisen tuottamisesta. Nauttisin varmasti suuresti, jos pystyisin tuottamaan tuloksia myös muissa asioissa. Esimerkiksi siivoaminen ja yleisestä hygieniasta huolehtiminen ovat usein laiminlyötyjä asioita tässä mielentilassa. Haluaisin löytää keinot kanavoida voimani muihinkin asioihin, jolloin voisin ehkä nauttia työni tuloksista muillakin tavoin. Olisi esimerkiksi hienoa saapua asuntoon, joka olisi siisti ja tiskit olisivat tiskattu omasta toimesta. Olisi hienoa tehdä asioita automaattisesti, esimerkiksi mennä suihkuun ilman sen suurempia mietteitä. Olisi mahtavaa tehdä asioita rutiinilla ilman, että ajattelisi niiden vaativan suurta työmäärää.

Masennus on todellakin mieleni syöpä, toivottavasti paranen tästä mahdollisimman pian. Toivon myös, että kukaan muu ei sairastuisi tähän. Masennukseni on vamma joka ei näy kadulla ulospäin eikä kukaan tiedä ilman erikseen sanomista, että olen sairas. Masennus on kuitenkin suurempi este kuin kipsattu jalka, sillä se estää tehokkaammin liikkumisen ja elämisen kuin alaraajahalvaus.