Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Suuresta huolesta, jota koen lapsista ja nuorista

”En kadehdi lainkaan tämän päivän nuoria”, sanoin toissayönä eräällä kotiterassilla oltuani toverilleni kuljettajana. Puhe oli juuri sivunnut huumeiden käyttöä seurassa, jossa mitä todennäköisemmin tuomitaan ongelmallinen käytös ymmärtämättä sen juurisyitä. Tai tuskin kaikkien osalta, sillä minne tahansa täällä Kouvolassa menetkin, niin mahdollisuutesi löytää päihdeongelmaisen läheinen lähentelee sataa prosenttia.

Ankarassa ja kuluttavassa yritysmaailmassa ennen psykoanalyytikon uraa työskennellyt Pertti Simula tietää, mistä selittämätön ahdistus ja luontaista henkistä voimaa kuluttavat negatiiviset tunteet johtuvat. YLE Kulttuuricocktail-sarjaan haastatellun Simulan näkemyksen pääset lukemaan tämän linkin takaa. Elämä on jo lastentarhasta alkaen kilpailua, sillä lapset joutuvat vertailun kohteeksi. Joku toinen käyttäytyy paremmin ja saa enemmän kehuja kuin toiset, saman jatkuessa kouluun siirryttäessä. Koulussa arviointi ja arvostelu vaihtuu sanallisesta pelkistettyihin numeroihin, joiden annetaan ymmärtää määrittävän lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tämän linkin takaa löytyvä YLE Oppimisen artikkeli alkaa sanoilla ”Miksi nuorilta kysellään arvosanoista ja koulumenestyksestä? Miksei kysytä mikä on paras koulumuisto?”

Oma keskikertainen koulumenestykseni perustui oikeastaan sille, että näin miten hirveästi vaivaa piti nähdä menestyäkseen. Muistan todella elävästi sen kun eräs tyttö purskahti ihan lohduttomaan itkuun, kun sai kokeesta numeron 8. Tuo kiitettäviin suorituksiin tähdännyt ja siinä hyvin onnistunut tyttö romahti, kun ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Näen tuon kymmenvuotiaana koetun eräänlaisena mikrokosmoksena nykyisestä yhteiskunnasta. Siitä millaiset paineet se asettaa yksilölle kilpailun ja ulkoisen paineen kautta.

Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksen tuloksia vertaamalla vuosikymmen myöhemmin syntyneisiin piirtyy synkkä mielikuva nykynuorten ahdingosta. Minun ikäluokastani joka viides on saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä ennen 21 ikävuotta ja näistä joka kolmas oli saanut joko psykiatrisen diagnoosin tai ainakin ostanut mielialaa sääteleviä lääkkeitä. Vuosikymmen myöhemmin syntyneiden vastaavia lukuja tarkastellessa näkee, että ongelma on kasvussa. Yhteenvedon näistä tutkimuksista voit lukea täältä.

”Yhteiskunnassa on havaittavissa piirteitä, jotka eivät tue kaikkien nuorten hyvää kehitystä”, on sanonut Taysin nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja Riittakerttu Kaltiala. Taysin helmikuussa 2020 julkaistussa artikkelissa nostetaan esille yhteiskuntakehityksen vaikutus nuorten kasvaviin mielenterveysongelmiin. Ongelmat ja huono-osaisuus periytyvät vanhemmilta lapsille, jonka lisäksi sosiaalisen median kanavat tarjoavat jatkuvasti todellisuudesta irrallaan olevia vertailukohtia näille lapsille sekä nuorille.

Valtaosa esimerkiksi Facebook-sovelluksen julkaisuista ovat oman elämän kohokohtien mainostamista, siitä kuinka itsellä meneekään niin hyvin ja siihen oheen lätkäistään yhtä hymyä oleva selfie. Nuori ei välttämättä tajua, että tuo ihminen on saattanut mennä esimerkiksi lomamatkakuvan ottamisen jälkeen hotellihuoneeseen itkemään pahaa oloa tai riidellyt tuntikausia partnerin kanssa jostain mitättömästä asiasta. Esimerkiksi eilen Mielakanmäen pohjoisrinteellä näin, kuinka pariskunta liikkui seesteisesti rinnettä ylöspäin ja mies talutti mukanaan maastopyörää, pyöräilykypärä päässä. Nainen ohjeisti miestä ottaessaan kuvia ilta-aurinkoa vasten ja haukkui tätä, kun mies ei osannut poseerata. En jäänyt katsomaan ja todistamaan mahdollista alamäkipyöräilysuoritusta, mutta epäilen suuresti tuon ulkoilun motiivin olleen pelkkä markkinointitempaus lähipiirille ja tutuille sosiaalisessa mediassa.

Olen itse todistanut nuorten pahaa oloa opetustyön kautta, jossa kuulin työn ohessa nuorten keskusteluja. Kun kyselin heidän kokemuksiaan, niin rivien välistä pystyi havaitsemaan todella raadollisen maailmankuvan näiltä nuorilta. Nuoret ahdistuvat, sillä he eivät ole tyhmiä. Nuoret passivoituvat, mikäli he tekevät johtopäätöksiä. Ennen ahdistuttiin ehkä vähemmän, sillä aina oli mahdollisuus lähteä lahden yli länsinaapuriin paremman elämän toivossa, uskaliaimpien ylittäessä valtameri amerikkalaisen unelman perässä. Nyt tänään nuori avaa selaimen ja etsiessään parempaa törmää siihen, että ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolella ja ahdistuu, kun toiset näyttävät kuitenkin pärjäävän paremmin ihan lähiympäristössä.

Simula nosti haastattelussaan esille merkittävän seikan. Kilpailu nakertaa lopulta ihmistä niin, että tämä palaa loppuun työpaikallaan. Jatkuvan yrityksen tuloksen kasvun myötä tekijänkin tuloksen pitäisi olla aina kasvusuuntainen. Opiskelussa huomio kiinnittyy kilpailemiseen tulevista työpaikoista, opitun sijaan korostetaan sitä, kuinka ”olenkaan parempi kuin kaikki muut.” Ihmisen toiminta yksinkertaistetaan ja pelkistetään mitattavissa oleviin asioihin, kuten koulunumeroihin, työvuosiin ja projektien määriin. Tuossa vertailussa unohdetaan kausaliteetti ja se, että joskus on niitä huonojakin päiviä ja koetaan supersuorituskykyjä tukevien tunteiden lisäksi paskaa oloa. Olen todistanut tämän jopa käytännössä, sillä eräässä työhaastattelussa pöydän toisella puolella oli HR-asiantuntija. Valintani esteeksi tuli ilmeisemmin se, että olin muutaman vuoden ajan tehnyt jatkuvaa palkka- ja opintotyötä valveilla ollessani ja yrittänyt hoitaa parisuhdetta siinä samalla. Hän oli hämmästynyt, kun ansioluettelossa olikin tuon jälkeen parin kesän ajan pelkkää tyhjää ja opintoni olivat venyneet loppuun palamisen myötä. Haastattelun jälkeen vaan nauroin, sillä arvon henkilöstöasiantuntija ei ymmärtänyt letkautustani ”elämä tapahtui.”

Onneksi yhteiskunta ei ole mikään rigidi, vaan muuttuu ihmisten päätösten ja valintojen myötä. Jos edes neljäsosa väestöstä kannattaa jotain uudistusta, joka nojautuu todettavissa oleviin havaintoihin ja jolle on hyvät perustelut, niin se mitä todennäköisemmin saadaan aikaan. Yhteiskunnan kilpailumentaliteettikin voidaan muuttaa, jos vain lakkaamme häpeämästä inhimillisiä ominaisuuksiamme ja jätämme kilpailemisen urheilun piiriin. Nyt kun olemme havainneet epäkohdan ja sen muuttamiselle on täysin selkeät järkiperustelut olemassa, niin tuohon vaadittava muutos on täysin mahdollinen. Itse en ehkä pysty vaikuttamaan siihen isossa mittakaavassa, mutta tulevassa työssä tekemieni valintojen ja toimien kautta yksittäisten nuorten osalta pystyn asiaan tekemään muutoksen. Mitä sinä aiot tehdä asian eteen?

Kun sydän kivettyy

Jos sydän voisi kivettyä, niin tämä kivi saattaisi sijaita omassa rinnassani.

Luottamus on mieletön asia silloin kun sitä on olemassa. Luottamus mahdollistaa sen, että pystyt jakamaan asioita toisen ihmisen kanssa. Olivat ne sitten tunteita, ajatuksia tai konkreettista tekemistä; yhdessä tekemistä. Silloin kuin sitä ei taasen ole, niin elät eräänlaisessa paradoksissa: Elät henkisellä tasolla yksin, vaikka lähelläsi on sinulle läheinen ihminen. Vaellat elämässä vailla takuita siitä, että vaikeana hetkenä tällainen ihminen seisoo sinun tukenasi. Tiedostat jatkuvasti, että haasteita kohdatessa joudut selviytymään niistä yksin.

Yksi tällainen luottamusta herättämätön ihminen on alkoholisti. Sitä ovat myös tietyistä mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän ongelmansa muiden ihmisten näkökulmasta on juuri se, että heidän sanaansa ei voi yksinkertaisesti luottaa. Heidän elämänsä pyörii niin tiiviisti oman itsensä ympärillä, ettei heillä ole samaistumiskykyä toisten ihmisten elämäntilanteisiin. Alkoholistilla keskiössä on päihtyminen, mielenterveysongelmaisella se voi olla oma elämääkin suurempi ja merkityksellinen tuska.

Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset.

Mitä jos sama ihminen kärsii sekä alkoholismista ja mielenterveysongelmista? Voisin sanoa, että mikään muu asia ei ole koetellut minua niin suuresti elämässäni kuin se, että tällainen ihminen on kertonut rakastavansa minua. Tiettyinä hetkinä se on uskottavaa, mutta käytännön teot saavat kyseenalaistamaan tuollaiset tunnustukset. Sanat alkavat jossain vaiheessa vaikuttamaan sumutukselta, tuntuu ettei mikään toisen sanoma pidä paikkansa. Jos on uskaltautunut luottamaan moniongelmaisen ihmisen sanaan, niin sitä todennäköisesti huomaa jossain vaiheessa muuttuneensa helvetin vihaiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Siltä se tuntuu.

Ei moniongelmainen ihminen sitä tahallaan tee. Ei hän herää aamulla (todennäköisempi heräämisaika on lähempänä keskipäivää) ja päätä, että pettää sinä päivänä yhden tai useamman ihmisen luottamuksen. Ei hän halua syödä sanojaan, mutta ongelmiensa takia hän tulee näin tehneeksi. Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja tekee lupauksia, sanoo hyvältä tuntuvia asioita, mutta illan tullen tulee pettäneeksi sanomansa asiat tekojen myötä.

Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa

Kun elää riittävän kauan edellä mainitun laisen ihmisen kanssa, niin sitä muuttuu pikkuhiljaa kyynikoksi. Aiemmin lempeydellä ja suurella välittämisellä omasta suusta sanotut asiat muuttuvat hiljalleen välinpitämättömyyden ääneksi, piikittelyksi ja vähättelyksi. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihminen on tullut petetyksi aivan liian usein. Jos käy niin kuin minulle, että pääsee joskus nousemaan tuosta kyynisyyden suosta ja tulee jälleen upotetuksi takaisin sinne, niin omat tunteet toisia ihmisiä kohtaan alkavat kovettumaan. Kyynikosta alkaa kasvaa tunnekylmä ihminen.

Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa.

Te, jotka olette seuranneet kirjoituksiani säännöllisesti, tiedätte kyllä kenestä kirjoitan. Olette ehkä hämmästelleet, että ”mitä kummaa hän näkee siinä toisessa?” Niin. Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa ja sama pätee tässäkin tilanteessa. Kyseessä on ihminen, jolla on suunnattoman suuri sydän ja joka on selviytynyt hyvin rankoista elämänvaiheista hengissä. Kun näkee ihmisissä sellaisia asioita, joista he eivät edes itse ole tietoisia, aiheuttaa säännöllisesti ongelmia itselle. Silloin tällöin oma usko toiseen ihmiseen johtaa tuskaan ja murheeseen, mikäli tuo toinen ihminen on itselle läheinen. Etäisten ihmisten osalta tulee tunteneeksi lähinnä pettymystä tuollaisissa tilanteissa.

Moni olisi minun tilanteessani laittanut vahingon kiertämään eli hypännyt liikkuvasta junasta ja antanut sen törmätä aikanaan johonkin. Olen kuitenkin yrittänyt päästä etenemään veturille irtoavien vaunujen vaikeuttaessa matkaani ja voimani ovat ehtymässä. ”Juuri kun olisin saavuttanut sen saatanan veturin”, tekisi mieli huutaa. Tämä on ollut kamppailu, jonka osalta on vain pakko myöntää hävinneensä. Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa. Et, vaikka kuinka haluaisit pyyteettömästi auttaa. Et, vaikka käyttöösi on annettu maailmankaikkeuden tehokkain ase: Rakkaus.

Erinomaisuuden illuusio

Me ihmiset olemme todella umpisurkeita pitkän aikavälin ennustajia, joten en ihmettele yhtään mielenterveyden häiriöiden kasvua sairaslomien taustalla. Syitä arvuutellaan varsinaisen asiantuntija-armeijan avulla, mutta omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa selkeän syyn: Epävarmuus ahdistaa, vuosien epävarmuus vammauttaa pysyvästi.

Vielä voimme nauttia siitä, että valtaosalle meistä eli yli puolelle meistä on tarjolla kokopäiväistä ja vakituista työtä, joskin vakituisuus ei enää tarkoita eläkeikään johtavaa työuraa saman työnantajan palveluksessa. Vakituisuudesta saa nauttia tosin ne ihmiset, joilla on vakiintunut asema työmarkkinoilla. Samaa ei voi sanoa nuorista, jotka alussa linkittämässäni YLE:n artikkelissa ovat pääosassa. Osa-aikaisuus tai työn määräaikaisuuden luonne luo epävarmuutta, mutta yhtä lailla yksityiselämän ongelmat voivat heijastua työhyvinvointiin. Mikäli epävarmuus koskettaa sekä työtä, että yksityiselämää, niin mielenterveysongelmien ilmaantuminen on vain ajan kysymys. Ajallisesti ongelmat voivat kehittyä vakaviksi hyvin nopeasti ja arvaamatta. Kipeän käden huomaat heti, mutta mielenterveyshäiriön saattaa huomata ainoastaan ulkopuolinen.

Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä.

Epävarmuus näkyy elämässäni joka ikinen päivä. Työhistoriani on pirstaleista ja asun alueella, missä töihin pääsee pääasiassa hyvien suhteiden ja verkostojen kautta, ellei ansioluettelo ole kerralla vakuuttava. Ihmissuhteita ei pääse syntymään ja kehittymään, sillä työpaikat vaihtuvat ja jokainen päivä tulee pohdittua, että minne päin Suomea tai maailmaa sitä pitää mahdollisesti muuttaa toimeentulon perässä. Vaivannäön valuminen hukkaan muuttaessa aiheuttaa sen, että jättäytyy tavallaan tarkoituksella toimettomaksi: ”Miksi näkisin vaivaa sellaisen eteen, josta saatan joutua luopumaan huomenna?” Yhteiskuntamme ja vakituisesta kokoaikatyöstä nauttivat ihmiset ovat sokeita tuolle toteamukselle, vaikka tulevaisuudessa tuo tulee olemaan arkipäivää valtaosalle ihmisistä.

Toimeentulon epävarmuus on varmasti yksi meihin heijastuva tekijä, mutta ei meillä mene hyvin yksityiselämänkään puolella. Meidät millenniaalit on kasvatettu uskomaan omaan erinomaisuuteemme ja siihen, että meillä on jokaisella jonkinlainen piilomerkitys olemassa, se vain pitää löytää. Meille on toitotettu, että olemme erityisiä ja pystymme mihin tahansa, kunhan vain päätämme saavuttaa sen. ”Paskapuhetta”, voisin sanoa ja siinä piilee varmasti osasyy sille, ahdistus valtaa mielen kohdatessa seuraava totuus: Saavuttaakseen jotain joutuu näkemään helvetisti vaivaa ja aikaa, sillä näinkin epäluuloisessa maassa kuin Suomi kannukset ansaitaan ajalla eikä tuloksilla.

Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa.

Perhettäkään ei uskalleta perustaa, mikäli usko toimeen tulemiseen on heikko. Yhä useampi siirtää jälkikasvun hankkimisen siihen vaiheeseen kun ”ura on saatu luotua vahvalle pohjalle.” Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä. Lähempänä keski-ikää perheen perustaneet pääsevät nauttimaan uudesta ”vapaudesta ja itsensä uudelleen löytämisestä” vasta lähempänä 60-ikävuotta. Uskotaan, että omalle jälkikasvulle pitää pystyä tarjoamaan enemmän kuin mitä itse sai omilta vanhemmiltaan. Merkkivaatteita, premium-elektroniikkaa ja ulkomaanmatkoja. Voin ennustaa näissä perheissä ihmetyksen olevan suuri, jos jälkikasvu löytää itsensä teini-iän vaikeimpina vuosina vetämässä piriviivaa nenäänsä tai tykittämässä romua suoneen, sillä kaiken tuon yltäkylläisyyden ohessa vanhempain rakkaus saattoi jäädä osoittamatta perinteisin menetelmin.

Ja kaikki tuo, jos vain sattuu edes pääsemään sinne asti, jonkinlaisesta ammatista puhumattakaan. Perheen perustamiseen tarvitsee kaksi ihmistä, mutta sekin on tänä päivänä helvetin haastava tehtävä. Toisen osapuolen pitää loksahtaa kohdilleen ’just, eikä melkein’ ja toisen kiinnostuksen kohteiden sekä mieltymysten pitää miellyttää myös itseä. Ei riitä, että esimerkiksi mies on tunnollinen ja huomioon ottava: Täytyy osata rakastella, toisaalta ottaa säälimättä. Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa. Niin, ja kouluasteen tutkinnon pitää olla vähintäänkin sama, mitä itsellä on. Siinäpä pähkinää purtavaksi kansalle, jonka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista valtaosa on naisia.

Olin raivoissani ja pysähdyin ajattelemaan

Joo me ollaan lasten kanssa turva kodissa koska mä varmaan tapan itteni kohta..

Sain edellä olevan viestin nuorelta naistuttavaltani, jonka poikaystävä oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Olin kätellyt kyseistä nuorta miestä viisi päivää aikaisemmin, kun olin käynyt vierailemassa heidän luonaan ja kuulemassa kuulumiset. Heti perään sain taas jälleen toistaa hänelle samat sanat kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin: Ei, hän ei ole murhaaja. Ei, häntä ei ole kirottu.

Hetken asiaa mietittyäni tulin jopa vihaiseksi. Olen itse ollut sovittamassa muutaman kerran hirttosilmukkaa kaulani ympärille, mutta olen pyörtänyt päätökseni puhtaasti velvollisuuden tunnosta. Ei, kuka sitten pitäisi huolta koirastani? Ei, kuka sitten kävisi omaisuuteni läpi ja joutuisi tekemään tavaroiden hävittämisen? Elämä on joskus näyttänyt täysin lohduttomalta, mutta viime hetkellä olen oivaltanut jonkin syyn, miksi minun ei tulisi tehdä sitä. Suurin ja painavin syy olla edes ajattelematta viimeistä vaihtoehtoa olisi oma lapsi tai lapset. Olin vihainen siitä, että ihminen voi heittäytyä niin itsekeskeiseksi, sellainen ihminen, jonka kontolla on kahden pienen lapsen elämä. Olin aivan raivoissani. Kunnes rauhoituin ja totesin, että yhteiskuntamme on perseestä kun huomioi mielenterveyspalveluiden tason.

Mielenterveyspalvelut saavat tyydyttävän arvosanan minulta siinä hoidon vaiheessa, kun ihminen on jo joutunut pohjalle. Hylätyn arvosanan MiePä-palvelut saavat pro-aktiivisesta työstä. Mielenterveyshoitajalle pääsee ilmaiseksi, mutta tieto tästä ei leviä yhtään mihinkään. Ihan kuin sitä tietoa ei edes haluttaisi kuuluttaa kaikelle kansalle. Ongelmiin pitäisi puuttua, ennen kuin niistä edes tulee ongelmia. Se säästäisi yksittäisen ihmisen kallisarvoista elämää ja madaltaisi pitkässä juoksussa terveydenhuollon kustannuksia. Jos mieli sairastuu, niin sitten alkaa sairastumaan koko keho. Tai kehon sairastuessa mieli seuraa mukana. Miten vaikeaa yhteiskunnan päättäjille tämän asian tajuaminen voikaan olla?

Eilen oli viimeinen työpäiväni opettajana. Tarkistin viimeisiä kokeita ja löysin erään puolivillaisesti tehdyn kokeen lopusta viestin, josta osan julkaisen tässä seuraavaksi:

…tämä oli viimeinen tunti minkä pidit minulle. Olet loistava opettaja ja yksi niistä harvoista kenestä pidin (ja niitä opettajia ei ole paljon)… Olet esimerkki siitä, että ei tarvitse sitä yliopisto(koulutusta) ollakseen hyvä opettaja…

Viestissä oppilas kertoi keskeyttävänsä opinnot, jotta hän saa elämänsä kuntoon muilta osa-alueilta. Luin tekstin useaan kertaan, pohdiskelin tämän oppilaan tilannetta ja päädyin samaan lopputulokseen. On parempi selvittää oman elämän ongelmat, jotta pystyy keskittymään opiskeluun ja sen jälkeen koittavaan työelämään. Uskon, että tuo määrätietoinen nuori nainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja osaa tehdä elämässään oikeat päätökset.

Tiedättekö mitä? Tekisin itse hänen asemassaan samanlaisen ratkaisun: Oma pesä ensin kuntoon, sitten vasta muut asiat. Toivonkin todella, että kyseinen oppilas tai oikeastaan entinen oppilas saisi elämänsä haasteet selvitettyä, että voisi keskittyä elämiseen. Hän on sen ansainnut, hyvän elämän.

 

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.