Vituttaa. Sillai pikkasen. Viemärit eivät vedä tässä laitoksessa ja se tarkoittaa sitä, että pyykkiä ei sitten pestä. Eikä käydä paskalla. Eikä käydä suihkussa. Tai käydään, mutta suihku muuttuu hetkessä ammeeksi. Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole vitutusta, vaan facepalm-olotila. Tämä ei ansaitse millään tavalla minun vitutustani. Ei tippaakaan.
Mutta tämä ansaitsee vitutukseni: Teen hyvyyttäni monia asioita pelkällä mielihyväpalkalla ja sitten näistä asioista palkkaa saava ihminen tulee kritisoimaan. ”Ei, et sinä tuota osaa, joten ei kannata tehdä noin.” Anteeksi vain, Mr. Naama Norsun Vitulla, mutta olet tekemisissä vangittujen ihmisten kanssa. Jos he kykenevät hillitsemään itsensä ja laittamaan sivuun oman vitutuksensa yksityistä elämäänsä kohtaan, niin kyllä siihen luulisi kykenevän vapaana toikkaroiva asiaan vihkiytynyt ammattilainen.
Tekipä hyvää. Ja vielä enemmän hyvää tekee se, kun sitten viimeinkin ensi vuoden puolella avaan sanaisen arkkuni ja annan palautetta. Palautetta, joka on perusteltu ja jonka ottaa vastaan myös sellainen henkilö, jota kutsutaan esimieheksi. Jos jonkun toiminnan tarkoitus on irrottaa ihminen hetkeksi arjesta ja saada ihminen ylittämään itsensä, niin siihen tepsii muut kuin itsekatkeruudesta kumpuavat keinot. Vähättelyä saa jokainen osakseen, joka on elämässään tyrinyt hieman tavanomaista enemmän. Sitä ei tarvitse enää alleviivata.
Nykyään tällainen höyryjen päästäminen ei toimi edes kirjoittaessa. Harmitukset tulee ja menee, nytkin on erittäin Zen:mäinen olo. Mikään ei ahdista. Jokin saattaa vähän harmittaa, kuten yhdistelmä nälkää ja tyhjää jääkaappia. Mutta senkin pystyy taklaamaan sillä, että keräilee muruset kaapin pohjalta. Aamusta alkaen on ollut erinomaisen hyvä olo, tällaista pientä harmittelua lukuun ottamatta. Ja se johtuu naisesta. Osittain. Sillä on paremmin ilmaistuna suuri myötävaikutus tähän muuten niin seesteiseen olotilaan, jota rikkoo toisinaan aivan normaalit vastakarvaan silittämiset.
Ei vituta enää yhtään. Ei edes pikkaisen. En edes enää muista sitä syytä miksi ryhdyin kirjoittamaan vitutuksesta, vaikka itse tunteelle olisi syynsä. Ehkä annoin anteeksi. Putkistoille ja sille kusipäälle, joka antaa henkilökohtaisen tyytymättömyyden vaikuttaa omaan toimintaansa niin paljon. Apina.
”Sinusta näkee, että suorastaan säteilet”, oli sosiaalityöntekijäni kommentti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt kuoromme esiintymisen. Tiedän. Tunnen sen nahoissani. Tänään pääsin jälleen laulamaan, yksinlaulua vaihteeksi. Lauloin kappaleen, jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa treenaamaan itsekseni. Sen, minkä olin ensimmäistä kertaa laulanut kunnon yritystä käyttäen pari kuukautta aikaisemmin ja jonka jälkimmäisen kolmanneksen osalta jouduin heittämään hanskat tiskiin. Kun olin saanut sen nyt uudemman kerran päätökseen ja käännyin katsomaan laulunopettajaa, niin olo oli uskomaton. Tein sen! Minä, opettaja ja muut tuuletimme tätä onnistumista.
Laulan huvikseni ja sen myötä pääsen osalliseksi onnistumisen tunteisiin joka ikinen kerta, kun osallistun kuoro- tai yksinlauluharjoituksiin. Tiedän, että lauluääneni ei ole mikään jumalainen eikä mitenkään erityisen miellyttävä. Ei bassoinen, eikä myöskään herkän heleä. Pysyn nuotissa jotenkuten, joten se on ihan hyväkin edellytys tälle harrastukselle. Tiedän, että en tule koskaan ansaitsemaan elantoani lauluäänen turvin. Tämän takia voinkin ottaa ihan rennosti ja antaa mennä fiilispohjalta. Ja jos ehdoton toteamukseni osoittautuu vääräksi ja saan joskus korvausta laulamisestani, niin puhe on ihan pienistä pennosista.
Mukana tällä yksinlaulun harjoittelukerralla oli mukana kaveri, jonka kanssa tulen erityisen hyvin juttuun. Hänellä on luontaisen miellyttävä ja bassoinen puheääni, mutta oli kuin olisin katsellut itseäni noin puoli vuotta sitten. Pala kurkussa ja vaikeuksia pitää ääntä yllä. Pienen opettajan ja muiden tuen turvin jännitys alkoi karisemaan. Kun sitten houkuttelin hänet laulamaan duettona Yön joutsenlaulun, niin keskityin oikeastaan fiilistelemään sitä, kuinka hän pääsi kiinni ylärekisteriin. Kappaleen lopussahan tulee tällainen osa, jossa oikein venytetään viimeistä myöten. Onnistuimme molemmat, ja se oli mahtava tunne.
Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa.
Mies Vailla Varjoa
Ennen tuota laulutreeniä minulla oli tapaaminen psykologini kanssa ja keskustelimme näistä tunnetiloista. Siitä tunteesta, jota voi kuvailla sanoilla ”ilotulitusta, räjähdyksiä ja pauketta.” Sellaista mieletöntä energiaa, tunteenpaloa sisimmästä. ”Toivottavasti ne ihmiset, jotka tutustuvat minuun tuollaisessa tilassa ollessani eivät järkyty, kun tapaavat minut silloin kun olen vain.” Kontrasti on nimittäin aika merkittävä ja moni onkin erityisesti vankilassa kysynyt minulta ”olet jotenkin väsyneen oloinen” kun satun istumaan ja olemaan vain, puhumatta juuri mitään.
Pahinta tässä ei ole kuitenkaan nämä vaihtelut, olen tottunut siihen ja välillä on ihan hyvä vain olla paikallaan, antaa kehonsa olla rennossa olotilassa. Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa. Ei se minuun suoranaisesti vaikuta, mutta saa minut kyllä miettimään: ”Mikä saa toisessa niin valtavan huonon olon pohjavireen aikaiseksi, ettei siedä nähdä yhtään ympärillään siitä kärsimättömiä ihmisiä?” Tuo edellinen on minulle tarpeeton kysymys, koska tiedän vastauksen.
Vastuumme aikuisina ihmisinä on vaalia jokaisen ihmisen luontaista leikkisyyttä ja lapsenomaisuutta, mikäli se ei tapahdu aikuisen ihmisen velvollisuuksien kustannuksella. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen kyky heittäytyä leikin ja leikkisyyden maailmaan, mutta siinä elämän matkan varrella joku elämäänsä kyllästynyt kusipää on tullut sanomaan: ”Älä ole noin lapsellinen!”
Seuraavan kerran kun sinua lapsettaa, leikityttää tai tekee muuten mieli irrotella henkisesti, niin älä välitä naamansa mutristelijoista. He eivät häpeä käytöstäsi, vaan ovat oikeastaan syvältä sisimmästään kateellisia. Heiltä on kadonnut se kyky. Kyky heittäytyä. Siihen on turha kenenkään takertua, vaan toivotetaan heidätkin tervetulleeksi, jos he jonain päivänä aloittavat itsetutkiskelun, ja päättävät kokeilla miltä tuntuu heittäytyä edes hetkeksi itselleen asettamista tiukoista normeista sekä kaavoista.
Näin mieheksi käytän jälleen paria outoa sanaa: Ihanaa. Ja mahtavaa. Puhuin eilen puhelimessa kaksi tuntia myöhään illasta uuden naistuttavuuden kanssa, saaden hänet nauramaan useita kertoja. Se ääni oli ihana, ja siitä seurannut tunne mahtava. Siitä on aikaa, kun edellisen kerran olen jonkun tuolla tavalla saanut nauramaan. Ja hymyilemään niin, että sen pystyi melkein kuulemaan puhelimen toisessa päässä.
Mahtavin tunne tuli kuitenkin siitä, että tällainen ihminen antaa minulle mahdollisuuden näyttää kuka olen, riippumatta menneisyydestäni. Ja olin hieman yllättynyt, kun päätin olla välittömästi rehellinen ja en saanutkaan osakseni karttamista tai hyljeksintää. En voi mitään muuta kuin syvästi kunnioittaa tällaista ihmistä, joka osoittaa heti välittömästi arvostusta rehellisyyttä kohtaan.
Rehellisyys on ollut eräänlaisessa huudossa viikon sisällä. Yhdestä suunnasta minua on haukuttu valehtelijaksi (ja narsistiksi, sehän lipsahtaa aika sujuvasti siinä ohessa) ja toisesta suunnasta kiitetty rehellisyydestä. Joten jommassakummassa osoitteessa ollaan väärässä. Tai ehkä sittenkin oikeassa. Olenhan minä valehdellut, myönnän sen. Joskin olen valehdellut esittämällä roolia muuallakin kuin teatterin näyttämöllä. Eilen en mitään roolia vetänyt, vaan sain huojentuneena olla aivan oma itseni.
Luin puhelun lopuksi ääneen eräänlaisena iltasatuna otteita Norjan kuningassaagoista. Ne ovat ehkä enemmän satua, jos niitä vertaa Islantilaissaagoihin. Jälkimmäiset kun ovat vähän lähempänä totuutta ja niissä esiintyy vähän vähemmän miekan sekä keihään iskuja kestäviä henkilöitä. Hänestä oli varsin hauskaa se, että saatoin välistä kommentoida lukemaani. ”Miten se nyt tollai meni kaatumaan miekkaansa” tai ”ei ihmekään, että vähän joutuu haavojaan parantelemaan. Siltähän leikkautui käsi irti!”
Olen huomannut hienoista muutosta itsessäni. Olen havahtunut siihen, että erään projektin myötä olen uskaltautunut olemaan leikkisämpi. Ja se sopii minulle. Ei tarvitse olla vakava, ei tarvitse jarrutella ja olla heittäytymättä. Ehkäpä tämän uuden tuttavuuden myötä saisin mahdollisuuden olla enemmän oma itseni. Sellainen, jonka ei tarvitse ottaa ihan kaikkea niin vakavasti.
”Musta sä vaikutat kuitenkin hyvin vahvalta ja siltä, että sä olet edennyt elämässäsi” oli toteamus, kun kerroin keskustelukumppanilleni niistä kaikkein eniten mieltäni vainonneista kiusaamiskokemuksista. Esimerkiksi siitä tilanteesta, jossa minä pienenä poikana päädyin pideltäväksi kiinni ja suuhuni tungettiin jäinen lumipallo. Kaikista yrityksistä huolimatta tuolloinkaan en päässyt pyristelemään irti, vaan iso poika istui rintakehäni päällä ja käteni olivat tämän polvien alla. Eikä sekään riittänyt, että tämä syötti minulle lunta, vaan sitä lunta tungettiin myös haalarini sisään.
Olen unissani seisonut aikuisena miehenä tuossa edellä kuvaillussa tilanteessa tuon pienen pojan vieressä ja katsellut kuinka tämä 7-vuotias poika kuolee henkisesti siihen lumihankeen. Nyt tiedän, että tuo poika kulkee mukanani varjoissani ja tulee aina kulkemaan, tullen esiin aina kohdatessani epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä elämässäni. Sinne lumihankeen hän kuoli ja vannoi kostavansa kiusanhengille aikanaan, joten hän on hyvin väkivaltainen. Ja sitä se totisesti joskus on ollut. Kuten seuraavassa tapauksessa.
Veljeäni hakattiin jyväskyläläisen yökerhon vessojen edessä, hakkaaja oli tätä yli päätä pidempi korsto ja tämän takana toimitusta seurasi toinen mies, se jolla oli jotain veljeäni vastaan. Tuolla hetkellä päässäni sumeni ja aikuisen miehen kehoni kontrollin otti juurikin se pieni lumihankeen kuollut poika. Se otti tuota väkivalta- ja alistamistilannetta sivusta seurannutta miestä kurkusta kuristusotteella kiinni ja alkoi kuljettamaan kauemmas. Karpaasin kääntyessä katsomaan meitä tämä keho huusi raivon vallassa, että ”yksikin väärä liike ja tämä kusipää kuolee välittömästi.” Siinä vaiheessa kun poistuimme veljemme kanssa tuosta yökerhosta rauhallisesti ja muina miehinä, järjestyksenvalvojien vahtiessa selustaamme, minä katsoin vielä kertaalleen noita kahta kiusanhenkeä. He eivät olleet miehiä, vaan kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka olivat kiusanneet itseään pienempiä. Säälin heitä silloin suuresti.
”Minä en tunge suuhusi sitä lumipalloa”, hän sanoi. Kyynelten valuessa poskipäälläni vastasin hänelle, että ”mä tiedän sen.” Se oli selvää jo alusta alkaen, että tuon yhden ihmisen seurassa voisin vihdoin näyttää kuka minä olen. Näyttää sen kaikkein haavoittuvimman sen kaiken itsevarmuuden ja vahvuuden alta, avautua hänelle sekä opettaa hänet lukemaan näitä hyvin ilmeikkäitä kivikasvoja, joita hyvin harva on tähän mennessä kyennyt tulkitsemaan. ”Ehkä sinun silmiesi sielukkuus johtuu juuri tuosta”, millä hän tietysti viittasi kokemiini hyvin ahdistaviin ja kamaliin tapahtumiin lapsuudessani. Niin, ehkä siitä virhetulkinnasta johtuen kaksi ihmistä aiemmin elämässäni ovat lumoutuneet silmistäni, ymmärtämättä niiden vetovoimaa ja sielukkuutta. He luulivat ehkä nähneensä niissä jotain kaunista, kun sen sijaan ne ovat heijastaneet rumuutta, kauhukokemuksia ja pahuutta. Silmät ovat sielun peili, mutta minkä kuvan niistä voi nähdä? Sepä se.
Jos hymyilyn ja lämpimän sisäisen tunteen voisi valjastaa sähköksi, niin olisin pystynyt ajamaan sen voimalla sähköauton kotiini saakka eilen myöhään illalla. Ensinnäkin opetustyöt jatkuivat tauon jälkeen ja oppilaiden eteen oli jälleen mukava päästä, mutta se tärkein mielen yläilmoihin saanut asia tapahtui illan aikana. Ja tämä lärvi on yhtä hymyä edelleen ja sitä lämmintä sisäistä tunnetta riittää, ihan heräämisestä lähtien.
Tiedättekö miten suuri vaikutus toisella ihmisellä voi olla Teihin? Negatiiviset vaikutukset Te taidattekin jo tietää, mutta entäs ne positiiviset vaikutukset? Se kun lapsuudesta tuttu selittämätön vetovoima jonkun ihmisen pariin tekee paluun ja kaikista yrityksistä huolimatta, et saa kaivettua tuosta ihmisestä yhtään järkevää syytä, että hän toivottaisi tunnin jälkeen ”hyvää illan jatkoa.” Hetkittäisen eron hetki koitti eilenkin siitä syystä, että hän oli väsynyt ja ajattelin päästää hänet vihdoin lepäämään. No ehkä hän ei ollut niin väsynyt kuin luulin, sillä hän oli vielä hereillä, kun laitoin hänelle hyvin henkilökohtaisen viestin. Tai sitten hän odotti, että laitan jotain viestiä kotiin päästyäni. En tiedä, joten sen takia kysyn sitä sitten lauantaina.
Lauantaille olen suunnitellut yllätyksen hänelle, tai oikeastaan koko päivä on yllätyksiä täynnä. Niin hänelle kuin itselleni. Tässä vaiheessa kuitenkin teen sellaisen periaatepäätöksen, että tuo päivä kuuluu vain ja ainoastaan meille kahdelle. Pahoittelen tätä päätöstä, mutta on minulla muistakin aiheista paljon kirjoitettavaa.
Alkaa hieman naurattamaan, sillä eräs oppilasryhmä on järjettömän kiinnostunut minun ihmissuhde-elämästäni ja olenhan jakanut heille pieniä hippusia sieltä ja täältä. Ei sen takia, että haluaisin jakaa heille yksityisasioitani, vaan opettaakseni heille todella tärkeitä ihmissuhdetaitoja. Ja nuo oppilaat tarvitsevat niitä omassa työelämässään sosiaali- ja terveyspuolella. Se mikä naurattaa on se, että he kyllä utelevat ja analysoivat jokaisen kehonkieleni vihjeen, sillä paljastin meneväni ”treffeille.” Se on oikeastaan pieni valkoinen valhe, sillä eilinen oli jo aivan muuta kuin pelkkää ”treffeillä olemista.” Eilen illalla oli meidän kahden yksityinen oppitunti meille kahdelle meistä kahdesta, missä opettelimme toisiamme ja keskustelimme hyvin laaja-alaisesti toisistamme, toistemme mielenkiinnonkohteista, kokemuksista ja tunne-elämästä.
Teen tänään harvinaisen poikkeuksen ja päätän kirjoituksen alta 400:n sanaan. Minulla on toisenlainenkin aihe käsiteltävä huomiselle ja tarvitsen siihen valmisteluaikaa. Jatketaan elämän ruotimista siis jälleen huomenna.
Palataanpa jälleen kestosuosikin eli seksin ääreen. Sillä onhan se aika vuodesta, kun pimeys jatkaa valloitustaan, mutta valkoisen lumipeitteen hohto saa meihin valettua salaperäistä voimaa näinä hetkinä. Ja onhan se muitakin puhuttanut viime päivinä: Larissa on kirjoittanut hienosti BDSM:stä Teekutsuilla blogissaan, Sami käsitteli kirjoituksessaan naisen haluttomuuden stereotypiasta ja Marianne otti kantaa ”sen” kokoon.
Hatut pois päästä, seksi on ihmisyyden yksi kauneimmista esiintymisen muodoista. Siitä ei vain pääse mihinkään. Epätyydyttävä, pelkästään himoja tyydyttävä seksi on mitä todennäköisemmin tuttua melko usealle. Epätyydyttävä, ei oikeastaan minkäänlaisia fiboja synnyttävä seksi vielä useammalle naiselle. Joillekin se on rutiini, joka pitää vain hoitaa alta pois, kun kuuluuhan se suorituksena parisuhteeseen. Mielestäni se on huutava vääryys, jos seksiin liittyy jotain mikä hämärtää sen ydinjutun: Mielihyvän tuottamisen toiselle.
Mitä? Ajatteleeko mies partneriaan? Aivan ennen kuulumatonta, painokoneet seis! Noh noh, eipäs sentään hätäillä. Meitä ihmisiä mahtuu tälle pallolle melkoisen moneen junaan, mutta tasapainoisen ja terveen arvomaailman omaava ihminen tulee välittäneeksi lähimmäisistään. Kahden aikuisen ihmisen välisessä intiimissä suhteessa siihen kuuluu toisen huomioon ottava seksuaalielämä. Seksuaalielämä ei ole pelkästään itse seksiin rajoittuva käsite, vaan se on jotain niin paljon suurempaa. Olen käsitellyt sitä aiemmassa blogitekstissäni ja suosittelenkin Maaret Kallion ja Taru Jussilan kirjaa Syvyyttä seksiin: Kohti elävämpää seksuaalisuutta iltalukemiseksi niin sinkuille kuin pariskunnille.
Seksuaalielämän paljastamat ongelmat nimittäin eivät välttämättä liity itse aktiin, vaan ne voivat olla oire jostain syvemmällä omassa psyykessä olevasta vauriosta. Ja vauriot ovat korjattavissa, usko pois. Niiden korjaamiseen, jos malttaa käyttää voimavaroja ja ennen kaikkea aikaa, niin yllättävästi itse seksiaktikin saattaa alkaa tuottamaan yllättävää mielihyvää. Siis niille, jotka eivät ole siitä aikaisemmin saaneet mitään. Mitään ihmeitä se ei saa aikaan, mutta seksistä alkaa saamaan irti paljon sellaista, mitä ei ehkä luullut siihen liittyvän.
Seksin ja itse seksuaalisuuden peruskysymys itselleni on ollut aina tämä: ”Haluaako kukaan minua?” Ja siitä johtuu hyvin helposti jatkokysymys: ”Mikä tekee minusta sitten haluttavan?” Vastaukset yllättävät, jos alkaa tarkastelemaan muiden toimintaa itseään kohtaan. Tarkastellaanpa siis muutamia havaintoja.
”Katseesi on aika läpitunkeva”, on ehkä kuulemistani asioista se lempparini. Mitä katseeni siis viestii? Ensinnäkin se kertoo sen, miten vahvasti olen kiinnostunut toisesta ja tämän tunne-elämästä, tämän ajatuksista. Kiinnitän huomiota ja silloin kun vastaanottimeni on viritetty oikealle taajuudelle, minä olen läsnä. Sen näkee ja havaitsee katseeni intensiivisyydestä. Olen huomannut, että herkimmät ja Jungilaisen määritelmän mukaiset introvertit kokevat sen hyvin voimakkaasti. Se pistää joskus ”pasmat sekaisin” kun joku katsoo intensiivisesti ja siitä katseesta näkee, että katsoja tekee jatkuvia havaintoja ja ottaa vastaan ihan joka ikisen liikkeen, eleen, muutoksen ja viestin toiselta vastaan.
”Sinussa on karismaa”, tulee sitten mielenkiintoisena toteamuksena aina silloin tällöin vastaan. Otetaanpa sanakirjamääritelmä sille:
Compelling attractiveness or charm that can inspire devotion in others. Lähde: Lexico.com, Oxford Dictionary. Käännös: Vastustamatonta puoleensavetävyyttä tai viehätysvoimaa, joka voi herättää omistautumista toisissa.
Täysin nappi määritelmä, sillä olen käyttänyt omaamaani karismaa esimerkiksi opetustyössä. Olen saanut oppilaani omistautumaan oppimiselle inspiroivan motivoinnin avulla ja siihen olen heittäytynyt koko olemuksellani, sillä vähemmästä havaitsisi vähän kömpelömpikin jonkinlaisen teennäisyyden.
Ja nappi määritelmä sille, että olen herättänyt omistautumista myös intiimeissä kanssakäymisissä. Ja siinä on suuri vaaran paikka. On suorastaan vahingollista, jos kumppani tai partneri alkaa kiinnittämään enemmän huomiota minun tarpeisiini kuin omiinsa. Se johtaa nimittäin aikaa myöten hänen omien tarpeidensa laiminlyöntiin. Parisuhteessa molempien velvollisuuksiin kuuluu omista tarpeista huolehtiminen ja niistä toiselle viestintä. Pitää osata vaatia, pitää osata puolustaa omaa tonttia. Voi kuulostaa selviöltä joissain parisuhteissa, joissa ei sitten muuta tehdäkään kuin puolustetaan verisesti omia mieltymyksiä ja tarpeita toisen ymmärtämisen sekä kuuntelemisen kustannuksella.
”Missä helvetin vaiheessa tulee ne seksivinkit?”, saattaa jollain lukijallani tulla mieleen tässä vaiheessa. Pahoittelen, mutta se mikä toimii yhden kohdalla, voi aiheuttaa vilunväreitä ja suoranaista hylkimistä toisella. Kun yksi ihminen saa sähköisiä purkauksia mielihyväkeskuksessaan sisäreiden hivelystä, niin toinen ihminen taas saa mielettömät kutiamisrefleksit ja alkaa sätkimään vimmatusti. En voi siis neuvoa sinua siinä, mikä on sinun velvollisuutesi: Tutustu toisen mieltymyksiin, kehoon ja fantasioihin. Penetraatio ja siihen liittyvät asennot ovat noin 10 % seksistä, loput 90 % koostuu näistä: Äänenpaino, puhetavan leikkisyys, katsekontakti, etäisyyden vaihtelut, koskettaminen, vuorovaikutteinen puhetapa, huomioon ottaminen, huomion vaatiminen, ympäristön muovaaminen tai rauhoittaminen miellyttäväksi, tuoksumaailma… Voisin jatkaa listaa, mutta taisit jo hiffata mitä ajoin takaa.
Jos nyt näin tekstini loppupuolella sinulla heräsi kysymys: ”Voihan vittu, olen missannut aika paljon”, niin ei mitään hätää. Menneet on menneitä, ja jos niihin liittyy jotain syvällisempiä dilemmoja, niin ne ovat hoidettavissa. Parasta keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan, sekä sen intiimimmän suhteen kehittämiseen. Jos sellaista ei ole, niin itse asiassa näihin seikkoihin huomiota kiinnittämällä sellainen tulee omaan elämään hyvinkin liukkaasti. Sen nimittäin voi aistia alitajuisesti, jos kohtaa sinut itsensä kanssa olevan ihmisen tuolla kadulla. Mark my words.
Tämänkertainen kirjoitus on osoitettu miehille (varoitus naisille, saattaa sisältää tosielämän romanttisen kuvauksen). Erityisesti niille, jotka kamppailevat huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Niille, jotka kokevat yksinäisyyden tunteita ja samaan aikaan taistelevat kuvainnollisesti lohikäärmettä vastaan. Kerberosta, joka vahtii porttia mistä pääsisi luontaisesti tapahtuvan kanssakäymisen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa ollaan sinut itsensä kanssa ja osataan kantaa oma itsensä vaivattomasti, ilman turhia pelkoja muiden ihmisten suhtautumisesta omaan itseensä. Johdattelen sinut lukijana tähän aihepiiriin omien käytännön kokemusteni kautta ja pohdin samalla sitä, miten olen päässyt omista pelkotiloista yli.
Perjantai klo 18:36
Istun karaokebaarissa ja ensimmäinen kappale on juuri alkamassa. Jännittää aivan hemmetisti. Ei sen takia, että tulen vetämään itseeni huomiota. Jännitys syntyy siitä, että ääneni on ollut karhea vilustumisen takia ja pelkään suoriutuvani lämmittelylaulusta ala-arvoisesti. Jännitys on siis täysin sisäistä ja itsekriittisyydestä johtuvaa, sillä ei ole mitään tekemistä ulkoisten tekijöiden kanssa.
Ensimmäiset sanat häviävät taustamusiikin sekaan, äänentaso mikrofonille on asetettu tosi alhaiseksi. Nostan painetta äänihuulille ja saan lauluni kuuluviin, käheys on poissa. Lämmittely menee hyvin ja saan äänihuuleni auki. Olen kohtalaisen tyytyväinen. Vielä pari helppoa kappaletta ja sitten tutustumaan kaupungin legendaarisimpaan paikkaan, jossa en ole ikinä käynyt.
Perjantai klo 20:05
Se legendaarinen paikka oli täyttä paskaa. Työntekijöiden opastus oli melko tökeröä, ainoa ystävällinen työntekijä oli portieeri. Meni melkein tunti, että pääsin itse laulamaan. Minua ensin oli ehkä kuusi laulajaa, mutta jokainen oli valinnut todella pitkiä kappaleita laulettavaksi. Tunnelmaa ei ollut, sillä paikka on suhteellisen iso avara tila ja vähäinen asiakasmäärä teki sen, että olisi kuin olisin laulanut yksin kotona. Masentava tunnelma. Istun jälleen samassa baarissa, jossa lämmittelin ja olen päättänyt laulaa haluamani kappaleet siellä.
Yritän saada muitakin laulamaan. Muutaman kappaleen laulettuani pari muutakin perjantai-iltaa viettävää viitsii ottaa mikrofonin käteen. Viestini on mennyt perille: Pitäkää hauskaa, laulaminen tuo todella hyvän fiiliksen ja mikä parasta, se voi tarttua muihinkin. Aivan sama meneekö laulaminen nuotilleen oikein vai ei.
Perjantai klo 23:30
Istun kaupungin uusimmassa karaokebaarissa ja juttelen erään miehen kanssa yhteisestä tutusta. Pieni kaupunki, ja vaikken ole paljasjalkainen asukki, niin yhteisiä tuttuja löytyy varmasti jokaisen kanssa. Nimeäni kutsutaan, olen menossa jälleen laulamaan. Kappale on sen verran tunteita herättävä, että on haastetta kyetä laulamaan se ilman liikutusta. Jotkin kappaleet ovat tulleet merkityksellisiksi omille elämäntapahtumille. Kun laulan, niin etsin katseita. Viihdytän itseäni laulamalla, mutta yritän myös samalla viihdyttää muita. Kappale on miehen äänelle ja tarkoitettu laulettavaksi naiselle. Etsin siis katsekontaktia naisista. Ja sitten löydän sellaisen. Tietyissä hyvin merkityksellisissä kohdissa laulua luon aina katseen hänen kanssaan. Olen epävarma sanoista, joten lunttaan paljon näytöltä. Mutta avainkohdissa luon aina katseen, hymyilen tai olen vakavoitunut kasvoiltani, riippuen kappaleen ja sen sanojen moodista. Esiinnyn nyt vain hänelle ja kuvittelen, ettei baarissa ole kuin minä ja hän. Kuvitelma realisoituu, kun kappale päättyy: Juuri kukaan ei taputa, vaikka toin lauluun eniten tunnetta koko illan aikana.
Menen valitsemaan viimeisen kappaleen ja istun tiskillä. Edellisen kappaleen katsekontakti palaa pari kertaa ja hänen vieressään oleva kaveri viittoo istumaan heidän kanssaan. Hymyilen leveästi, mutta en vastaa kutsuun. Juon alkoholittomat juomani ja keskustelen baaritiskillä. Ennen viimeistä omaa kappalettani jammailen mukana, kun rock-henkinen äijä vetää Rammsteinia asenteella. Juttelen vielä hetken baaritiskillä niitä näitä, joku nainen laulaa hyvin erään sovituksen. Tulee oma vuoroni ja astelen pienelle lavalle. Minulla on hyvä ja lämmin olo. Viimeiseksi kappaleeksi olin säästänyt Yö-yhtyeen Rakkaus on lumivalkoinen. Päätän omistaa lauluni katsekontaktille ja sanon sen ääneen. Näen, että hän vaivaantuu saamastaan huomiosta.
Keskiyö, noin klo 00:00
Laitan mikrofonin takaisin ständiin. Miesporukka, joka keskittyi lauluni ajan vain kuuntelemaan esitystäni taputtaa. Tulen pois lavalta ja menen suoraan tiskille juomaan juomat loppuun. Sen jälkeen astelen katsekontaktin luo ja istun alas. Pahoittelen, että joudun poistumaan ja kysyn, josko hän haluaisi käydä kanssani joskus kahvilla. Pyydän numeron ja lupaan soittaa seuraavana päivänä, sovitaan aika sitten. Koko keskustelun ajan hän on hieman puulla päähän lyöty, kaveri vieressä kuulee kyllä kaiken hyvin ja tavallaan toistaa sanani hänelle. Kaverin silmät loistavat ja ei ole yhtään epäselvää, että hän on innoissaan, kun tulin pyytämään hänen ystäväänsä treffeille.
Narikan kautta ulos ja vielä yksi tupakka ennen autolle suuntaamista. Rammsteinia laulanut rock-tyyppi on myös savuilla ja keskustelemme laulamisesta. Olemme samaa mieltä ja kehun häntä hänen seuraavasta biisivalinnasta. Harmittaa, että olen lähdössä, kappale on oikein kaunis sanoiltaan ja merkityksiltään, sanon sen myös hänelle.
Lauantai klo 00:18
Olen juuri laittanut vielä viestin katsekontaktille, että olin tosissani ja soittaisin kyllä. Istun hetken autossa ennen liikkeelle lähtöä. Mietin, että eihän minun pitänyt olla kuin pari tuntia ja laulaa pari kappaletta ennen kotiin suuntaamista. Olen kerrankin hyvilläni siitä, että viitsin käydä tarkistamassa kaupungin legendaarisimman paikan. Ilman käyntiä siellä en olisi mennyt takaisin ensimmäiseen karaokebaariin ja sitä kautta ajautunut juuri tähän tilanteeseen: Hyvä olo ja mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen, ehkä syvällisemmin kuin yleensä.
Post Scriptum
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta en olisi voinut ajatellakaan laulavani yksin karaokea (saatikka tehden sitä selvin päin) kaksi vuotta sitten. Ja on vain yksi asia mikä on sen mahdollistanut: Halu tuottaa itse itselleen mielihyvää. Saan hyvän olon laulamalla, hyräilemällä ja menemällä musiikin mukana. Jos se tuottaa muille sen ohessa mielihyvää, saa kenties nauramaan tai hymyilemään, niin se on vain kirsikka kakun päällä. Vähät väliä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Jos teen asioita hyvällä maulla ja kajoamatta kenenkään koskemattomuuteen, niin fyysisesti kuin henkisesti, niin aivan varmasti teen sen. Jos siitä tulee minulle hyvä olo.
Venus mit Spiegel, Diego Velázquez. Lähde:commons.wikimedia.org
Tapasin eilen baarissa seurueen, johon kuului kaksi paria ja parien yhteinen ystävä. Oli miellyttävää istua sellaisten ihmisten seurassa, jotka rakastavat toisiaan estottomasti. Seura oli sen verran miellyttävää, että humalluin suunniteltua enemmän ja olen potenut tänään krapulaa. Ja voin sanoa sen olevan harvinaista, sillä yleensä olen hyvin tarkka alkoholin käytöstäni.
Eilisen johdattelemana ja puhuttuani tänään puhelimessa exäni kanssa, aloin pohtia rakkautta ja rakastamista. Kaipaan kyllä elämääni rakkautta ja sitä, että saisin rakastaa jotain naista täydestä sydämestäni. Olen kuitenkin löytänyt elämääni muutakin sisältöä lähiaikoina, niin tuo kaipaus ei ole ensimmäisenä mielessäni, kun herään aamulla.
Kaipaan rakkautta elämääni ihan yhtä lailla kuin muutkin ihmiset. Haluaisin todella seuraavan rakkauteni kohtaamisen tapahtuvan muulla tavalla kuin aiemmin. Olisi mahtavaa kohdata seuraava rakkaus oikeassa elämässä, rakastua ensisilmäyksellä. Siihen liittyy tosin suuria vaaroja, rakkauden kohde saattaa myös tuoda elämääni enemmän surua kuin iloa. Mitä jos rakastun naiseen, joka käyttää minua henkisesti hyväkseen?
Exäni on juuri tuollaisessa tilanteessa ja hän tiedostaa sen täysin. Hän ei kuitenkaan pysty päästämään irti ja syy on vain ja ainoastaan siinä, että meillä oli niin pitkä suhde ja se, että se alkoi hänen ollessa hyvin nuori. Toivon, että hän kohtaisi elämässään häntä arvostavan miehen. Ei mitään perusjunttia, vaan miehen joka pystyisi suunnittelemaan elämää pitemmälle kuin yhden ryyppäysviikonlopun yli.
Rakkaus on muuten kummallinen asia. Se saa meidät järkevätkin ihmiset tekemään järjettömiä asioita ja tavalliset ihmiset suoriutumaan ihmeellisiin tekoihin. Rakkaus on joskus eteenpäin työntävä voima ja joskus se taas saa meidät lamaantumaan täysin. Rakkaus on kuitenkin oleellinen osa ihmisyyttä ja kokonaisterveyttä, ilman sitä emme tulisi toimeen.
Sinä joka luet tätä, annan sinulle yhden neuvon. Rakasta, mutta kuuntele järkesi ääntä. Jos toinen ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet, niin harkitse eroamista. Ihminen joka hyväksyy sinut tuollaisena, on kultaakin kalliimpaa ja sellaisesta kannattaa pitää kiinni. Ihminen joka taas ei hyväksy sinua tuollaisena, on lopulta painolasti ja saa sinut voimaan pahoin. Se ihminen haluaa muuttaa sinut toisenlaiseksi, hän haluaa sinun olevan jotain muuta kuin olet. Lopulta kun et kykene muuttumaan, tämä ihminen voi jättää sinut pulaan. Älä anna tilanteen luisua siihen pisteeseen vaan ajattele sydämesi parasta. Voit rakastaa häntä myös ystävänä, eroaminen ei ole elämän loppu.
Mies Vailla Varjoa 