Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

22551170337_66d9315d01_b

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Vääjäämätön välirikko

757953525_671d05cbb6_bEilen maanantaina tein sen, minkä oli vääjäämättömästi tapahduttava. Uskoin todella pitkään kykeneväni välttämään välien täydellisen katkaisun entiseen avopuolisooni, jonka kanssa olen viettänyt aikaa hyvin tiiviisti tämän alkuvuoden ajan. Olimme eronneet, mutta hän onnistui saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, että vihanpito ei kannata. Kykenimme palauttamaan välillemme yhteyden, mutta ymmärsin asioiden pysyneen melko muuttumattomana. Eromme jälkeen syksyllä kykenin huolehtimaan omista tarpeistani, mutta niistä huolehtiminen alkoi jälleen väistymään yhdessä oleskelun aikana. Keskityin liikaa hänen vaikeuksiinsa, vaikka omissani on ihan riittävästi selviteltävää.

Hän otti välien katkaisemisen hyvin raskaasti, mutta hänen kokonaisreaktionsa todisti valintani oikeaksi. Minä olin se, joka oli ymmärtänyt väärin. Minä olin se, joka oli valehdellut ja pimittänyt asioita. Minä olin se, joka on sanonut kaikkein julmimmat asiat hänelle. Minä olin jopa pahempi kuin hänen äitinsä, joka oli siihen asti ollut hänen kokemansa tuskan suurin lähde ja suoranainen Nemesis. Tuossa hetkessä ymmärsin, että kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta minä en pysty vaikuttamaan ihmisen ajattelumalleihin väkisin. Ei, vaikka kuinka polvistuisin joka hetkessä ja käsittelisin kaikkea silkkihansikkain.

Toivon todella, että tämä pakottaisi hänet kohtaamaan yhden todella tärkeän asian ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa: Toisen ihmisen tunteita ei voi  missään tapauksessa väheksyä, mikäli mielii heidän pysyvän itselle läheisenä. Tunteiden vähättely, niiden eriarvoistaminen omiin tunteisiin verrattuna ja niiden itsekeskeinen käsittely ainoastaan omasta näkökulmasta ei toimi kahden välisessä kaupassa. Sorruin tosin välien katkaisemisen yhteydessä tähän täysin samaan, enkä ole siitä missään tapauksessa ylpeä. Toimin vastoin omia ihanteitani, sillä en keksinyt muutakaan pakotietä.

Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme.

Yritin alkuvuoden aikana usein nostaa käsittelyyn omia tunteitani ja muodostamiani käsityksiä, jotta ne tulisivat hänen tietoonsa ja olisimme saaneet mahdollisuuden aikuismaiseen keskusteluun. Keskusteluun, jonka tavoitteena olisi ollut väärinkäsitysten oikominen ja se, että pidetään toinen ajan tasalla omista tunteista, tuntemuksista ja käsityksistä. Alkuun se toimi jollain tavalla, mutta väheni sitä mukaa kun aloin saamaan vastaukseksi haista vittu ja mitä vittua? -tyylisiä raivonpuuskia, jotka tyypillisesti tulivat hänen suustaan jonkinlaisessa humalatilassa. Tilalle tuli se, että aloin välttelemään vaikeita, mutta ensiarvoisen tärkeitä puheenaiheita ja kyseenalaistukset muuttuivat välinpitämättömäksi myötäilyksi. Vaikeista asioista ei voinut puhua, sillä ongelman juuri olisin ollut minä itse. Ja nyt hän joutui kohtaamaan nuo asiat kerralla, ilman mahdollisuutta estää väliemme katkaiseminen.

Voisin väittää, että hänen ongelmansa alkoholin ja mielenterveyden suhteen olisi ollut suurin vaikuttava tekijä. Sitä en tee. Syytän mieluummin hänen kykenemättömyyttään tarttua vaikeisiin asioihin, kyvyttömyyttä ryhtyä korjaamaan perusteellisesti ongelmia ja saattamaan asioita loppuun saakka. Ihmisen on itse ymmärrettävä ongelmansa ja tartuttava niihin, se ei ole kenenkään muun tehtävä. Muiden ihmisten tehtävä on vain valita itselleen sopivin seura ja jos se ei toimi vihjeenä toiselle, niin sitten ei mikään. Ei kenelläkään ole velvollisuutta jäädä odottamaan ryhdistäytymisliikettä, sen joko tekee tai jättää tekemättä.

Entä jos hän lopulta päättää ottaa suurimmista ongelmistaan niskalenkin ja hän käsittelee ne, kyeten selättämään ne ainakin osittain? Siinä tapauksessa tarkastelen tilannetta uudelleen, mutta teen sen todennäköisesti hyvin epäillen ja varovaisesti. Olen kirjoittanut ihmisten käyttämättömästä potentiaalista, johon edelleenkin uskon hänen kohdallaan. Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme. Mutta ennen kuin tuollainen realisoituu käytännössä, niin aion valita seurani hyvin tarkasti ja keskittyä pelkästään omiin tarpeisiini, omiin haasteisiini.

Kun sydän kivettyy

4854025099_c9e0ffbdb0_b
Jos sydän voisi kivettyä, niin tämä kivi saattaisi sijaita omassa rinnassani.

Luottamus on mieletön asia silloin kun sitä on olemassa. Luottamus mahdollistaa sen, että pystyt jakamaan asioita toisen ihmisen kanssa. Olivat ne sitten tunteita, ajatuksia tai konkreettista tekemistä; yhdessä tekemistä. Silloin kuin sitä ei taasen ole, niin elät eräänlaisessa paradoksissa: Elät henkisellä tasolla yksin, vaikka lähelläsi on sinulle läheinen ihminen. Vaellat elämässä vailla takuita siitä, että vaikeana hetkenä tällainen ihminen seisoo sinun tukenasi. Tiedostat jatkuvasti, että haasteita kohdatessa joudut selviytymään niistä yksin.

Yksi tällainen luottamusta herättämätön ihminen on alkoholisti. Sitä ovat myös tietyistä mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän ongelmansa muiden ihmisten näkökulmasta on juuri se, että heidän sanaansa ei voi yksinkertaisesti luottaa. Heidän elämänsä pyörii niin tiiviisti oman itsensä ympärillä, ettei heillä ole samaistumiskykyä toisten ihmisten elämäntilanteisiin. Alkoholistilla keskiössä on päihtyminen, mielenterveysongelmaisella se voi olla oma elämääkin suurempi ja merkityksellinen tuska.

Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset.

Mitä jos sama ihminen kärsii sekä alkoholismista ja mielenterveysongelmista? Voisin sanoa, että mikään muu asia ei ole koetellut minua niin suuresti elämässäni kuin se, että tällainen ihminen on kertonut rakastavansa minua. Tiettyinä hetkinä se on uskottavaa, mutta käytännön teot saavat kyseenalaistamaan tuollaiset tunnustukset. Sanat alkavat jossain vaiheessa vaikuttamaan sumutukselta, tuntuu ettei mikään toisen sanoma pidä paikkansa. Jos on uskaltautunut luottamaan moniongelmaisen ihmisen sanaan, niin sitä todennäköisesti huomaa jossain vaiheessa muuttuneensa helvetin vihaiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Siltä se tuntuu.

Ei moniongelmainen ihminen sitä tahallaan tee. Ei hän herää aamulla (todennäköisempi heräämisaika on lähempänä keskipäivää) ja päätä, että pettää sinä päivänä yhden tai useamman ihmisen luottamuksen. Ei hän halua syödä sanojaan, mutta ongelmiensa takia hän tulee näin tehneeksi. Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja tekee lupauksia, sanoo hyvältä tuntuvia asioita, mutta illan tullen tulee pettäneeksi sanomansa asiat tekojen myötä.

Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa

Kun elää riittävän kauan edellä mainitun laisen ihmisen kanssa, niin sitä muuttuu pikkuhiljaa kyynikoksi. Aiemmin lempeydellä ja suurella välittämisellä omasta suusta sanotut asiat muuttuvat hiljalleen välinpitämättömyyden ääneksi, piikittelyksi ja vähättelyksi. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihminen on tullut petetyksi aivan liian usein. Jos käy niin kuin minulle, että pääsee joskus nousemaan tuosta kyynisyyden suosta ja tulee jälleen upotetuksi takaisin sinne, niin omat tunteet toisia ihmisiä kohtaan alkavat kovettumaan. Kyynikosta alkaa kasvaa tunnekylmä ihminen.

Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa.

Te, jotka olette seuranneet kirjoituksiani säännöllisesti, tiedätte kyllä kenestä kirjoitan. Olette ehkä hämmästelleet, että ”mitä kummaa hän näkee siinä toisessa?” Niin. Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa ja sama pätee tässäkin tilanteessa. Kyseessä on ihminen, jolla on suunnattoman suuri sydän ja joka on selviytynyt hyvin rankoista elämänvaiheista hengissä. Kun näkee ihmisissä sellaisia asioita, joista he eivät edes itse ole tietoisia, aiheuttaa säännöllisesti ongelmia itselle. Silloin tällöin oma usko toiseen ihmiseen johtaa tuskaan ja murheeseen, mikäli tuo toinen ihminen on itselle läheinen. Etäisten ihmisten osalta tulee tunteneeksi lähinnä pettymystä tuollaisissa tilanteissa.

Moni olisi minun tilanteessani laittanut vahingon kiertämään eli hypännyt liikkuvasta junasta ja antanut sen törmätä aikanaan johonkin. Olen kuitenkin yrittänyt päästä etenemään veturille irtoavien vaunujen vaikeuttaessa matkaani ja voimani ovat ehtymässä. ”Juuri kun olisin saavuttanut sen saatanan veturin”, tekisi mieli huutaa. Tämä on ollut kamppailu, jonka osalta on vain pakko myöntää hävinneensä. Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa. Et, vaikka kuinka haluaisit pyyteettömästi auttaa. Et, vaikka käyttöösi on annettu maailmankaikkeuden tehokkain ase: Rakkaus.

Hyväksytyksi tulemisen kaipuu

3386771545_0bd7aaecfe_b

Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi. Se kuuluu olennaisena osana ihmisyyteen, sillä emme ole kehittyneet puolen miljoonan vuoden aikana kovinkaan hyviksi yksineläjiksi. Tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme ja muutamia erikoistapauksia lukuun ottamatta me lopulta viihdymme melkoisen hyvin pienryhmissä, riippuen tietysti henkilökohtaisesta temperamentistamme. Onkin siis melko mielenkiintoista, että tänäkin päivänä lukioissamme opetetaan Maslow’n tarvehierarkiasta, missä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet tulevat vasta kolmannella sijalla, perustarpeiden ja turvallisuuteen liittyvien tarpeiden jälkeen.

Mielenkiintoisen tästä tekee se tosiasia, että historiassamme on lukuisia esimerkkejä noiden perustarpeiden ja turvallisuuden tarpeiden räikeästä laiminlyönnistä yksilötasolla yhteenkuuluvuuden edessä. Omat sotamme ovat tarjoilleet veteraanien kertomuksissa esimerkkejä, missä ryhmän etu on hyvin usein asetettu omien tarpeiden edelle, yhteenkuuluvuuden nimissä. Armeijan päällystön slangissa tätä kutsutaan koheesioksi eli kiinteyden tasoksi. Mitä kiinteämpi ihmisryhmä, sitä valmiimmin yksilö on halukas asettamaan ryhmän edut omien etujen edelle.

Tätä meille luontaista käyttäytymistä (pienryhmissä) voimme todistaa eri ikäisillä ihmisillä koulussa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Erityisen hyvin tämä käyttäytyminen tulee esille ongelmatilanteissa ja erityisesti niiden alkuvaiheissa. Olen itse todistanut sen, miten ihminen tulee hyvin pitkälle toimeen ilman monipuolista ruokavaliota, mikäli tällä on haasteita yhteenkuuluvuuden tunteen tai rakkauselämän osalta. Olen todistanut sen omalla kohdallani ja kokemieni suhteiden osalta. Rakoilu noiden kahden tarpeen osalta vavisuttaa hyvinvointimme perustuksia siinä määrin, että perustarpeista huolehtiminen jää näennäiseksi itsestä huolehtimiseksi.

Haluamme tulla myös arvostetuksi, niin itsemme osalta kuin muidenkin. Kunnioituksen osoitukset toisilta ihmisiltä vahvistavat kokemustamme hyväksytyksi tulemisesta. On sikäli suuri sääli, että nyky-yhteiskuntamme on työkeskeinen ja arvostuksen saaminen työstä nojautuu edelleenkin aikaan eikä aikaansaannoksiin. Tässä nykyisessä hektisessä ja nopeaan viestintään nojautuvassa ympäristössä, jossa elämme, tarvitsisimme arvostusta hieman useammin kuin merkkipäivinä ja eläkkeelle siirryttäessä.

Näiden kahden Maslow’in mainitseman tarvekategorian häiriöt ovat aika usein toistuvia puheenaiheita päihdeongelmien kanssa kamppailevien kanssa. Oli kyse sitten itseen kohdistuvasta vääristyneestä minäkuvasta tai ongelmallisesta sosioekonomisesta ympäristöstä, niin samat teemat toistuvat keskusteltaessa: ”Minulla on ongelmia. Minusta tuntuu pahalta se, että noista ongelmista kärsimätön ymmärtää minua tuskin lainkaan. Ongelmani eivät määritä minua ihmisenä.” En ole itse kuullut tuota sitaattia kenenkään moniongelmaisen suusta, mutta keskustelut voisi ulkopuolisen näkökulmasta kiteyttää tuohon lauseeseen.

On hämmästyttävää, että tätä mielenkiintoista seikkaa ei ole huomioitu tutkimuksen saralla kovinkaan äänekkäästi. Kun löydät esimerkiksi yksittäisen menestystarinan onnistuneesta päihdevieroituksesta, niin hämmästyttävän usein taustalla on vertaistuki. Sitä on saattanut edeltää vuosienkin kallis ja pitkäkestoinen kuntoutus, mutta varsinaisen pysyvyyden saavuttaminen on ollut riippuvainen saatavilla olevasta vertaistuesta.

Eikä vertaistuki mitään salatiedettä ole. Siinä samankaltaisia ongelmia kohdannut ja niistä selvinnyt ihminen tukee toista vastaavassa, joskin ajallisesti aikaisemmassa asemassa olevaa ihmistä. Tukihenkilö hyväksyy tuettavan ihmisenä ja pyrkii antamaan kannustusta sekä perspektiiviä tuettavan henkilön kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Vertaistukihenkilön rehellisyys saattaa painaa enemmän vaakakupissa kuin terveydenhuollon ammattilaisen, sillä tuettava ei milloinkaan ole tyhmä ja ymmärtää eron näiden kahden välillä.

Vertaistukihenkilöiden löytäminen haastavassa elämäntilanteessa on kuitenkin äärimmäisen haastavaa ja joissain tilanteissa muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Siksi onkin todennäköistä, että haastavassa elämäntilanteessa tuen tarve tyydytetään samankaltaisissa vaikeuksissa kamppailevan seuralla. On kuitenkin selvää, että koettelemukset eivät tee ihmisestä käypää vertaistukea, vaan niistä selviäminen. Esimerkiksi moniongelmaisen kumppaniksi valikoituva toinen moniongelmainen voi täysin ymmärtää toisen elämäntilanteen ja siihen johtaneet syyt, muttei kykene tukemaan niistä selviämisestä. Tarve tuelle oman itsensä kohdalla kun voi olla yhtä suuri tai jopa suurempi.

Edellä mainitun johdosta ovat epävakaat ihmissuhteet ennemminkin sääntö kuin poikkeus niiden ihmisten kohdalla, jotka kohtaavat elämässään monisyisiä ongelmia samanaikaisesti. Tukeudumme herkästi vertaisiimme, sillä se on meille ihmislajina luonteenomaista käytöstä. Olisi kuitenkin jo aivan kansantalouden kannalta järkevää, jos ymmärrystä irtoaisi välillä myös ylhäältä alaspäin. Merkittävintä se ymmärrys tosin olisi juuri sen yhden moniongelmaisen ihmisen elämässä, mikäli emme tuijota pelkkiä numeroita kansantalouden kuvaajalta.


Tämän linkin takaa löytyy Mental Health America:n tutkimusyhteenveto vertaistuen vaikutuksista vuodelta 2018.