Pienestä tytöstä, läsnäolosta ja opettamisesta

Vanhemmuus ja aikuisen rooli lapsen elämässä on pyörinyt mielessäni viime aikoina melkoisesti. Minulla ei ole biologisia jälkeläisiä, mutta näitä asioita olen päätynyt pohdiskelemaan työni ja yksityiselämän puitteissa. Opettajan väliaikaisessa pestissä olen palannut tilanteisiin, jotka ovat joko onnistuneet todella hyvin tai todella huonosti, yksityiselämän osalta olen miettinyt omaa suhtautumistani ja käytöstäni lapsia kohtaan. Olen esittänyt kysymyksiä itselleni, kuten ”olenko ollut aidosti läsnä”, ”olenko ymmärtänyt lapsen tai nuoren tarpeet oikein” ja ”olenko onnistunut työssäni nuorten parissa?”

..hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

Ja vastauksia olen saanut seuraavasti toiminnan kautta: Kuluneella viikolla katseltiin alta kouluikäisen tytön kanssa lapsuuteeni kuulunutta piirrossarjaa, Alfred J. Kwakia. Löhöttiin läjässä sohvalla ja kummasteltiin Korpin käytöstä. Meni aikaa ennen kuin tajusin, että ei se sarjan katseleminen ole se tärkein juttu tuolle tytölle, vaan aikuisen kiireetön läsnäolo ja läheisyys. Mielestäni hyvin tärkeä asia siinä mielessä, että olenhan viemässä osaltani tytön äidin huomiota siinä arjessa, joka aiheuttaa täydellä varmuudella mustasukkaisuutta pienessä kasvukkaassa. Toiminnan kautta saatu vastaus oli mieltä keventävä: Jos muistan huomioida myös lasta, niin saan vastavuoroisesti viettää rauhassa aikaa tämän äidin kanssa. Lapsi ei koe joutuvansa tuolloin kilpailijaksi, vaan hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

TV:n katselussa ei ole kyse itse ohjelmasta, vaan yhdessä ja läsnäolemisesta.

Toinen vastaus on tullut työssä: Oppilaat ovat uskaltautuneet pohdiskelemaan kanssani, tuomaan mielipiteitään esille joukossa. Tämä johtunee siitä, että en missään vaiheessa ole tuominnut kenenkään esittämiä asioita oikopäätä vääriksi. Sehän itsessään olisi väärin. Oppilas on joko täysin asian ytimessä tai jälki saattaa olla hieman hukassa. Tehtäväni kouluttajana, kasvattajana, mentorina ja kokeneempana on johdattaa oikeille jäljille, muistaen myös niitä, joilla asiat tuntuvat olevan hyvin hanskassa ja lohduttaa niitä, jotka kokevat olevansa nollia niin monessa asiassa. Niin, he saattavat kokea olevansa huonoja, mutta muutamalla täsmäkysymyksellä niin minä kuin oppilaskin huomaa asian toisen laidan. Muistan eiliseltä tilanteen, jossa yksi oppilas hieman häkeltyi, kun osasi vastata johdatteleviin kysymyksiini oikein ja häkeltyi vielä enemmän, kun vierustoveria alkoi naurattamaan tämä ilmeinen ristiriita: Tyhmäksi itseään tituleeraava ei mikään ihan niin tyhmä olekaan. Helvetin epävarma vain.

Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa.

Ja kolmas vastaus, joka jäi mieltäni hyvin paljon askarruttamaan, liittyi jo aikaa sitten tapahtuneeseen koetilanteessa: Naispuolinen opiskelija puhkesi itkuun kun hän unohti koetilanteessa tallentaa tietokoneellaan tekemänsä työn ennen palautusta. Ja niinhän siinä kävi, että hän sulki ohjelman vahingossa ja työ hävisi bittiavaruuteen ennen näytön ajan loppumista. Se mikä itseäni häiritsee tässä eniten on se, että en kuolemaksenikaan muista tuon opiskelijan nimeä, kasvoja tai mitään muutakaan, mistä tunnistaisin hänet. En edes antamastani kurssiarvosanasta, sillä ehdin kyllä nähdä hänen edistymisensä. Hän sai kuitenkin hyvän arvosanan tapahtuneesta huolimatta. Miksi en muista enempää? Muistan vain sen mitä hänelle sanoin, ja hämmentävän tarkkaan: ”Hei, älä hätäänny. Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa. Vahingoista vaan pitää uskaltaa kertoa ja ottaa opiksi, kukaan ei tuomitse sinua siitä. Ja tiedätkö mitä? Jos sinä haluat, niin sinulla on aina mahdollisuus uusia tämä näyttö ja uskon, että silloin sinä et ainakaan toista tätä vahinkoon johtanutta virhettä. Siitä olen aika varma.” Tämä oppilas katsoi minuun ja sanoi, että ”harmittaa ihan hirveästi”, johon taas vastasin: ”No totta hemmetissä sua harmittaa, muakin harmittaisi vietävästi. Mutta kun kävelet tuosta luokan ovesta ulos niin ei mene kauaa, kun mielesi kevenee hyvin pian.”

Mielenkiintoista tässä on todellakin se, että en muista juurikaan mitään muuta kuin itse tilanteen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun, suhteellisen sanatarkasti vieläpä. Toivon ainoastaan, että tuon oppilaan mieli todella keveni väittämäni mukaisesti tilanteen jälkeen. Tuollaiset vastoinkäymiset nimittäin herkimmissä ihmisissä voi jättää merkittävän jäljen muistoihin ja aiheuttaa negatiivisen kokemuksen, heikentäen halukkuutta ja herkkyyttä uuden oppimiselle. Tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vääränlaisen mielikuvan omista kyvyistä. Ja se olisi hirmuinen suuri sääli minun mielestäni.

 

Hurmurin karisma ja muuta opittua

”Sä taidat olla sellainen hurmuri, naiset lakoaa vain kun pistät menemään”, hän sanoi ja katsoi minua sitten hiljaa, aivan kuin mittaillen reaktiotani. Niin. Ei se hymystäni ehkä hänelle välittynyt, mutta luontaista ei karismani todellakaan ole. Se on kehittynyt vuosien saatossa ja voisi olla teiniminäni kovin hämillään nykyisestä kolmenkympin ylittäneestä minästäni. Jos se olisi elämäni itseisarvo, niin pistäisin tuolla menemään ja käyttäytyisin kuin pahainen Casanova konsanaan.

Jokainen mies kykenee olemaan hurmaava, jos vain oikeasti haluaa olla sellainen. Siihen ei loppujen lopuksi paljoa tarvita, hitunen mielikuvitusta ja niiden omien luontaisten hymykuoppien hyödyntämistä. Se mitä joku kutsuu hurmaamiseksi, niin minä kutsun sitä toisten mielten piristämiseksi. Jos hymyni ja lävitse porautuva katseeni aiheuttaa lämpimän tunteen koko loppupäiväksi, niin sitten en ole turhaan herännyt ja noussut sängystä tuona päivänä. Muutenkin suomalainen kulttuuriympäristö on täynnä naama norsunvitulla kulkevia tosikkoja, niin mitä yksi vähäjärkisellä tavalla hymyilevä ja kepeästi elämään asennoituva ihminen haittaa siellä tekisi.

Tällaisen miehen kanssa eläminen voi olla tuskaisaa, jos on taipuvainen sairaalloiseen mustasukkaisuuteen. Tiedän sen kokemuksesta.

Vaan ei kepeyteen ole aina ollut aihetta ja tänään viimeksi kerroin keskustelukumppanilleni, että itselle hyvään päivään ei paljoa vaadita. Ihan riittävän moni päivä elämäni historiassa on kallistunut paskan puolelle, joten jäljellä olevat päivät pitää vain yrittää saada sellaisiksi, että voi suhteellisen tyytyväisenä käydä nukkumaan. Tiedän kyllä nahoissani, että vastoinkäymiset eivät ole loppuneet. Ne odottavat tuolla huomisessa, mutta asenne ratkaisee kuinka ne kohtaan. Ennen asenteessani oli suuria valuvirheitä, nyt ne tiedostaen ehkä kykenen kohtaamaan haasteet enemmän jalat maassa -tyylillä.

Takaisin siihen hurmaamiseen. Ruusut. Ja värit. Niistä on tilannetaju rakennettu, jota miehen tulisikin aina silloin tällöin toteuttaa naisen arjessa. Viimeksi sopivaa ruusua valitessani yritin kuumeisesti miettiä väriteemaa ja lopulta päättelin keskustelukumppanini lempivärin hänen käyttämistään värikkäistä paidoista. Täysin vastaavan sävyistä ruusua ei löytynyt, mutta lähelle kuitenkin. Pääväri itsessään oli kukassa oikea. Ja kortti valikoitui siten, että sen etupuolella komeili se asia, joka on hänen sydäntään lähellä.

..he osaavat kyllä hurmata, mutta paljastavat todellisen luonteensa vasta kun toinen on saatu nalkkiin.

Tällaisen miehen kanssa eläminen voi olla tuskaisaa, jos on taipuvainen sairaalloiseen mustasukkaisuuteen. Tiedän sen kokemuksesta. Se tosin ei ole kummankaan vika silloin, oma persoona vain asettuu törmäyskurssille toisen kyvyttömyyteen olla luottavainen minua kohtaan. Tiedän sen myös kokemuksesta, että tuolla on mieletön määrä epäluotettavia ihmisiä ja puhun ilman sukupuolileimaa johtuen epäluotettavien ihmisten tasaisesta jakautumisesta molemmissa sukupuolissa. Yhtenäistä näille ihmisille on usein se, että he osaavat kyllä hurmata, mutta paljastavat todellisen luonteensa vasta kun toinen on saatu nalkkiin. Niin. Ei ihme, että minuun on vaikea luottaa ”hurmaavan” käytökseni takia. Maineeni on tavallaan jo loattu muiden toimesta, ennen kuin minulla on ollut mahdollisuus todistaa olevani kaiken luottamuksen arvoinen.

Mä osaan hurmata hitto vie, mutta en halua sen olevan se päällimmäisin vaikutin sun päätöksessä. Sitä en paljasta, mihin päätökseen viittasin tuolla hänelle osoitetulla viestillä, mutta olen joutunut tavallaan katselemaan omaa käytöstäni suurennuslasilla peilin ääressä. Se viehkeä ja hurmaava käytös on opittua, mutta sen karistaminen itsensä ja persoonani päältä on todella vaikeaa aika ajoittain. Vain aika näyttää, että olenko siinä onnistunut. Onnistumisesta saattaa kieliä kahden pienen polun yhdistyminen yhdeksi tieksi, epäonnistuminen näkyy vain kahden polun risteilynä tulevaisuudessa. Olipa kielikuvia taas kerrakseen täksi yöksi..

Kahleetko ne kilisevät?

Parisuhde on vain ja ainoastaan sopimuskysymys. Etkö ole samaa mieltä? Ehkäpä sinunkin kannattaisi pohtia asiaa uudelleen. Heittäydy avoimeksi ja käynnistä ajatusprosessisi, kuljetaan tämä tällä kertaa yhdessä läpi.

Sopimus, joka määrittää yhteiset rajat

Lähde: Flickr.com

Ensimmäinen mikä tulee usein mieleen parisuhteen yhteisiä sääntöjä laatiessa on se, että millaisessa kanssakäymisessä toisen halutaan olevan parisuhteen ulkopuolella. Joillekin esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssakäyminen nostaa sellaiset mustasukkaisuuden tunteet valloilleen, että parisuhteeseen saadaan näistä syistä aikaiseksi lihavia riidanaiheita.

Mutta onko se oikein rajoittaa toisen elämää tyydyttääkseen omat tarpeensa? Ensimmäinen virhe, jonka olen itse oppinut kantapään kautta, on peilaamatta jättäminen. Emme kovinkaan usein astu toisen saappaisiin, jolloin parisuhdesopimuksen laatiminen menee sanelupolitiikan puolelle. Ajattelemme usein itseämme ja omia tunteitamme, mutta unohdamme rajoitusten vaikutuksen toiseen ihmisenä.

Jos haluamme yhteistä elämää sellaisen persoonan kanssa, joka viihtyy ja tulee paremmin toimeen vastakkaisen sukupuolen kanssa, niin tuollaisen kanssakäymisen rajoittaminen vaikuttaa hänen henkiseen hyvinvointiin. Jos ei itse ole samankaltainen, niin usein unohtuu rajoitusten aiheuttaman henkisen paineen toisen pään sisällä.

Yhteisiä rajoja sopiessa pitäisikin se verbaalinen arkku avata ja kertoa niistä asioista, jotka itseä miellyttävät ja ne asiat, jotka aiheuttavat ahdistuneisuutta. Luottamus, vaikka onkin parisuhteen yksi peruspilareista, on kuitenkin hyvin monisyinen kokonaisuus eikä se rakennu pelkästään seksuaaliselle uskollisuudelle. Toiselle pelkkä henkilökohtaisista asioista uskoutuminen ystävälle (sukupuolesta välittämättä) voi olla luottamuskysymys. Itselleni luottamus rakentuu esimerkiksi sille, että esimerkiksi vaikeuksia kohdattaessa toinen kääntyy ensin minun puoleeni ja vasta sitten tarpeen vaatiessa hakee apua muualta. Ei sillä, että haluaisin auttaa kaikessa vaan sillä, että haluan tietää toisen tilanteen kyetäkseni tukemaan häntä parhaalla mahdollisella tavalla. Ei neuvomaan välttämättä, vaan olemaan oikealla tavalla tukena ja turvana.

Seksuaalielämä nivotaan usein osaksi luottamusta, mutta sekin on vain yksi osa-alue meidän elämäämme. Rehellisesti sanottuna minä itse en ainakaan enää ajattele toisen vieraissa käymistä pettämisenä, mikäli saan omat seksuaaliset tarpeeni tyydytettyä parisuhteessa. Toinenhan vain pyrkii tyydyttämään omat tarpeensa, aivan yhtä lailla kuin kävisi syömässä ulkona tyydyttääkseen ravinnon saantinsa ja tarpeen käyskennellä muiden sosiaalisten eläimien seassa. Vieraissa käymisen osalta luottamus perustuu silloin lähinnä siihen, että toinen käyttää sellaisia ehkäisymenetelmiä, ettei tule yllätyksiä tautien tai raskaaksi tulemisen osalta. Tai siihen, että toinen on rehellinen esimerkiksi tunteiden osalta, jos sellaisia sattuu heräämään toisia kohtaan.

Mitä mustasukkaisuus todella on?

Se minkä koemme mustasukkaisuutena on oikeastaan ympäristöstä opittu tapa. Elämme yhteiskunnassa, jossa edelleenkin yksiavioisuus koetaan ihanteeksi. Eikö sitä voisi olla myös avoin parisuhde? Luulin tuntevani omat tunteeni, mutta olen sittemmin joutunut tarkastelemaan tätä olettamusta ja romuttamaan sen tyystin.

Mustasukkaisuus on vihan tunne. Väitä jotain muuta, niin pökerrytän sinut pyörryksiin perusteluillani. Mies voi olla mustasukkainen naisen osoittamasta huomiosta sylilapselle. Mies on siis vihainen naiselle siitä, että mies itse ei saa tyydytettyä huomiontarvettaan. Ja taas mies unohtaa sen, että nainenkin on vain ihminen ja multitasking ei onnistu sylilapsen kanssa kuin näennäisesti.

Itsestäni olen oppinut sen, että parisuhde on tarpeiden tyydyttämisen vastavuoroisuutta. Jos tarpeet tulevat tyydytettyä itselle sopivalla tavalla, niin silloin ollaan jo oikealla tiellä. Jos seksuaaliset tarpeeni tyydyttyvät parisuhteessa, mutta toisen eivät, niin onko minulla oikeutta aloittaa sanelemaan toisen elämää? Hyvä kysymys, johon ei ole täysin oikeaa vastausta. Yksi kysymisen arvoinen kysymys tosin herää: Onko alkaneessa tai olemassa olevassa parisuhteessa perustavanlaatuinen epäsuhta?

Typerintä mitä ihminen mielestäni voi tehdä on se, että olettaa toisen mukautuvan vikisemättä omiin lainalaisuuksiin. Rakastatko sinulle asetettuja rajoituksia? Toinen ei välttämättä ajattele niin omalla kohdallaan. Entä haluatko elää vapaasti ja toteuttaa itseäsi paljon enemmän parisuhteen ulkopuolella kuin sen sisällä? Toinen taas saa nautintoa kotioloista ja siitä, että oma siippa viettää mahdollisimman paljon aikaa kotona, käpertyneenä vierelleen sohvalla ja elokuvaa töllöstä katsellen.

Mustasukkaisuus on siis vihan tunne, okei? Olisiko näistä tunteista puhuttava? Kyllä. Pitäisikö toisen tietää mistä saat nautintoa? Ehdottomasti. Tiedätkö miten saat omat ja toisen tarpeet tyydytettyä? Jos et tiedä, niin kone kiinni ja yhteys toiseen osapuoleen. Se selviää vain puhumalla ja laatimalla sellaiset pelisäännöt, että molemmilla on mahdollisuus hyvään oloon yhteisessä suhteessa. Oli se sitten konservatiivinen parisuhde tai avoin malliltaan.

Mihin kesä hävisi syksyn tieltä?

Lähde: Flickr.com

Yön aikana ulkona on pakastanut ja käydessäni aamutupakalla ulkona näin tälle syksylle ensimmäistä kertaa auton ikkunoiden huurtuneen jäähän. Tämä saa minut ajattelemaan sitä, että ”mihin ihmeeseen kesä oikein katosi?”

Alkukesä oli yhdenlaista kaaoksen aikaa minulle. Loppukeväästä vahvistunut henkinen väsymys otti otteen minusta, jonka jälkeen jouduin omana syntymäpäivänäni irtisanoutumaan silloisesta työstäni. Olin ollut jo parin kuukauden ajan käytännössä työkyvytön ja työtehtäviä jäi suorittamatta, joka kostautui minulle sikäli julkisessa työssä ikävällä tavalla. Työn ja kotielämän kuormittavuus yhdistettynä harrastusten kuihtumiseen johti masennukseen, mutta jälkeen päin katseltuna vältyin varsinaiselta masennuskierteeltä. Siinä auttoivat lopulta ero ja lääkkeet, sekä asennemuutos itseä ja muita kohtaan.

Kulunut kesä sisältää minulle hyviäkin muistoja, mutta kokonaisuutena haluaisin vain unohtaa sen. Ei sen takia, että minulla on ollut vaikeuksia ihmissuhteideni kanssa, vaan kokemani voimattomuuden ja täydellisen epäonnistumisen tunteen takia. Otin alkutalvesta haasteen vastaan, jota en kuitenkaan kyennyt suorittamaan edes tyydyttävällä tavalla työn loppuvaiheissa.

Onkin siis erityisen hämmentävää se seikka, että henkisellä tasolla kesän kohokohdat alkoivat vasta erosta. Ero itsessäänhän ei ollut mitenkään mieltä ylentävää ja siinä joutui tekemään helvetin rajun päätöksen, johon liittyi oma väkivaltaisuuteni ja toisaalta taas toisen kokema hylkäämisen tunne. Elämää myllertävänä tapahtumana se kuitenkin näytti pakottavan minut pohtimaan omaa itseäni, suhtautumistani muihin ja tutkimaan omia tuntemukseni syitä.

Opin muun muassa sen, että kokemani mustasukkaisuuden tunne ei liitykään pelkoon uskottomuudesta tai toisen menettämisestä toiselle. Tulen mustasukkaiseksi siitä, jos joku minulle rakas ja läheinen ihminen kääntyykin jonkun toisen puoleen luottamuksellisissa asioissa, esimerkiksi uskoutuu omista ongelmistaan toisille tai käyttäytyy minua kohtaan edes vähänkin tekopyhällä tavalla. Tämä ei kosketa pelkästään kumppaneitani, vaan se koskettaa kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja joilla sattuu olemaan luottamuksellinen suhde minuun. En siis ole mustasukkainen mahdollisen kumppanini seksielämästä, vaan siitä miten hän minut kohtaa arjessa tai miten hän osoittaa arvostuksensa minua kohtaan.

Syksy on kuoleman aikaa, jolloin luonto valmistautuu kohtaamaan saapuvan talven. Kuolon pitää korjata vanha, jotta syntyy tilaa uuden tulemiselle. Ehkäpä oma elämäni kokee tällaisen vanhan kuolettumisen, jotta siihen mahtuisi jotain uutta ja vielä kokematonta elämää. Voisi siis ajatella, että kuolema ei ole aina ikävä asia, vaan tuiki tarpeellinen osa kaikkea elämää. Myös sinun, että minun elämääni.