Valoa tunnelin päässä

36623687604_ec29a3ef0c_b

Olin ehtinyt unohtamaan miten mahtava tunne siitä tulee, kun saa naisen nauramaan. Viihtymään omassa seurassa, keventämään tunnelmaa olemalla oma itsensä ja heittäytymään asiaan kuin asiaan, oli keskusteluaihe mikä tahansa. Ja mikä parasta, oli mahtavaa huomata tulevansa kuulluksi. Se, että puhumilleni asioille toinen ei yrittänyt missään vaiheessa keksiä piilomerkityksiä tai kyseenalaistaa kokemuksiani. Tai tuomita. Huomauttaa kylläkin, että eivät ihmiset ole ihan niin yksioikoisia. Havainto, jonka jaan täysin.

Kun on kokenut sellaisia asioita, joiden vaikutuksesta on alkanut varomaan hirveän paljon omaa ilmaisuaan toisen seurassa ja arkailee totuutta, vaikka toinen yrittää siihen jopa pakottaa, niin on haastavaa päästä toimintatavoistaan irti. Olisin ehkä halunnut kertoa itsestäni jotain muutakin kuin hauskan puoleni. Olisin ehkä halunnut kertoa, että ei elämä ole ollut kovinkaan ruusuista. Olisin ehkä halunnut kertoa, että kaikesta hymystä ja naurusta huolimatta palaan elämääni, missä koen kohtaavani haasteet yksin. Lähes kahden tunnin aikana kepeästä ilmapiiristä huolimatta en päästänyt kovinkaan lähelle, enkä kertonut juuri mitään minästäni. Annoin vain tietynlaisen kuvan, johon joudun jossain vaiheessa tekemään korjauksen. Hän ei ollut se, joka olisi pakottanut eikä udellut, vaan sen oli tehnyt jo aikaa sitten joku toinen ihminen. Olen muuttunut tietyin osin pelkuriksi sen myötä.

On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin.

Eilisestä iltaseurastani näkee hyvin vaivatta, että hän tekee jatkuvaa arviointia minusta. Arviota siitä, että millainen ihminen minä olen. Hän selvittää siten kenties, että olisinko niinkin kelvollinen ihminen kuin kumppaniksi sopiva. Sen asian selvittäminen ei kuitenkaan ole itse tarkoitus sille, että viettää aikaa kanssani tai minä hakeudun jonkun ihmisen seuraan. Sellaiset asiat kyllä selviävät aikanaan. Olisi aika ahdistavaa, jos kaikessa ajateltaisiin tulevaa ja mahdollista saavutettavaa hyötyä. Kahden tapaamiskerran perusteella pystyy jo sanomaan, että viihdymme toistemme seurassa. Aika kuluu kuin siivillä, vaikkei olisikaan parhaimmassa ruumiin ja sielun terässä. Olin jo kuluttanut sanaista arkkuani ystäväni ja tämän naisystävän seurassa aiemmin samana iltana, mutta silti minulla ei ollut kiire pois tai mitenkään painostava olo siitä, että ihan jokaisena hetkenä en ollut äänessä. Tuli hiljaisia hetkiä, mitkä eivät tuntuneet vaivaannuttavilta.

Tuollaiset kohtaamiset lohduttavat minua, sillä huomaan elämän tuovan eteeni myös mahdollisuuksia. Ei pelkästään uhkia tai ihmissuhteita, jotka tarjoilevat pelkkiä haasteita. Haasteita, joita joudun ratkomaan tai joissa joudun auttamaan, mutta josta hyödyn saavat jotkut aivan muut ihmiset. On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin. Olla kulumatta, vaikka käyttääkin jonkin asian tekemiseen tai olemiseen energiaa. Olla katkeroitumatta, sillä ihan jokainen ei ole vaatimassa sinulta aina jotain itseään parempaa tai huomauttelemassa, miten paska ihminen olet. Tai vaatimassa anteeksipyyntöä siitä, että olet reagoinut omiin tunteisiisi. Tunteisiin, jotka vaatija on sysännyt itse liikkeelle.

Tänään on paluu arkeen, jota ehdinkin jo odottaa. Tässä juhannuksessa oli kyllä omat hetkensä, mutta mitenkään kevyt se ei ollut. Varmaan ensimmäinen kerta elämässäni, että odotin jo aattona pääsyä takaisin töihin. Työmaalle, joka on ollut tähän mennessä yksi epämiellyttävimmistä ja epäkiitollisimmista pitkiin aikoihin. Se varmaan kertoo jotain siitä, millainen juhannus minulla oli.

#metoo ja se, miksi nuoret miehet ovat hämmentyneitä

Katsoin eilen Docventures:issa esitetyn Untouchable-dokumenttielokuvan ja sitä seuranneen keskustelun. Aihe on minua lähellä, sillä olen joutunut miehenä todistamaan hyvin läheltä sen, miten halpamaisesti jotkin miehet kohtelevat naisia. Aivan kuin naiset olisivat näille ihmisille jotain muuta kuin oman lajinsa edustajia. Joskus ihmettelen, että ymmärtävätkö nämä miehet näiden äitien olevan naisia ollenkaan vai ovatko he kenties saaneet koeputkihedelmöityksen ja kehittyneet kasvatustankeissa.

10996138645_e6c6911f27_b
Lähde: Flickr.com

Toki se kertoo siitä, että patriarkaalinen yhteiskunta elää vielä hyvin vahvana ja ylläpitää vanhettuneita sukupuolirooleja, joiden juuret ovat niinkin kaukana kuin armenialaisessa yhteiskunnassa vuosituhansia sitten. Joitakin miehiä häiritsee suuresti se, että naisilla on heidän ansaitsemansa vapaus tehdä elämillään mitä haluavat ja itsemääräämisoikeus omiin kehoihinsa. Tuo näkemys ja arvot juontavat juurensa, yllätys yllätys, sinne kotikasvatukseen.

Mutta näen nuorissa asenteiden muutoksen todella hyvään suuntaan. Se on myös tuonut esille ongelmia. Nuoret miehet eivät oikein osaa löytää paikkaansa tässä maailmassa, sillä omat isät ovat vielä kasvaneet vanhoillisissa arvoympäristöissä. Nämä nuoret miehet tekevät havaintoja ja peilaavat niitä itseensä. Törmäyskurssilla ovat maskuliinisuus, tasa-arvo ja halu tulla kuulluksi, ymmärretyksi.

Ehkä olemme joskus liian ankaria näille nuorille. Vaadimme heiltä sellaista, mitä emme ole itseltämme vaatineet. Siksi asenteiden muutoksen eturintamassa pitäisi olla meidän vanhoillisten. Meidän täytyisi näyttää esimerkkiä siinä, miten kanssaihmisiä kohdellaan ihmisarvoisesti ja kunnioittavasti, samalla muistaen perustarpeemme. Ihminen tarvitsee huomiota ja kosketusta, se on sisäänrakennettu tarpeemme. Yleensä nainen nauttii miehen huomiosta (tai jos on seksuaalisesti homoseksuaali, niin naisen huomiosta) ja kosketuksesta, jos se vain tapahtuu molempien rajojen puitteissa. Ymmärrän täysin sen, että nuoret miehet ovat hämmentyneitä: Lähestyessä vastakkaista tai omaa sukupuolta pitäisi muistaa kunnioitus samalla kun osoittaa intohimoa. Nämä ovat vaikeasti opittavia taitoja, joita heille ja meille muille pitäisi opettaa jo nuoresta iästä alkaen.

Siksi nuorille pitäisi opettaa meidän aikuisten toimesta, miten hoitaa asiat päihteettömästi. Päihteet sumentavat arvostelukykymme, jolloin kiellot ja kutsut tulkitaan väärin hyvinkin usein. Samalla pitäisi opettaa itsevarmuutta ja pettymysten sietokykyä. Pakit kuuluvat pariutumiseen olennaisesti, kieltäytyminen on jokaisen ihmisen oikeus. Pitäisi opettaa myös eleiden ja ilmeiden tulkintaa, myös niillä viestimistä. Muutenhan meidän ihmisten hyvinvointi jo itsessään on uhattuna, sillä miten muuten me voisimme viestiä kuin kehoillamme!

Olen itse oppinut kunnioittamaan ihmisiä vasta aikuisena, tulkitsemaan kehon viestintää vasta 30 vuotta täytettyäni. Silmät kertovat oikeastaan kaikkein parhaiten, muuta kehon viestintää ei oikeastaan alkuun tarvitse. Keskusteleminen avaa sisintämme, jolloin saamme melko objektiivisen (vaikkakin viestimme subjektiivisesti) kuvan toisesta. Mikäli vain keskitymme kuuntelemaan. Emme suinkaan pysty kääntämään kehojemme biologiaa pois päältä, mutta pystymme hallitsemaan sitä riittävän harjoituksen turvin.

Opetin taannoin nuorille naisille jotain omaperäisyydestä. He lukivat iskurepliikkejä netistä ja hyvä niin. Kuka heille sitä elämistä opettaisi, elleivät tekstit ja kuvat. Kerroin kuitenkin heille, että ensin on tehtävä riittävästi havaintoja, aitoja sellaisia, ja sen jälkeen valjastaa havainnot puhuttuun kieleen. Jos haluan tehdä vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen (joskin tällä hetkellä sitä tarvetta ei ole tuolla kaduilla kohtaamassani elämässä), niin siinä pitää tulla ilmi kiinnostus oikeaan ihmiseen. Ja viestiä se, että juuri tuolla hetkellä tuo toinen on minulle se tärkein ihminen missä ikinä tilassa olemmekaan. Sillä ei oikeastaan ole väliä, että johtaako se mihinkään. Toisen huomioon ottaminen on perustoiminto, jota meidän pitäisi harjoittaa ihan joka ikinen päivä. Vain näköalattomat ihmiset näkevät sen flirttailuna. Laajemman elämänkokemuksen ja avoimemman elämänasenteen omaavat eivät erottele asioita niin mustavalkoisesti.

Sanoja naisistani, voimistani ja haaveistani.

Ja näin sitä ollaan tapaninpäivän iltapäivässä ja olen edelleen hengissä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Olen saanut levätä riittävästi ja tunnen miten energiatasoni alkavat olla hetki hetkeltä täydemmät. Valitettavasti lepoaikaa on enää tämän viikon loppuun saakka, jolloin alkaa taas arki ja voimiani täytyy käyttää säästellen.

Ruumiinvoimieni kerryttäminen ei ole kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Ajauduin eilen riitaan ex-avopuolisoni kanssa siitä, että mitä hän saa ja mitä ei saa kertoa minusta muille tapaamilleen miehille. Olin suorastaan vihainen, kun sain tietää, miten hän oli kertonut (joskin ylimalkaisesti) minun henkisestä hyvinvoinnista tapaamalleen ja tähän ihastuneelle miehelle. Minua ei haittaa lainkaan se, että asioista puhutaan anonyymisti, enhän minä silloin tätäkään blogia ylläpitäisi. Mutta nimen, naaman ja tarinoiden yhdistäminen samaan persoonaan on jo aivan liikaa. Hän kyllä lupasi olla kielimättä minusta jatkossa, mutta uskallan epäillä lupauksen pitävyyttä pidemmällä aikavälillä. Siihen malliin hän on kuitenkin sanaisen arkkunsa minulle avannut, vaikkei pitäisi.

Lähden tänään ns. elokuvatreffeille. Sain sovittua juuri ja juuri tapaamisen erään naisen kanssa elokuvateatterin aulaan ja menemme katsomaan viimeisimmän tähtiensota-elokuvan. Koska herrasmies olen ja sanani mittainen, niin aion pitää lupaukseni ja ilmestyä paikalle, vaikka sainkin tietää pienen google-hakusession jälkeen, että kyseinen nainen ei ole lainkaan minun tyyppiäni. Löysin tämän daamin facen sinkkuryhmästä, johon liittyviä luulin yhdistävän yhden teeman. Ainakaan tämän lyylin ulkomuoto ja -koko kyllä aistivat kaikesta muusta kuin urheilullisuudesta, vaikkakin hän menisi täysin naispuolisesta kuulantyöntäjästä. Toivottavasti hän ei ala elokuvan aikana tuoksahtamaan hieltä, sillä se olisi jo kaiken häväistyksen huippu. Jos jotakin halveksin ja vihaan tässä maailmassa niin sellaisia henkilöitä, jotka eivät pidä huolta omasta kehostaan. Ei sitä mikään huippu-urheilija ja langanlaiha tarvitse olla, mutta oman terveytensä takia saisi jokainen pitää huolta omasta ulkomuodostaan edes välttävästi. Ja sen verran tiedän ihmisen fysiologiasta, anatomiasta ja perinnöllisyydestä, että geenejä on turha syyttää omasta lihavuudestaan.

Sain muuten joululahjan joka lämmittää mieltäni erityisen paljon. Äitini oli teettänyt netin valokuvaliikkeen kautta taulusuurennoksen valokuvasta, jonka tähtenä on koirani. Koirani ei tätä osannut arvostaa, mutta kotiin päästyämme tulen ripustamaan tuon taulun asunnossani kunniapaikalle. Ja jos satun löytämään kirpputorilta vielä sopivat kehykset, niin saa tuo kuva sitten myös arvoisensa kehykset kumppanikseen.

5365354810_fc50fe9bc1_b
Lähde: Flickr.com

Olen ehkä jo paranemaan päin, sillä olen alkanut kaivata (vaikkakin aiemmassa kappaleessa asiaa manasinkin) rinnalleni uutta rakkautta. Sellaista naista, jonka kanssa voisin lähteä vaelluksille ja jonka kanssa voisin rakastella luonnon syleilyssä, nuotion loimutessa ja luodessa yhteen kietoutuneet varjomme ympäröivään luontoon. Tämän naisen soisin rakastavan minua niin myötä- ja vastoinkäymisissä, joita varmasti on tuleva lukuisia eteemme. Sellainen nainen, joka luottaisi minuun ja johon voisin itse luottamukseni antaa langeta. Sellainen nainen, leidi ja neiti olisi kaiken arvoinen, jonka puolesta herätä joka päivä täynnä rakkautta ja iloa sekä tarmoa, jonka vuoksi voisi suunnitella elämää hieman pidemmälle kuin päivän päähän. Sellainen ihminen, jonka vuoksi tulla paremmaksi ihmiseksi joka ikisenä päivänä, kunnes elämä lakoaa tästä ruumiista lopullisesti, tullakseen taas osaksi suurta kiertokulkua. Entinen avopuolisoni ei tätä ikinä ollut eikä olisi sellaiseksi edes halunnut tulla. Sääli sikäli, että roikuin hänessä niin pitkään. Jos olisin lähtenyt aikaisemmin, niin nyt minulla ei olisi niin suuria vaikeuksia löytää uutta sielunkumppania, sellaista jollaista minulla ei ole aikaisemmin ollut.

Extra: Naisten asemasta ja tasa-arvosta

Päätin käsitellä päivän ylimääräisessä postauksessa eräästä tärkeäksi kokemaani asiaa: Naisten asemasta ja tasa-arvosta yhteiskunnassa. Kuten yleensä, niin olen pohtinut tätä tärkeäksi kokemaani asiaa useita päiviä ja kerännyt sen johdosta siihen liittyvää tietoa niin netistä kuin esimerkiksi kansalliskirjastostamme siellä käydessäni.

6861301274_1038d0bc79_z
Huivi ei ole pelkästään muslimien keksintö, sen juuret ovat kaukana historiassa. Naisen pään hunnuttaminen on perinteistä myös kristinuskossa ja yleinen tapa myös Suomessa itsenäisyytemme aikana. Kuva: Asian Development Bank, lähde Flickr.com

Hyvä johdatus aiheeseen löytyy tälle hetkellä YLE Areenasta nimellä ”Historia: Naisten nousu”. Valitettavasti ensimmäinen osa on enää alle vuorokauden ajan nähtävissä, mutta onneksi sarja on uusinta viime vuodelta ja tulee todennäköisesti myöhemmin uudelleen nähtäväksi. Sarjan on juontanut äärimmäisen taitava ja korrekti tohtori Amanda Foreman, joka on erikoistunut eriarvoisuutta käsittelevään historiaan.

Naiset eivät saa sitä arvostusta ja kohtelua minkä he ansaitsevat tänään, eivätkä naiset ole niitä saaneet juuri koskaan ihmiskunnan historian aikana. Nykyaikana olemme kuitenkin hyvin lähellä tasa-arvoa, mutta sen saavuttamiseksi täytyy miesten tehdä perustavanlaatuinen muutos omissa ajatusmalleissaan. Tämä lähtee liikkeelle varhaislapsuudesta ja sen tulee kestää koko elämän ajan. Se ei tarkoita millään tavalla ”äijäilyn” tai maskuliinisuuden hylkäämistä, vaan voi parhaimmillaan jopa tukea sitä. Sen sijaan naisten kokeminen uhkana on lopetettava tyystin, sillä se on täysin mielipuolinen tapa ajatella vastakkaisesta ja siitä älykkäämmästä sukupuolesta.

Yhteiskunnan ja sivilisaatioiden tahtotila on aina heijastunut sen säätämistä laeista. Muinaishistoriaa tarkastellessa näkee, miten Assyrialainen sivilisaatio kurjisti naisten asemaa ja osa noista assyrialaisten tuomista kulttuureista näkyy tänään musliminaisten käyttäminä huntuina, vaikka he eivät ole ainoita jotka ovat joutuneet hunnuttamaan päänsä. Esimerkiksi antiikin kreikassa nainen oli miehen omaisuutta siinä missä talo, orjat ja eläimet. Hunnuttaminen oli alistamisen muoto, jolloin ainoastaan hunnutettuna kunniallinen nainen sai poistua omasta kodistaan.

Suomen 100-vuotis juhlavuotena naisten tasa-arvon juhliminen on ollut todella vähäistä. En ymmärrä mistä tämä johtuu. Meillä kuitenkin naiset taistelivat itselleen äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena maailmassa. Silti Suomessakin kamppaillaan samoista tasa-arvoon ja naisten asemaan liittyvien epäkohtien kanssa kuin muuallakin läntisellä pallonpuoliskolla. Mieleeni tulee vain se, että naiset ovat ehkä unohtaneet tällaisten seikkojen kokonaismerkityksen, sillä on helpompaa nostaa julkisuuteen tai tarttua julkisuudesta esimerkiksi #metoo-kampanjan kaltaisia yksittäisiä epäkohtia. Epäkohtia esille nostaessa kissaa ei pitäisi nostaa pöydälle yksin vaan koko pesue kerralla.

Naisten asema ja tasa-arvo ovat todella tärkeä asia jo maailmanrauhan kannalta. Pitäisi kuitenkin tietää mitkä ovat niiden edistämisen tärkeimpiä kulmakiviä: Saada miehet ymmärtämään näiden tärkeys, saada heidät sitoutumaan muutokseen ja pysymään mukana tuossa muutoksessa. Se aito ja alkuperäinen feminismi (jonka kannattaja itse myös olen) otti tämän asian huomioon. Miesten ja naisten tasa-arvon kannalta on tärkeää osoittaa meille ”tyhmemmän” sukupuolen edustajille se, että naiset eivät kaappaa valtaa maailmassa saatuaan todellisen tasa-arvon kurvaamalla meistä ohitse. Sen sijaan naisten tulisi muistuttaa miehiä siitä, että miehiä tarvitaan edelleenkin tässä maailmassa vaikkakaan ei aina perinteisessä mielessä. Pitäisi muistuttaa, että yhteiskunta ei rakennu enää suurista luokista vaan pienistä yhteisöistä ja olemme näin ollen palaamassa takaisin siihen harmoniseen tilaan, josta olemme lähtöisin: Pienyhteisöihin, joskin suurten yhteiskuntien sisällä.