Ontuvien selitysten klubi

6240707542_2dbd88d10c_b

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

28475811358_ba4635cfd0_o
Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.

Kusettamisesta silta Suomen amfetamiinipääkaupunkiin

Jujuttaminen on helppoa, meitä on äärimmäisen helppo johdatella mielipiteiden osalta. Siihen tarvitsee vain ripauksen uskottavaa esiintymistä, kykyä jyrätä eriävät mielipiteet ja rautaisen tahdon johdattaa tietoisesti ihmisiä harhaan. Tuohon rautaiseen tahtoon riittää jompikumpi kahdesta, ja ne ovat harhainen uskomus tai epäsosiaalinen persoona. Harhaisen uskomuksen omaavia ihmisiä tapaa parhaiten kirkon saarnastuoleissa ja säntillisemmässä kirkkokansassa. Epäsosiaalisia persoonia löytyy eniten pörssiyritysten johtoportaista.

104399461_72c6ad745d_b

Valtaosalla ihmisistä on vaikeutta tunnistaa täsmällisesti näitä kahta, vaikka se intuitio saattaa väläytellä punaista varoitusvaloa tällaisten ihmisten kohdalla. Jos tuon varoituksen sivuuttaa, niin silloin on antanut aikaa itsensä vaikuttamiselle tällaisen sumuttajan toimesta. Se intuitio ei ole jatkuvassa toiminnassa alitajunnassamme turhan takia, sen yksi tehtävä on varoittaa meitä vaarasta. Uskokaa siis tätä hälytysjärjestelmäänne, kiinnittäkää huomiota siihen mikä aiheuttaa sen epämukavan fiiliksen.

Opetus- ja koulutustyössä olen pannu merkille sen, että nuoria on todella helppo johdatella. Heiltä puuttuu opittava kyky kyseenalaistaa puhuttuja asioita. Se johtuu siitä, että kotona ei ole opetettu syy-seuraussuhteiden käsittelyä riittävän noususuuntaisesti. Se ei ole vanhempien vika, sillä heiltäkin se todennäköisesti puuttuu. Kyse on kuitenkin opittavasta taidosta ja yllätys yllätys, sellaisen taidon oppii riittävän laadukkaassa koulussa. Ja sen koulun oppiasteella ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä.

Esimerkiksi matemaattisluonnontieteellisten oppiaineiden yksi tärkeimmistä opeista on syy-seuraussuhteiden tarkasteleminen numeroiden avulla. Matematiikan perustaidot pitää olla riittävän hyvin hallussa, että saadaan työkalut fysiikan lakien tarkasteluun. Ja jotta näitä ilmiöitä saisi vietyä pohdiskelun puolelle, niin tarvitaan myös humanistisia tieteenaloja tueksi. Joku voisi huutaa käsillä viittoen, että ”hei! Meillähän on jo lukiot!” Niin on, mutta missä vaiheessa oppilailla on aikaa pysähtyä harjoittamaan aivojaan? Lukiossa aivoja kuormitetaan jatkuvasti uudella tiedolla, joten minun huoleni liittyy itse lepäämiseen. Se on se vaihe, jolloin aivot todella kehittyvät.

Kielellisten valmiuksien kehittäminen on jatkuvaa ja tahdosta riippumatonta. Altistaminen kehittää kielellisiä valmiuksiamme jatkuvasti, joten siihen ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kielellisten valmiuksien heikompi kehitysaste kielii vain siitä, että sitä prosessia häiritsee jokin tai jotkin asiat. Se mihin pitäisi kiinnittää huomiota on muun otsalohkon alueen treenaus, jota on tapahtunut todella vähän niillä oppitunneilla, joille olen itse oppilaana osallistunut.

Otsalohko. Tuo rakas aivojeni osa, joka vastaa näistä asioista itsessäni: Persoona, käyttäytyminen, tunteet, järkeily, suunnitelmallisuus, ongelmaratkaisu, viestintä, keskittyminen ja tietoisuus. Näihin otsalohkon ominaisuuksiin olen saanut kehitysapua jotain muualta kuin koulusta. Koulussa olen oppinut pääasiassa nämä asiat: Lukiosta opiskelutekniikat, ammattikoulusta substanssiosaamisen kehittämisen lähtökohdat ja ammattikorkeakoulussa työkalut itseopiskeluun. Ei ihme, että masennukseni hoito alkoi vasta sitten, kun opiskeluoikeuteni korkeakoulussa päättyi.

Otsalohkossa toimii sellaiset mielihyvähormonit, että niiden avulla ihmisen ei tarvitse nauttia minkäänlaisia huumausaineita. Kun olen tehnyt huomioita opetuksen laadullisesta heikkenemisestä myös sieltä opettajanpöydän takaa, niin olen alkanut kiinnittämään huomiota mielialalääkkeiden käytön yleistymiseen. Minusta nämä kaksi asiaa korreloivat. Mutta se ei ole ainoa asia. Mielialalääkkeitä määrätään entistä enemmän myös työelämässä oleville aikuisille ja mielenterveyssyyt ovat tärkein työkyvyttömyyseläkkeelle ajava asia tänä päivänä. Missä on siis pulma? Esitän hypoteesini seuraavassa ja viimeisessä tekstikappaleessa.

Ihmisillä ei ole vapaa-aikaa. Täsmennän väitettäni: Ihmisillä ei ole aitoa, rentouttavaa vapaa-aikaa. Tämä koskettaa erityisesti kriittistä kansanosaa eli opiskelijoita ja työssä käyviä. Nuoret eivät saa päivittäistä annostaan dopamiinista, serotoniinista, oksitosiinista ja endorfiinista, vaikka ne olisivat saatavilla täysin normaaleista vuorovaikutustilanteista. En ihmettele yhtään esimerkiksi sitä, että Kouvola komeili edellisessä tilastossa Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ulkoisia stimuloivia huumeita käytetään, koska niille on tarvetta. Ja täysin turhaan. Aivomme kyllä hoitaa homman kotiin, jos vain ympäristö antaa siihen luvan.

Syy-seuraussuhde tässä tekstissäni on selkeä. Pääsimme ihmisten huiputtamisesta amfetamiiniin. Olisitko itse pohtinut asiaa tältä kantilta?

#metoo ja se, miksi nuoret miehet ovat hämmentyneitä

Katsoin eilen Docventures:issa esitetyn Untouchable-dokumenttielokuvan ja sitä seuranneen keskustelun. Aihe on minua lähellä, sillä olen joutunut miehenä todistamaan hyvin läheltä sen, miten halpamaisesti jotkin miehet kohtelevat naisia. Aivan kuin naiset olisivat näille ihmisille jotain muuta kuin oman lajinsa edustajia. Joskus ihmettelen, että ymmärtävätkö nämä miehet näiden äitien olevan naisia ollenkaan vai ovatko he kenties saaneet koeputkihedelmöityksen ja kehittyneet kasvatustankeissa.

10996138645_e6c6911f27_b
Lähde: Flickr.com

Toki se kertoo siitä, että patriarkaalinen yhteiskunta elää vielä hyvin vahvana ja ylläpitää vanhettuneita sukupuolirooleja, joiden juuret ovat niinkin kaukana kuin armenialaisessa yhteiskunnassa vuosituhansia sitten. Joitakin miehiä häiritsee suuresti se, että naisilla on heidän ansaitsemansa vapaus tehdä elämillään mitä haluavat ja itsemääräämisoikeus omiin kehoihinsa. Tuo näkemys ja arvot juontavat juurensa, yllätys yllätys, sinne kotikasvatukseen.

Mutta näen nuorissa asenteiden muutoksen todella hyvään suuntaan. Se on myös tuonut esille ongelmia. Nuoret miehet eivät oikein osaa löytää paikkaansa tässä maailmassa, sillä omat isät ovat vielä kasvaneet vanhoillisissa arvoympäristöissä. Nämä nuoret miehet tekevät havaintoja ja peilaavat niitä itseensä. Törmäyskurssilla ovat maskuliinisuus, tasa-arvo ja halu tulla kuulluksi, ymmärretyksi.

Ehkä olemme joskus liian ankaria näille nuorille. Vaadimme heiltä sellaista, mitä emme ole itseltämme vaatineet. Siksi asenteiden muutoksen eturintamassa pitäisi olla meidän vanhoillisten. Meidän täytyisi näyttää esimerkkiä siinä, miten kanssaihmisiä kohdellaan ihmisarvoisesti ja kunnioittavasti, samalla muistaen perustarpeemme. Ihminen tarvitsee huomiota ja kosketusta, se on sisäänrakennettu tarpeemme. Yleensä nainen nauttii miehen huomiosta (tai jos on seksuaalisesti homoseksuaali, niin naisen huomiosta) ja kosketuksesta, jos se vain tapahtuu molempien rajojen puitteissa. Ymmärrän täysin sen, että nuoret miehet ovat hämmentyneitä: Lähestyessä vastakkaista tai omaa sukupuolta pitäisi muistaa kunnioitus samalla kun osoittaa intohimoa. Nämä ovat vaikeasti opittavia taitoja, joita heille ja meille muille pitäisi opettaa jo nuoresta iästä alkaen.

Siksi nuorille pitäisi opettaa meidän aikuisten toimesta, miten hoitaa asiat päihteettömästi. Päihteet sumentavat arvostelukykymme, jolloin kiellot ja kutsut tulkitaan väärin hyvinkin usein. Samalla pitäisi opettaa itsevarmuutta ja pettymysten sietokykyä. Pakit kuuluvat pariutumiseen olennaisesti, kieltäytyminen on jokaisen ihmisen oikeus. Pitäisi opettaa myös eleiden ja ilmeiden tulkintaa, myös niillä viestimistä. Muutenhan meidän ihmisten hyvinvointi jo itsessään on uhattuna, sillä miten muuten me voisimme viestiä kuin kehoillamme!

Olen itse oppinut kunnioittamaan ihmisiä vasta aikuisena, tulkitsemaan kehon viestintää vasta 30 vuotta täytettyäni. Silmät kertovat oikeastaan kaikkein parhaiten, muuta kehon viestintää ei oikeastaan alkuun tarvitse. Keskusteleminen avaa sisintämme, jolloin saamme melko objektiivisen (vaikkakin viestimme subjektiivisesti) kuvan toisesta. Mikäli vain keskitymme kuuntelemaan. Emme suinkaan pysty kääntämään kehojemme biologiaa pois päältä, mutta pystymme hallitsemaan sitä riittävän harjoituksen turvin.

Opetin taannoin nuorille naisille jotain omaperäisyydestä. He lukivat iskurepliikkejä netistä ja hyvä niin. Kuka heille sitä elämistä opettaisi, elleivät tekstit ja kuvat. Kerroin kuitenkin heille, että ensin on tehtävä riittävästi havaintoja, aitoja sellaisia, ja sen jälkeen valjastaa havainnot puhuttuun kieleen. Jos haluan tehdä vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen (joskin tällä hetkellä sitä tarvetta ei ole tuolla kaduilla kohtaamassani elämässä), niin siinä pitää tulla ilmi kiinnostus oikeaan ihmiseen. Ja viestiä se, että juuri tuolla hetkellä tuo toinen on minulle se tärkein ihminen missä ikinä tilassa olemmekaan. Sillä ei oikeastaan ole väliä, että johtaako se mihinkään. Toisen huomioon ottaminen on perustoiminto, jota meidän pitäisi harjoittaa ihan joka ikinen päivä. Vain näköalattomat ihmiset näkevät sen flirttailuna. Laajemman elämänkokemuksen ja avoimemman elämänasenteen omaavat eivät erottele asioita niin mustavalkoisesti.