Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Menestyvä mies vai tunnekylmä peto?

Lajillemme tyypilliset ominaisuudet kivikaudelta vaikuttavat vielä tänäkin päivänä.

Seuraa tietoa korkeakoulutettujen naisten ja miesten eroista, mikä saattaa tulla yllätyksenä varsinkin naispuolisille henkilöille. Erityisesti heille, jotka ovat kenties etsimässä elämänkumppania.

Kirjoitin viime sunnuntaina tämän artikkelin. Aihe lasten ja nuorten kasvavasta ahdingosta oli palannut mieleeni ja satuin lukemaan tämän jutun, jonka jälkeen ryhdyin kirjoittamaan. Blogini ei ole mikään erityisen suosittu, sillä en heruttele, en life-stylaa tai hanki muutenkaan sen kautta millään tavalla leipää pöytääni tai törsäysrahaa design- ja brändituotteisiin. Tästä johtuen olen muutamia kertoja pistänyt haisemaan muutamia euroja some-markkinointiin, jotta saisin edes vähän näkyvyyttä havainnoilleni. Sitä kun eivät tarjoa yritykset saada mielipidekirjoituksia painettuihin lehtiin, suorat yhteydenotot kansanedustajiin (jotkut kyllä vastaavat, mutta vastauksista näkee miten he eivät viitsi lukea sähköpostin tai kirjeen otsikkoa pidemmälle) tai osallistuminen keskusteluun erilaisten sähköisten kanavien kautta.

Valitsin markkinoinnin kohteeksi Tampereen ja demografiset rajaukset asetin seuraavasti: Miehet ja naiset, iältään 25-50 vuotiaat ja joilla on vähintään korkeakoulututkinto oman ilmoituksensa mukaisesti. Ammattialat rajasin siten, että markkinointi rajoittuu tiedealojen toimialoilla työskenteleville tai siellä työskennelleille, johtajille, koulutuksen ja kirjastotoimen parissa toimiville, liiketoiminnan sekä talouden asiantuntijoille ja lopulta terveydenhuollon ammattilaisille. Lyhyesti sanottuna heille, jotka oikeasti voivat tehdä yhteiskuntaamme vaikuttavia päätöksiä joko suoraan työnsä kautta tai sosiaalisten verkostojensa avulla.

Nyt parin päivän jälkeen tulokset ovat seuraavia: Mainostamani julkaisun nähneistä 85,4 % on naisia, miesten osuus on 14,6 %. Tämä tarkoittaa sitä, että Facebook-seinäänsä rullanneista ja julkaisuni kohdalla edes hetkeksi pysähtyneistä melkoinen enemmistö on naisia. Toki rajausteni myötä naisia on tilastollisesti enemmän tuossa markkinoinnin kohderyhmässä, mutta reagointeja tarkastelemalla tulokset ovat vielä synkempiä. Vain naiset reagoivat oikeasti tämän tyyppiseen sisältöön. Eikä tämä ole ainoa kerta. Tämä kirjoittamani artikkeli kokemuksistani koulukiusaamisen osalta poiki paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoastaan naisten reaktioita.

Koulutustausta ja yhteiskunnallinen asema ei välttämättä heijastele miellyttäviä ominaisuuksia…

Toisten ihmisten ahdinko synnyttää tunteita. Jos näen tuolla ulkona tai julkisissa tiloissa itkevän lapsen, niin sisälläni herää myötätunto. Sisälläni herää kysymys, että mitä on tapahtunut ja katson, onko aihetta mennä auttamaan tai ainakin kysymään mitä on tapahtunut. Jos näen pää painoksissa olevan nuoren, josta pystyy näkemään maailman painon tämän harteilla, niin siihen loppuu minun henkilökohtaisen elämäni kiire. Mikään ei ole niin tärkeää, etteikö sitä ehtisi pysähtymään hetkeksi. Myötätuntoni ei liity todennäköisesti hoivaamisviettiin, vaan kykyyni kokea empatiaa sympatian lisäksi. Saamani johtajakoulutus ja siinä saadut kokemukset taas vaikuttavat siihen, että miten toimin tuon empatian herättämien tunteiden osalta. Eivätkä nuo asiat pelkästään ohjaa tekemistäni, vaan siihen vaikuttavat myös tietynlainen elämänkokemus ja arvomaailmani. Arvomaailma, jossa näen lapset ja nuoret yhtä tärkeänä osana tätä yhteisöä ja yhteiskuntaa kuin sitä pyörittävät aikuiset.

Vaan eivät tekemäni havainnot ole ristiriidassa todettujen faktojen valossa. Meidän toimintaamme ohjaa lajityypillisten ominaisuuksien lisäksi hormonit ja aivojen välittäjäaineet fyysisellä tasolla. Geenit vaikuttavat suuresti siihen millaisia riskinottajia olemme ja millaisiin rooleihin ajaudumme yhteisössä. Kasvuympäristömme tila vaikuttaa suuresti siihen, miten toimimme erilaisissa tilanteissa ja miten käsittelemme tunteita. Sivistyneisyys on opittu kuori, joka häviää täysin kriisitilanteissa. Ja se kuori on helvetin ohut.

Koulutustausta ja yhteiskunnallinen asema ei välttämättä heijastele miellyttäviä ominaisuuksia, vaan tässä maailmassa menestyäkseen voi joutua turvautumaan tunnekylmyyteen, häikäilemättömään oman edun tavoitteluun muiden kustannuksella ja siihen, ettei pysähdy auttamaan. Siinäpä teille Amoria kutsuville hieman mietittävää, kun asetatte kriteereitä tulevalle kumppanille.

Suuresta huolesta, jota koen lapsista ja nuorista

”En kadehdi lainkaan tämän päivän nuoria”, sanoin toissayönä eräällä kotiterassilla oltuani toverilleni kuljettajana. Puhe oli juuri sivunnut huumeiden käyttöä seurassa, jossa mitä todennäköisemmin tuomitaan ongelmallinen käytös ymmärtämättä sen juurisyitä. Tai tuskin kaikkien osalta, sillä minne tahansa täällä Kouvolassa menetkin, niin mahdollisuutesi löytää päihdeongelmaisen läheinen lähentelee sataa prosenttia.

Ankarassa ja kuluttavassa yritysmaailmassa ennen psykoanalyytikon uraa työskennellyt Pertti Simula tietää, mistä selittämätön ahdistus ja luontaista henkistä voimaa kuluttavat negatiiviset tunteet johtuvat. YLE Kulttuuricocktail-sarjaan haastatellun Simulan näkemyksen pääset lukemaan tämän linkin takaa. Elämä on jo lastentarhasta alkaen kilpailua, sillä lapset joutuvat vertailun kohteeksi. Joku toinen käyttäytyy paremmin ja saa enemmän kehuja kuin toiset, saman jatkuessa kouluun siirryttäessä. Koulussa arviointi ja arvostelu vaihtuu sanallisesta pelkistettyihin numeroihin, joiden annetaan ymmärtää määrittävän lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tämän linkin takaa löytyvä YLE Oppimisen artikkeli alkaa sanoilla ”Miksi nuorilta kysellään arvosanoista ja koulumenestyksestä? Miksei kysytä mikä on paras koulumuisto?”

Oma keskikertainen koulumenestykseni perustui oikeastaan sille, että näin miten hirveästi vaivaa piti nähdä menestyäkseen. Muistan todella elävästi sen kun eräs tyttö purskahti ihan lohduttomaan itkuun, kun sai kokeesta numeron 8. Tuo kiitettäviin suorituksiin tähdännyt ja siinä hyvin onnistunut tyttö romahti, kun ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Näen tuon kymmenvuotiaana koetun eräänlaisena mikrokosmoksena nykyisestä yhteiskunnasta. Siitä millaiset paineet se asettaa yksilölle kilpailun ja ulkoisen paineen kautta.

Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksen tuloksia vertaamalla vuosikymmen myöhemmin syntyneisiin piirtyy synkkä mielikuva nykynuorten ahdingosta. Minun ikäluokastani joka viides on saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä ennen 21 ikävuotta ja näistä joka kolmas oli saanut joko psykiatrisen diagnoosin tai ainakin ostanut mielialaa sääteleviä lääkkeitä. Vuosikymmen myöhemmin syntyneiden vastaavia lukuja tarkastellessa näkee, että ongelma on kasvussa. Yhteenvedon näistä tutkimuksista voit lukea täältä.

”Yhteiskunnassa on havaittavissa piirteitä, jotka eivät tue kaikkien nuorten hyvää kehitystä”, on sanonut Taysin nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja Riittakerttu Kaltiala. Taysin helmikuussa 2020 julkaistussa artikkelissa nostetaan esille yhteiskuntakehityksen vaikutus nuorten kasvaviin mielenterveysongelmiin. Ongelmat ja huono-osaisuus periytyvät vanhemmilta lapsille, jonka lisäksi sosiaalisen median kanavat tarjoavat jatkuvasti todellisuudesta irrallaan olevia vertailukohtia näille lapsille sekä nuorille.

Valtaosa esimerkiksi Facebook-sovelluksen julkaisuista ovat oman elämän kohokohtien mainostamista, siitä kuinka itsellä meneekään niin hyvin ja siihen oheen lätkäistään yhtä hymyä oleva selfie. Nuori ei välttämättä tajua, että tuo ihminen on saattanut mennä esimerkiksi lomamatkakuvan ottamisen jälkeen hotellihuoneeseen itkemään pahaa oloa tai riidellyt tuntikausia partnerin kanssa jostain mitättömästä asiasta. Esimerkiksi eilen Mielakanmäen pohjoisrinteellä näin, kuinka pariskunta liikkui seesteisesti rinnettä ylöspäin ja mies talutti mukanaan maastopyörää, pyöräilykypärä päässä. Nainen ohjeisti miestä ottaessaan kuvia ilta-aurinkoa vasten ja haukkui tätä, kun mies ei osannut poseerata. En jäänyt katsomaan ja todistamaan mahdollista alamäkipyöräilysuoritusta, mutta epäilen suuresti tuon ulkoilun motiivin olleen pelkkä markkinointitempaus lähipiirille ja tutuille sosiaalisessa mediassa.

Olen itse todistanut nuorten pahaa oloa opetustyön kautta, jossa kuulin työn ohessa nuorten keskusteluja. Kun kyselin heidän kokemuksiaan, niin rivien välistä pystyi havaitsemaan todella raadollisen maailmankuvan näiltä nuorilta. Nuoret ahdistuvat, sillä he eivät ole tyhmiä. Nuoret passivoituvat, mikäli he tekevät johtopäätöksiä. Ennen ahdistuttiin ehkä vähemmän, sillä aina oli mahdollisuus lähteä lahden yli länsinaapuriin paremman elämän toivossa, uskaliaimpien ylittäessä valtameri amerikkalaisen unelman perässä. Nyt tänään nuori avaa selaimen ja etsiessään parempaa törmää siihen, että ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolella ja ahdistuu, kun toiset näyttävät kuitenkin pärjäävän paremmin ihan lähiympäristössä.

Simula nosti haastattelussaan esille merkittävän seikan. Kilpailu nakertaa lopulta ihmistä niin, että tämä palaa loppuun työpaikallaan. Jatkuvan yrityksen tuloksen kasvun myötä tekijänkin tuloksen pitäisi olla aina kasvusuuntainen. Opiskelussa huomio kiinnittyy kilpailemiseen tulevista työpaikoista, opitun sijaan korostetaan sitä, kuinka ”olenkaan parempi kuin kaikki muut.” Ihmisen toiminta yksinkertaistetaan ja pelkistetään mitattavissa oleviin asioihin, kuten koulunumeroihin, työvuosiin ja projektien määriin. Tuossa vertailussa unohdetaan kausaliteetti ja se, että joskus on niitä huonojakin päiviä ja koetaan supersuorituskykyjä tukevien tunteiden lisäksi paskaa oloa. Olen todistanut tämän jopa käytännössä, sillä eräässä työhaastattelussa pöydän toisella puolella oli HR-asiantuntija. Valintani esteeksi tuli ilmeisemmin se, että olin muutaman vuoden ajan tehnyt jatkuvaa palkka- ja opintotyötä valveilla ollessani ja yrittänyt hoitaa parisuhdetta siinä samalla. Hän oli hämmästynyt, kun ansioluettelossa olikin tuon jälkeen parin kesän ajan pelkkää tyhjää ja opintoni olivat venyneet loppuun palamisen myötä. Haastattelun jälkeen vaan nauroin, sillä arvon henkilöstöasiantuntija ei ymmärtänyt letkautustani ”elämä tapahtui.”

Onneksi yhteiskunta ei ole mikään rigidi, vaan muuttuu ihmisten päätösten ja valintojen myötä. Jos edes neljäsosa väestöstä kannattaa jotain uudistusta, joka nojautuu todettavissa oleviin havaintoihin ja jolle on hyvät perustelut, niin se mitä todennäköisemmin saadaan aikaan. Yhteiskunnan kilpailumentaliteettikin voidaan muuttaa, jos vain lakkaamme häpeämästä inhimillisiä ominaisuuksiamme ja jätämme kilpailemisen urheilun piiriin. Nyt kun olemme havainneet epäkohdan ja sen muuttamiselle on täysin selkeät järkiperustelut olemassa, niin tuohon vaadittava muutos on täysin mahdollinen. Itse en ehkä pysty vaikuttamaan siihen isossa mittakaavassa, mutta tulevassa työssä tekemieni valintojen ja toimien kautta yksittäisten nuorten osalta pystyn asiaan tekemään muutoksen. Mitä sinä aiot tehdä asian eteen?

Ontuvien selitysten klubi

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.

Kusettamisesta silta Suomen amfetamiinipääkaupunkiin

Jujuttaminen on helppoa, meitä on äärimmäisen helppo johdatella mielipiteiden osalta. Siihen tarvitsee vain ripauksen uskottavaa esiintymistä, kykyä jyrätä eriävät mielipiteet ja rautaisen tahdon johdattaa tietoisesti ihmisiä harhaan. Tuohon rautaiseen tahtoon riittää jompikumpi kahdesta, ja ne ovat harhainen uskomus tai epäsosiaalinen persoona. Harhaisen uskomuksen omaavia ihmisiä tapaa parhaiten kirkon saarnastuoleissa ja säntillisemmässä kirkkokansassa. Epäsosiaalisia persoonia löytyy eniten pörssiyritysten johtoportaista.

Valtaosalla ihmisistä on vaikeutta tunnistaa täsmällisesti näitä kahta, vaikka se intuitio saattaa väläytellä punaista varoitusvaloa tällaisten ihmisten kohdalla. Jos tuon varoituksen sivuuttaa, niin silloin on antanut aikaa itsensä vaikuttamiselle tällaisen sumuttajan toimesta. Se intuitio ei ole jatkuvassa toiminnassa alitajunnassamme turhan takia, sen yksi tehtävä on varoittaa meitä vaarasta. Uskokaa siis tätä hälytysjärjestelmäänne, kiinnittäkää huomiota siihen mikä aiheuttaa sen epämukavan fiiliksen.

Opetus- ja koulutustyössä olen pannu merkille sen, että nuoria on todella helppo johdatella. Heiltä puuttuu opittava kyky kyseenalaistaa puhuttuja asioita. Se johtuu siitä, että kotona ei ole opetettu syy-seuraussuhteiden käsittelyä riittävän noususuuntaisesti. Se ei ole vanhempien vika, sillä heiltäkin se todennäköisesti puuttuu. Kyse on kuitenkin opittavasta taidosta ja yllätys yllätys, sellaisen taidon oppii riittävän laadukkaassa koulussa. Ja sen koulun oppiasteella ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä.

Esimerkiksi matemaattisluonnontieteellisten oppiaineiden yksi tärkeimmistä opeista on syy-seuraussuhteiden tarkasteleminen numeroiden avulla. Matematiikan perustaidot pitää olla riittävän hyvin hallussa, että saadaan työkalut fysiikan lakien tarkasteluun. Ja jotta näitä ilmiöitä saisi vietyä pohdiskelun puolelle, niin tarvitaan myös humanistisia tieteenaloja tueksi. Joku voisi huutaa käsillä viittoen, että ”hei! Meillähän on jo lukiot!” Niin on, mutta missä vaiheessa oppilailla on aikaa pysähtyä harjoittamaan aivojaan? Lukiossa aivoja kuormitetaan jatkuvasti uudella tiedolla, joten minun huoleni liittyy itse lepäämiseen. Se on se vaihe, jolloin aivot todella kehittyvät.

Kielellisten valmiuksien kehittäminen on jatkuvaa ja tahdosta riippumatonta. Altistaminen kehittää kielellisiä valmiuksiamme jatkuvasti, joten siihen ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kielellisten valmiuksien heikompi kehitysaste kielii vain siitä, että sitä prosessia häiritsee jokin tai jotkin asiat. Se mihin pitäisi kiinnittää huomiota on muun otsalohkon alueen treenaus, jota on tapahtunut todella vähän niillä oppitunneilla, joille olen itse oppilaana osallistunut.

Otsalohko. Tuo rakas aivojeni osa, joka vastaa näistä asioista itsessäni: Persoona, käyttäytyminen, tunteet, järkeily, suunnitelmallisuus, ongelmaratkaisu, viestintä, keskittyminen ja tietoisuus. Näihin otsalohkon ominaisuuksiin olen saanut kehitysapua jotain muualta kuin koulusta. Koulussa olen oppinut pääasiassa nämä asiat: Lukiosta opiskelutekniikat, ammattikoulusta substanssiosaamisen kehittämisen lähtökohdat ja ammattikorkeakoulussa työkalut itseopiskeluun. Ei ihme, että masennukseni hoito alkoi vasta sitten, kun opiskeluoikeuteni korkeakoulussa päättyi.

Otsalohkossa toimii sellaiset mielihyvähormonit, että niiden avulla ihmisen ei tarvitse nauttia minkäänlaisia huumausaineita. Kun olen tehnyt huomioita opetuksen laadullisesta heikkenemisestä myös sieltä opettajanpöydän takaa, niin olen alkanut kiinnittämään huomiota mielialalääkkeiden käytön yleistymiseen. Minusta nämä kaksi asiaa korreloivat. Mutta se ei ole ainoa asia. Mielialalääkkeitä määrätään entistä enemmän myös työelämässä oleville aikuisille ja mielenterveyssyyt ovat tärkein työkyvyttömyyseläkkeelle ajava asia tänä päivänä. Missä on siis pulma? Esitän hypoteesini seuraavassa ja viimeisessä tekstikappaleessa.

Ihmisillä ei ole vapaa-aikaa. Täsmennän väitettäni: Ihmisillä ei ole aitoa, rentouttavaa vapaa-aikaa. Tämä koskettaa erityisesti kriittistä kansanosaa eli opiskelijoita ja työssä käyviä. Nuoret eivät saa päivittäistä annostaan dopamiinista, serotoniinista, oksitosiinista ja endorfiinista, vaikka ne olisivat saatavilla täysin normaaleista vuorovaikutustilanteista. En ihmettele yhtään esimerkiksi sitä, että Kouvola komeili edellisessä tilastossa Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ulkoisia stimuloivia huumeita käytetään, koska niille on tarvetta. Ja täysin turhaan. Aivomme kyllä hoitaa homman kotiin, jos vain ympäristö antaa siihen luvan.

Syy-seuraussuhde tässä tekstissäni on selkeä. Pääsimme ihmisten huiputtamisesta amfetamiiniin. Olisitko itse pohtinut asiaa tältä kantilta?

#metoo ja se, miksi nuoret miehet ovat hämmentyneitä

Katsoin eilen Docventures:issa esitetyn Untouchable-dokumenttielokuvan ja sitä seuranneen keskustelun. Aihe on minua lähellä, sillä olen joutunut miehenä todistamaan hyvin läheltä sen, miten halpamaisesti jotkin miehet kohtelevat naisia. Aivan kuin naiset olisivat näille ihmisille jotain muuta kuin oman lajinsa edustajia. Joskus ihmettelen, että ymmärtävätkö nämä miehet näiden äitien olevan naisia ollenkaan vai ovatko he kenties saaneet koeputkihedelmöityksen ja kehittyneet kasvatustankeissa.

Lähde: Flickr.com

Toki se kertoo siitä, että patriarkaalinen yhteiskunta elää vielä hyvin vahvana ja ylläpitää vanhettuneita sukupuolirooleja, joiden juuret ovat niinkin kaukana kuin armenialaisessa yhteiskunnassa vuosituhansia sitten. Joitakin miehiä häiritsee suuresti se, että naisilla on heidän ansaitsemansa vapaus tehdä elämillään mitä haluavat ja itsemääräämisoikeus omiin kehoihinsa. Tuo näkemys ja arvot juontavat juurensa, yllätys yllätys, sinne kotikasvatukseen.

Mutta näen nuorissa asenteiden muutoksen todella hyvään suuntaan. Se on myös tuonut esille ongelmia. Nuoret miehet eivät oikein osaa löytää paikkaansa tässä maailmassa, sillä omat isät ovat vielä kasvaneet vanhoillisissa arvoympäristöissä. Nämä nuoret miehet tekevät havaintoja ja peilaavat niitä itseensä. Törmäyskurssilla ovat maskuliinisuus, tasa-arvo ja halu tulla kuulluksi, ymmärretyksi.

Ehkä olemme joskus liian ankaria näille nuorille. Vaadimme heiltä sellaista, mitä emme ole itseltämme vaatineet. Siksi asenteiden muutoksen eturintamassa pitäisi olla meidän vanhoillisten. Meidän täytyisi näyttää esimerkkiä siinä, miten kanssaihmisiä kohdellaan ihmisarvoisesti ja kunnioittavasti, samalla muistaen perustarpeemme. Ihminen tarvitsee huomiota ja kosketusta, se on sisäänrakennettu tarpeemme. Yleensä nainen nauttii miehen huomiosta (tai jos on seksuaalisesti homoseksuaali, niin naisen huomiosta) ja kosketuksesta, jos se vain tapahtuu molempien rajojen puitteissa. Ymmärrän täysin sen, että nuoret miehet ovat hämmentyneitä: Lähestyessä vastakkaista tai omaa sukupuolta pitäisi muistaa kunnioitus samalla kun osoittaa intohimoa. Nämä ovat vaikeasti opittavia taitoja, joita heille ja meille muille pitäisi opettaa jo nuoresta iästä alkaen.

Siksi nuorille pitäisi opettaa meidän aikuisten toimesta, miten hoitaa asiat päihteettömästi. Päihteet sumentavat arvostelukykymme, jolloin kiellot ja kutsut tulkitaan väärin hyvinkin usein. Samalla pitäisi opettaa itsevarmuutta ja pettymysten sietokykyä. Pakit kuuluvat pariutumiseen olennaisesti, kieltäytyminen on jokaisen ihmisen oikeus. Pitäisi opettaa myös eleiden ja ilmeiden tulkintaa, myös niillä viestimistä. Muutenhan meidän ihmisten hyvinvointi jo itsessään on uhattuna, sillä miten muuten me voisimme viestiä kuin kehoillamme!

Olen itse oppinut kunnioittamaan ihmisiä vasta aikuisena, tulkitsemaan kehon viestintää vasta 30 vuotta täytettyäni. Silmät kertovat oikeastaan kaikkein parhaiten, muuta kehon viestintää ei oikeastaan alkuun tarvitse. Keskusteleminen avaa sisintämme, jolloin saamme melko objektiivisen (vaikkakin viestimme subjektiivisesti) kuvan toisesta. Mikäli vain keskitymme kuuntelemaan. Emme suinkaan pysty kääntämään kehojemme biologiaa pois päältä, mutta pystymme hallitsemaan sitä riittävän harjoituksen turvin.

Opetin taannoin nuorille naisille jotain omaperäisyydestä. He lukivat iskurepliikkejä netistä ja hyvä niin. Kuka heille sitä elämistä opettaisi, elleivät tekstit ja kuvat. Kerroin kuitenkin heille, että ensin on tehtävä riittävästi havaintoja, aitoja sellaisia, ja sen jälkeen valjastaa havainnot puhuttuun kieleen. Jos haluan tehdä vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen (joskin tällä hetkellä sitä tarvetta ei ole tuolla kaduilla kohtaamassani elämässä), niin siinä pitää tulla ilmi kiinnostus oikeaan ihmiseen. Ja viestiä se, että juuri tuolla hetkellä tuo toinen on minulle se tärkein ihminen missä ikinä tilassa olemmekaan. Sillä ei oikeastaan ole väliä, että johtaako se mihinkään. Toisen huomioon ottaminen on perustoiminto, jota meidän pitäisi harjoittaa ihan joka ikinen päivä. Vain näköalattomat ihmiset näkevät sen flirttailuna. Laajemman elämänkokemuksen ja avoimemman elämänasenteen omaavat eivät erottele asioita niin mustavalkoisesti.