Tien löytäminen vankeudessa

Sellissä oli aikaa lukea. Luin käytännössä kaikki kirjat, jotka löysin kivitalon kirjaston psykologia- ja uskontohyllystä. Tuolta hyllyltä löysin yhden ainoan buddhalaisuuteen liittyneen kirjan, johon oli koottu 101 Zen-tarinaa. Luin sen ja uskoin ymmärtäneeni lukemani. Kuljetin sitä mukana jopa vankilapastorin tapaamisiin. Sitten muutaman kuukauden päästä sain sijoituspaikan avovankilasta.

Heti kun se oli mahdollista, suuntasin maakunnan pääkirjastoon. Lainasin kolme kirjaa, jotka olivat Shunryu Suzukin Zen-mieli, aloittelijan mieli; Akong Tulku Rinpochen Kuinka tiikeri kesytetään ja Timo Klemolan Mindfulness: tietoisuuden harjoittamisen taito. Huomioni kääntyi zen-buddhalaisuuteen ja muistin kivitalossa lukemani zen-tarinat. Tein Klemolan kirjoittamia harjoitteita, jotka ovat saaneet vaikutteita juurikin zen-suuntauksesta. Tein harjoitteita ja luin Suzuki Roshin opetuksia, jotka johdattivat minut kehomieli-käsitteen äärelle.

Zen-mieli, ymmärtäjän mieli

Ymmärrykseni tästä elämästäni muuttui hyvin merkittävällä tavalla, kun eräänä päivänä päätin lähteä kävelylle ja soveltaa harjoituksia kävellessä. Mieleni oli alkuun hyvin äänekäs, mutta puolen tunnin kävelyn jälkeen en enää havainnut mitään muuta kuin aistieni tuottaman tiedon. Ja siitä on jäänyt mieleeni se miten täyteläiseltä luonto voikaan tuoksua. Haistoin nurmikon, sen alla olevan multaisen maan ja puiden lehdet, kaarnan sekä havupuiden pihkaisuuden. Enkä pelkästään haistanut, vaan kuulin. Eikä kuulemani ollut mitään kakofoniaa, vaikka kuuntelin kaikkia kuulemiani ääniä samaan aikaan. Enkä pelkästään haistanut ja kuullut, vaan tunsin ihollani ja näin silmilläni. Ja maistoin suullani suolaisen. Kaiken tuon lisäksi minä tunsin kehoni.

Kävelin tuollaisessa mielentilassa yli tunnin ja palattuani kävelyltä olin hyvin tyytyväinen. Tuo oli myös päivä, jolloin alkoi eräänlainen katkeamaton putki. En ole ollut onneton yhtenäkään päivänä viimeisten viiden kuukauden aikana, enkä ole kokenut oloani stressaantuneeksi. Olen ollut tyytyväinen jokaiseen elämääni päivään ja minua jaksaa hämmentää se, että kykenen olemaan onnellinen vankilassa. Paikassa, missä näkee joka ikinen päivä toisissa ihmisissä melankoliaa, toivottomuutta ja tyytymättömyyttä.

Tuollainen kokemus ei tarkoita sitä, ettenkö kokisi enää negatiivisia tuntemuksia. Siis siinä mielessä, miten sinä lukija saatat asian käsittää. Turhaudun, suutun, loukkaannun ja pitkästyn aivan yhtä lailla kuin aikaisemminkin. Mutta ero on siinä, että minä päästän irti noista hetkistä. Lisäksi minä pyrin aina kohtaamaan toiset sellaisena kuin he ovat, heijastamatta itseäni havaintoihini heistä. Koska havaintoni aistieni kautta riittävät, minun ei tarvitse tehdä tulkintoja niistä. Jos haluan tietää miksi joku toinen ihminen toimii tai puhuu sellaisella tavalla, mikä ylittää ymmärrykseni rajat, minä teen jotain häkellyttävää: Kysyn.

Havaitse, älä tulkitse

Kuinka usein olet kuullut jotain tällaista: ”Oletpas väsyneen näköinen, nukkuisit enemmän!” Tai ”onpas kurja sää”, kun sataa kaatamalla vettä. Jos kiinnität huomiota toisten puheeseen, niin huomaat miten paljon ihmiset painottavat omia tulkintojaan havaintojensa kustannuksella. Väsyneen näköinen voi olla myös sairauden takia tai loppuun palamisen seurauksena! Ja vesisade on kaikkea muuta kuin kurja sää; luonto tarvitsee vettä elääkseen ja ilman hyvinvoivaa luontoa ihminen kärsisi muiden elävien lailla.

Haastan sinua tekemään testin. Pyri yhden kokonaisen päivän ajan siihen, että ”unohdat täysin” kykysi tehdä tulkintoja. Kun puhut, puhut vain havainnoistasi. Ja kun puhut havainnoista, niin älä vertaile. Jos joudut tilanteeseen, jossa sinulta vaaditaan tulkinnan tekemistä (esimerkiksi työpaikalla), niin aloita se sanoilla: ”Tämä on tietysti vain ja ainoastaan minun tulkintani…”

Tiedän, että antamani haaste on täysin mahdoton. Et pysty keskittymään testiin koko hereillä oloaikaasi, joten jossain vaiheessa alat kompastelemaan sen kanssa. Siinä on eroja, miten pian mielemme alkaa taas tekemään tulkintoja. Joillakin ensimmäinen kompastuminen tapahtuu jo tätä tekstiä lukiessa. ”Onpa typerä testi.” Toisilla taas saattaa mennä puoli tuntia, toisilla parikin. Zen-mestarilla saattaa mennä useita tunteja, mutta jossain vaiheessa hänkin kompuroi. Onko mestari silloin jotain muuta kuin mestari? Ei. Hän on mestari siinä mitä hän oivaltaa siitä kompuroinnista.

Oletko sinä onnellinen? Mitä se sinulle tarkoittaa? Onko se sama kuin tyytyväisyys? Mikä tekee sinut tyytyväiseksi? Tekeekö sinut tyytyväiseksi halun vaiko tarpeen tyydyttäminen? Mikä ero sinun mielestäsi on halulla ja tarpeella? Vastaa itsellesi, älä kenellekään muulle. Jos puet ajatuksesi sanoiksi, ne ovat silloin alttiita tulkinnoille.

Midaan kosketuksestani

48888246136_d88ecbf748_b

Tänään minuun otti yhteyttä ihminen, jonka en koskaan kuvitellut tekevän niin. Etenkään sen jälkeen, miten olin jättänyt tuon ihmisen taakse elämässäni. Olin kuuntelemassa Joe Roganin podcastia, kun puhelimestani kuului viestiääni, jota en kuvitellut enää koskaan kuulevani. Vaihdettuamme muutaman viestin tuo keskustelu hiljeni jälleen, mutta mieleni keveni suuresti. Paskamaisuudestani huolimatta olen ilmeisesti onnistunut välittämään silloin aikoja sitten itsestäni sen kuvan, jollainen aidosti olen. Ei hän muuten olisi vaivautunut ottamaan minuun yhteyttä. Ja toivottavasti antamani vastaus hänen kysymykseensä poisti sen epävarmuuden, jota hän on mahdollisesti joutunut potemaan.

En tiedä oliko tuon epävarmuuden poistaminen piste tuolle ihmissuhteelle vai kenties jatkoa vanhaan, mutta se ei juurikaan kiinnosta minua. Eniten minulle merkitsee se, että hän tietää minun toimintani johtuneen hänestä riippumattomista tekijöistä. Olen kenties saanut osakseni elämäni aikana epämiellyttävää käytöstä, mutta olen minä itsekin tehnyt tukuittain virheitä toisten ihmisten suhteen. Usein virheeni liittyvät siihen, että olen ollut itse eksynyt ja sisälläni on myllertänyt ristiriitaiset tunteet aina syvästä tyhjyydestä suoranaiseen verenpunaiseen raivoon. Kun niin kauan olen ollut osaton mihinkään tiettyyn rooliin oman elämäni näytelmässä, niin se on vääjäämättä katkeroittanut sisintäni. Eikä siinä sivussa ainoa kärsijä ole ollut pelkästään minä itse.

Pyrkimykseni aiheuttaa hyvää kääntyy aina ajan myötä itseään vastaan ja aiheutan vain suunnatonta tuskaa, niin toiselle kuin itselleni.

Toivon, että hänellä menisi nyt ja jatkossa hyvin. Hän on ihmisenä hyvin lempeä, mutta määrätietoinen. Sellainen ihminen, jolle toivoisin suotavan suurta onnea niin arjessa kuin juhlassa. Aina kun siihen on mahdollisuus. En kuitenkaan usko itse olevani se, joka olisi osasyyllinen siihen onneen, vaan saattaisin enemmänkin olla sen este. Näin ollen kieltäydyn mielessäni sekaantumasta hänen elämäänsä uudelleen, jottei häneltä jää saamatta hänen ansaitsemansa kohtalo.

Tekemäni päätös saattaa vaikuttaa kovin lohduttomalta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kykenen myötäelämään hänen onnellisuuttaan etäältä, saaden silloin todennäköisesti enemmän kuin olemalla aktiivisesti osa hänen elämäänsä. Edellisen intiimin suhteen opetus oli se, että liian lähelle joutuessani estän toista ihmistä saavuttamasta mitään hyvää. Pyrkimykseni aiheuttaa hyvää kääntyy aina ajan myötä itseään vastaan ja aiheutan vain suunnatonta tuskaa, niin toiselle kuin itselleni. Se on kyllä sellaisenaan tragedia, mutta siitä oppineena olen ymmärtänyt yhden seikan: Saavutan tavoitteeni saada aikaiseksi hyvää toisen ihmisen elämään jättäytymällä ulkopuoliseksi, seuraten kulloistakin tarinaa sivusta.

Tuon opetuksen olisin suonut oppineeni jo aikoja sitten, mutta parempi saavuttaa tuo rajapyykki vasta nyt kuin ei milloinkaan. Ihan riittävän monta ihmiskohtaloa olen sinetöinyt niin sanotulla kultaisella Midaan kosketuksella; haluni saada aikaan hyvää on todellisuudessa ollut aivan kaikkea muuta kuin on pitänyt.

Elämän kevät ja myönteisiä kokemuksia

5688445693_bb2800c29f_b
Elämä voi olla ruusuilla tanssimista: Välillä tanssitaan terälehdillä, välillä tanssitaan piikeillä.

Vaikka edellisestä kirjoituksestani on jo kulunut kuukausi, niin tauko julkaisemisessa ei ole ollut merkki tapahtumien vähyydestä. Kun laitoin edellisen kirjoituksen eetteriin, niin sen jälkeen olen työllistynyt peruskoulutustani vastaavaan tehtävään ja olen hakenut jatkamaan opintojani paikallisessa korkeakoulussa. Aiemmin työrintama näytti suhteellisen koruttomalta, eikä valloillaan oleva Korona-epidemia tuonut siihen valoisia näkymiä. Yllätyksekseni sain tasan pari viikkoa sitten puhelinsoiton HR-yrityksen toimitusjohtajalta, joka kysyi minua asiakasyritykselle kiireapulaiseksi kuukauden ajaksi seuraavasta päivästä alkaen. Nyt parin viikon työssäolon jälkeen näyttää siltä, että töitä riittää kevyesti koko kesän yli. Lisäksi haku koulutuspuolelle on edelleen vetämässä, ja sen mahdollisesti onnistuessa työtä riittäisi pariksi vuodeksi eteenpäin.

Yritän vain tehdä parhaani ja ottaa asiat vähemmän henkilökohtaisesti

Ihmissuhderintamalla on taas ollut jo perinteeksi muodostunutta vuoristorataa. Siihen liittyviä ongelmia olen kuitenkin pystynyt selvittelemään, vaikka ajoittain se tuntuu vievän suuresti voimiani. Nyt kun olen palannut työelämään, niin henkisten voimien jaottelu työ- ja yksityiselämän välillä on muodostunut elinehdoksi. Onnekseni niin sanottu aisaparini vetää tällä kertaa oikein hienosti samaan suuntaan ja ymmärtää, että töihin täytyy säästää energiaa kyetäkseen antamaan välillä parastaan myös siellä. Haluaisin tietysti tukea häntä paljon enemmän, mutta kyetäkseni siihen täytyy minun pitää itsestäni paljon parempaa huolta.

Elämä näyttää tällä hetkellä huomattavasti valoisemmalta kuin kuukausi sitten, sillä olen yrittänyt suhtautua haasteisiin paljon pragmaattisemmin ja välttäen ylianalysointia monen muuttuvassa tilassa olevan asian suhteen. Yritän vain tehdä parhaani ja ottaa asiat vähemmän henkilökohtaisesti, sillä en ole suinkaan kaikkivoipa ja -kykenevä elämän muuttuvissa tilanteissa. Siinä suhteessa työ on antanut minulle uutta perspektiiviä, että yhden päivän aikana ei välttämättä vain pysty vaikuttamaan asioiden valmistumiseen. Sillä useamman ihmisen sopassa oman toiminnan vaikutus voi odottaa aikansa, ja jotkin asiat pystyy viemään loppuun huomattavasti myöhemmin kuin itse haluaisi.

Minulle työ ei ehkä ole identiteettiäni määrittävä tekijä, vaikka se antaakin minulle suurelta osin merkityksellisyyden tunteen.

Nyt kun osa elämäni asioista ovat kehittymässä parempaan suuntaan, niin olen päättänyt jättää tupakanpolton tavoistani. Tekemäni työ kannustaa siihen ja usein päivät ovatkin olleet sen verran kiireellisiä, ettei tuota kallista ja terveydelle haitallista tapaa ole ehtinyt harjoittaa. Olen laskeskellut, että saavuttamani säästö (mikäli en ala törsäämään säästöjäni korvaaviin haitallisiin tapoihin) mahdollistaa kertyneiden velkojen maksamisen tämän vuoden aikana. Erityisesti niiden, joista on aiheutunut maksuhäiriömerkintöjä. Lisäksi olen asettanut tavoitteeksi laittaa sen verran rahaa sivuun, että pystyisin kustantamaan jonkinlaisen risteilyn eteläiseen naapurimaahan. Edellisestä kerrasta on jo useita vuosia, ja nyt minulla olisi mahdollisuus viedä pari ihmistä irrottautumaan haastavasta arjesta tuonne kohtuuhintaisten hoitoloiden ja halpojen taksimatkojen maahan.

Oman elämän osalta kehitys on noususuuntaista, mutta mieltäni painaa silti huoli monista läheisistä ja hyvistä tutuista. Toivon syvästi, etteivät lomautukset ala muuttumaan irtisanomisaalloksi. Niukkuus ja epätietoisuus on kyllä opettanut itseäni elämään siten, että osaan olla onnellinen pienistä asioista ja siitä, että pään päällä on joku katto sekä apetta pöydässä. Samaa ei voi sanoa monista muista, jotka ovat tottuneet mutkattomaan elämään vakinaisten töiden ja hyvän tulotason turvin. Heille muutos voisi olla hyvin radikaali tässä maailman tilanteessa ja monelle tuntemalleni ihmiselle työ on tärkeä osa heidän identiteettiänsä. Minulle työ ei ehkä ole identiteettiäni määrittävä tekijä, vaikka se antaakin minulle suurelta osin merkityksellisyyden tunteen. Se, että pääsee olemaan hyödyksi ja hyödyntämään jonkin asteista osaamistaan, saaden siitä kohtalaisen korvauksen. Se kohottaa mielenterveyttäni ja antaa mahdollisuuden suunnitella tulevaa taloudellisesti. Ilman työtä eläisin silti, joskin paljon niukemmin ja enemmän mielikuvitusta käyttäen.

..vaikka kuinka lähimmät ihmissuhteet tuntuisivat jatkuvalta tanssilta ruusujen piikkien päällä, niin ruusuja ne ovat siltikin.

On oikeastaan aika hienoa päästä pitkästä aikaa kirjoittamaan jotain positiivista tähän blogiin. Jääköön tämä kirjoitus merkiksi siitä, että elämää ei voi ennustaa ja kaikkeen ei voi aina varautua. Elämä tuo mukanaan yllätyksiä, niin positiivisia kuin negatiivisia. Elämää ei oikein voi ottaa liian vakavasti, sillä tuollainen suhtautuminen voi ajaa mielen helposti syvään päätyyn. Täytyy ottaa päivä kerrallaan, nauttia pienistä hyvistä hetkistä ja muistuttaa itselleen, että huominen voi tuoda mitä tahansa koettavan arvoista tullessaan. Ja vaikka kuinka lähimmät ihmissuhteet tuntuisivat jatkuvalta tanssilta ruusujen piikkien päällä, niin ruusuja ne ovat siltikin. Täytyy vain osata nähdä terälehdet niiltä piikeiltä.

Syysaamun tango kahdelle

4366063500_0eac01bae5_b

Huuleni muistavat ihosi pehmeyden ja lämmön, muistan miellyttävän tuoksun kaulaltasi ja kättesi jokaisen yksityiskohdan tunnusteltuna näillä sormenpäillä. Mieleeni palautuu ne hetket, kuinka olimme lähekkäin, lähes kuin yhtä tässä maailmassa ja turvassa yhteisen kilven alla. Muistoissani liikumme lähekkäin ja intiimisti, aivan kuin olisimme olleet ainoat ihmiset maan päällä. Sinä olit siinä ja minä pitelin sinusta kiinni, vakain ja vahvoin käsin. Halusit pysäyttää ajan, turvata vain pelkästään minuun ja unohtaa tyystin kaiken muun.

Tämä ja moni muu hetki palaavat kummittelemaan tällaisina pimeän vuodenajan aamuina, jolloin vesisade on lähes näkymätöntä suihketta ja luonto ei ole vielä herännyt yöllisestä horroksestaan. Tällaisille hetkille ei ole olemassa musiikkia, joka ansaitsisi tulla soitetuksi tai tulla kuunnelluksi. Nämä hetket ovat hiljaisuuden hetkiä, jolloin täytyy vain katsoa kaukaisuuteen täysin hiljaa.

Pintapuolinen tuttavallinen tervehdys ei peitä silmien kautta ilmenevää alakuloa, surullisuutta.

Kävin eilen istumassa ja kuuntelemassa parin kahvikupin sekä parin kylmän huurteisen äärellä tanssiorkesterin soittamaa musiikkia kirkonkylällä. Katselin tanssivia pareja, mutta tunsin oloni hyvin irralliseksi. Kunnes esitin pyynnön kahdesta eri kappaleesta, Muistatko Monrepos’n ja Illalla, illalla (chell’alla). Noiden kappaleiden aikana katselin tanssivia ihmisiä ja hymyilin.

Hirvittävän moni ihminen vaeltaa omassa elämässään eksyneenä ja yrittää löytää levottomana onnea elämäänsä. Riittäisi kun avaisi silmänsä ja katsoisi, sillä sitä onnea on meidän ympärillämme todella paljon. Riittää kun alkaa näkemään ja ammentaa siitä käyttöönsä niin paljon kuin vain haluaa. Onnellisuus ei aina ilmene teoista, vaan se on myös ympärillämme oleva tila. Harva edes ymmärtää, että tällaiset ihmiset voivat vain istua yksin pöydässä ja olla onnellisimpia juuri tuolla tavalla. Seurata toisten elämää ja nauttia huokuvasta onnesta, elämisen kauneudesta.

Se on myös kirous. Missään et pysty kulkemaan, ettetkö kiinnittäisi huomiota onnellisuuden vastakohtaan. Pintapuolinen tuttavallinen tervehdys ei peitä silmien kautta ilmenevää alakuloa, surullisuutta. Siltä ei voi välttyä, jos haluaa käydä nauttimassa positiivisesta väreilystä muiden keskellä. Onnellisten joukossa on aina niitä, jotka odottavat pelastajaa. Vaan sitä he eivät kohtaa, varsinkaan minussa. Kukaan ei voi pelastaa meitä, se on meidän itsemme kontolla.

Suistuminen tieltä täydestä vauhdista

2700947649_7e7b4c8d73_z
Lähde: Flickr.com

Edellisestä kirjoituksestani on jo viikko. Ja on ikävä huomata, että viimeiset kolme viikkoa minulla on mennyt aivan liian lujaa ja olen unohtanut tyystin pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani. Tämän takia kulunut viikonloppu ja tämä päivä ovat olleet minulle hyvin raskaita. Lisäksi huomasin, että olin mielestäni löytänyt itselleni jonkinlaisen sielunkumppanin, ihmisen joka olisi ymmärtänyt minua, mutta olinkin väärässä. Hän kyllä ymmärtää minua ja osaa lukea minua, mutta hän ei kuitenkaan halua minua elämäänsä enää millään tavalla. Ehkä se johtui taas siitä, että minulla on mennyt aivan liian lujaa, enkä ole suostunut käyttämään järkeä tunteiden sijaan.

Hankalinta elämässäni on se, että olen jotenkin eksynyt yrittäessäni löytää elämääni ihmistä, joka välittäisi aidosti minusta. Tuntuu, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia itsestään. Olen altruisti itsekkäistä syistä, mutta kyetäkseni tekemään pyyteettömiä tekoja muiden hyväksi, minulla pitäisi olla joku tuki olemassa. Masennus nostaa päätään, kun huomaan ettei kukaan oikeasti välitä minusta, kukaan ei halua minua elämäänsä. Koen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, jotta saisi vastavuoroisesti hellyyttä ja välittämistä. Ainoa joka tällä hetkellä näennäisesti välittää minusta on eksäni, mutta hänkin haluaa minun vain pysyvän hengissä. Hän on kiinnostunut teennäisesti tekemisistäni, etten tekisi mitään itselleni.

Tuntuu jotenkin siltä, että olen lipsumassa takaisin pimeyteen, takaisin masennuksen syövereihin. Se tuntuu äärimmäisen pahalta, erityisesti sen takia, että olen antanut lupauksen itselleni tehdä jotain merkittävää elämässäni muiden eteen. Jos en ole henkisesti riittävän hyvässä kunnossa, niin en pysty pitämään tuota lupausta. Olen epäonnistunut jo ennen kuin olen edes päässyt yrittämään.

Kuluneen viikon aikana olen pohtinut jälleen perimmäistä kysymystä eli ”miksi ihmeessä minä olen täällä?” Jos en välitä itsestäni ja kukaan ei halua minua elämäänsä, niin miksi sitten hengitän? Tämän johdosta olen ollut herkällä päällä, olen saattanut alkaa itkemään jostain mitättömästä syystä, enkä ole pystynyt lopettamaan. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että olisi parempi vain lakata hengittämästä ja palata suureen kiertokulkuun. Onneksi minulla on kuitenkin koira, jota kohtaan kokemani velvollisuus on pitänyt minut tähän saakka vielä elävien kirjoissa. Toisaalta vanhempani ovat ilmaisseet, että he voivat tarvittaessa ottaa koirani itselleen, mikäli en pysty huolehtimaan siitä. Siksi pohdinkin tänään, että jos antaisin koirani heille, niin olisin vapaa päättämään kohtalostani.

Ehkä tämä päivä vielä päättyy jotenkin onnellisesti ja pystyn keskittymään elämääni muutenkin kuin murheen ja masentuneisuuden kautta. Ei tämä mitään herkkua ole ja olisin mielelläni onnellinen sen sijaan, että vaipuisin masennukseen. Kolmen viikon aikana olen ollut onnellisempi kuin moneen vuoteen, mutta samalla olen elänyt aivan liian lujaa. Ja nyt saan maksaa siitä mielenterveydelleni takaisin masennuksen muodossa. Olisi mahtavaa saada elää jonain päivänä vapaana siitä, onnellisen ja vieläpä niin, että elämässäni olisi joku joka aidosti välittäisi minusta.