Iäksi mieleeni jäävä onnistuminen!

Riemuvoitto, siis todellakin! Järjestin tänään osaltani viimeiset näytöt tällä haavaa ja tuntui aivan siltä kuin olisin seurannut urheilukisoja. Jännitin erään oppilaan takana (tietysti sivusilmällä toisia seuraten) sitä, miten tämä oli saavuttamassa näytön täydellistä suorittamista. Siis kohti täysiä pisteitä. Se miksi jännitin kyseisen oppilaan suoritusta oli se, että tämä kyseinen henkilö oli lähes puolet kurssista täyden apatian vallassa tai henkisesti poissa opettaessani erinäisiä aiheita tietotekniikasta. Rikkomatta kuitenkaan kenenkään yksityisyyttä ja syyllistymättä virkarikkeeseen kerron hieman tarkemmin siitä, mitä oikein tapahtui (ilman yksilöiviä ja tunnistettavia yksityiskohtia).

Lähde: Flickr.com

Tämä oppilas istui usein omissa oloissaan ja vuorovaikutus muihin oppilaisiin sekä minuun oli lähes olematonta. Hän keskittyi tunneilla usein pläräämään puhelintaan, enkä häirinnyt häntä juuri missään vaiheessa kurssin alkupuolella. Tämä toistui kerrasta toiseen ja oppitunneista toiseen. Vetäytymällä hän tosin kiinnitti minun huomioni ja otinkin aivan rauhassa tilanteen kehittymisen seurannan.

Sitten erään tapahtuman jälkeen, jolloin hän ei todellakaan viipynyt enää ympärilleen luoman suojakuoren sisällä, päätin toimia. Toimiani en paljasta, ne kertoisivat hänestä liikaa. Mutta seuraavilla tunneilla ryhdyin ottamaan häneen aktiivisempaa kontaktia ja sainkin lopulta vaivattomasti katsekontaktin, kun selvitin häntä kiinnostavan aiheen. Eli motivaation peruspilarin! Aina joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa hän jaksoi toistaa toisilta opittua kaavaa: ”En mä osaa, ei musta ole tähän!”

Kun viimein saapui päivä, jolloin meidän tarkoituksena oli harjoitella näyttö läpi, hänestä paistoi suuri epävarmuus omaan itseensä ja omiin piileviin kykyihin. Kun en mitään muutakaan keksinyt, niin motivoin häntä tiivistetysti tällä viestillä: ”Näytetään niille! Näytetään systeemille mistä kana pissii!” Motivoin häntä mahdollisimman useassa käänteessä ja kävinkin toteamassa täysin totuuden mukaisesti, että ”sähän osaat tämän!”

Ja niin koitti tämä päivä ja julistin näytön alkaneeksi. Näytölle asettamani aikaraja oli tiukka (vaikka puhuinkin oppilaille päinvastaista) ja hetken näytti siltä, että tämä oppilas heittää hanskat tiskiin jo aivan alkumetreillä. Mutta sainkin todistaa sisuuntumisen! Jos tämä olisi ollut juoksukisa, niin hän olisi ollut se verenmaku suussa pinkova altavastaaja. Palasin vaivihkaa aina hänen selkänsä taakse ja ajan kuluessa ryhdyin aidosti jännittämään edistymistä. Tsemppasin häntä mielessäni, ”hei, susta on kyllä siihen! Älä luovuta missään nimessä!”

Ja suureksi ylpeydekseni ja hänen hämmästykseksi sainkin nostaa hänet podiumille muutaman muun kanssa. Voin vain kuvitella niiden liiaksi itsevarmojen tai itsestään liiaksi epävarmojen oppilaiden ajatuksia siitä, että miten ihmeessä hän kykeni täydelliseen suoritukseen. Tätä voisin pitää jatkossa malliesimerkkinä siitä, että altavastaajakin voi yltää mielettömiin suorituksiin, jos vain päättää saavuttaa asettamansa tavoitteen. Tai no oikeastaan näyttö oli todella simppeli, jonka vaikeustason yli- tai aliarviointi johti useiden kohdalla vääränlaiseen tunnereaktioon. Sitä voisikin verrata siihen, että kaikesta ulkoisesta häiriöstä huolimatta päättää vain tehdä parhaansa lopputuloksesta välittämättä, huulta purren ja vaikka väkisin. Joskus se voi johtaa odottamattomiin seurauksiin. Sitä se oli, ei hän uskonut aluksi itseensä. Toivottavasti tilanne korjaantuu hänen osaltaan edes vähän tämän myötä!

Tabu(ja) ihastumisesta

Lähde: Flickr.com

Takki on täysin tyhjä. Sellainen tunne tulee, kun laittaa ulko-oven kiinni perässään. Sauna lämpeni vielä viimeisillä höyryillä, mutta sen jälkeen olo on ollut kuin pitkän päivävaelluksen jälkeen. Henkistä tämä tosin on, seurausta lähes viisi vuotta tapahtuneesta loppuun palamisesta. Se on tehnyt elämisestä todella hankalaa, kun osapäivätyönkään jälkeen ei vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä harrastamiseen.

Onneksi tämän hetken pätkäduuni on opettamista, josta saa joinain päivänä melkein kaiken takaisin mitä on pois antanut. Tähän päivään tosin sisältyi epämukava osuus, kun ensimmäisellä tunnilla piti nostaa puheenaiheeksi Kuopion tapahtumat. Osa halusi keskustella asiasta, mutta osa luokasta oli jälleen henkisesti jossain muualla kuin itse luokassa. Pelottaa millaisia sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattilaisia näistä nuorista kasvaa, sillä vastaanottokyky on heikentynyt heikkojen yöunien ja väliin jätettyjen aamupalojen takia. Installa ja KiKilläkö ne aivojen otsalohkot kehittyvät?

On minulla sentään tabu käsiteltäväksi tähän kirjoitukseen: Oppilaan osoittama ihastuminen opettajaa kohtaan. En suinkaan kerro yksityiskohtia, sillä annettakoon nuorelle alaikäiselle naiselle rauha omiin tunteisiinsa. Keskitynkin siis vain omiin nuoruuden kokemuksiini.

Harvassa olivat ne naisopettajat, joihin tulin nuorena teinipoikana ihastuneeksi. Ihastuminen oli nimittäin aina sidoksissa jollain tavalla ulkonäköön ja omat naisopettajat nyt sattuivat tuolloisen pojan silmään olemaan ikäloppuja kalkkiksia. Mutta löytyi sieltä opettajista yksi silmiä hivelevä kaunistus. Ja kaiken lisäksi hyvä opettaja, jonka tunneilta jäi usein oppia luokkahuoneen ulkopuolelle vietäväksi. Ehkä tuollaisten kokemusten takia saatankin ihastua ulkonäön sijaan älykkyyteen, viisauteen, nokkeluuteen tai noiden kaikkien yhdistelmään.

Mitä olen omasta ihastumiseni kemiasta huomannut, niin se ei enää tunnu vatsassa. Se tuntuu rinnassa, kaulassa ja päässä. Teinipoikana tuli tunnettua perhosia vatsassa, mutta nyt ihastuminen sekoittaa koko perkeleen pään ja saa sydämen hakkaamaan kaulavaltimoita. Harmi vain, että siitä vastaavanlaisesta ihastuksesta on jo vuosia aikaa. Täytyy mennä korkeakouluopintojen alkuvuosiin, että voisin rehellisesti väittää kokeneeni jotain vastaavanlaista. Ja väittäisin, että ihastuminen voi jäädä tyystin väliin, jos rakastuminen on nopeaa ja tulista. Rakastaminen nimittäin voi olla täysin sellaista, että se ei saa päätä pakahtumaan. Se voi olla jotain paljon syvällisempää ja sen tunnen enemmänkin lämpönä koko kehossa. Myös turvallisuuden tunteena.

Voiko ihastuminen olla vaaraksi parisuhteelle? Riippuu täysin ihmisestä. Osa ihmisistä ovat kuin tuuliviirejä, jotka antavat pientenkin tunnetason muutosten määrätä nenänsä kulkusuunnan. Osa ihmisistä taas ovat hitaasti kääntyviä laivoja, jotka antavat tunteiden viedä vasta asioiden oltua osa heidän elämäänsä pidemmän aikaa. Väittäisin jälkimmäisten olevan se vallitseva kansanosa, ensimmäisten ollessa niitä rauhattomia ja paikallaan pysymättömiä sieluja.

Ja kyllä ikä ja elämänvaihe näihinkin asioihin vaikuttavat. Esimerkiksi vanhin veljeni koki ennen keski-iän kriisiä (voi prkl, sitä odotellessa) tällaisen rauhattoman vaiheen ja naiset vihkisormuksineen vaihtuivat kolmessa vuodessa useita kertoja. Enkä voi väittää tietäväni kaikkia tapauksia, sillä emme puhu näistä asioista kovinkaan usein. Enkä ehkä haluakaan tietää, sen verran irstas on miehen ajatuksen kulku. En väitä olevan puhtoinen ajatuksiltani, mutta veljeäni kuunnellessa alkaa joskus jopa hävettää. ”Miten tuo mies oikein kehtaa sanoa tuollaista ääneen!” Ja makeat naurut sitten jälkeen päin sille, että omasta velisarjasta löytyy täysin häpeilemättömiä persoonia.

Ja mikähän se ensimmäinen oikea ihastus sitten oli? Siihen ei ole oikeaa vastausta, sillä heitä oli kaksi. Kaksi bestistä ala-asteelta, minua vuoden vanhemmat tytöt. Varoituksen sana pienten poikien vanhemmille: Lapsesi saattaa omata melkoisen seksuaalissävytteisiä fantasioita jo ensimmäisenä kouluvuotenaan. Sitä sopii sitten mietiskellä oman jälkikasvun kirmatessa reppu selässä ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään. Tiedän tasan tarkkaan mistä kirjoitan, mutten koskaan puhu 😉