Ontuvien selitysten klubi

6240707542_2dbd88d10c_b

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

Olin raivoissani ja pysähdyin ajattelemaan

Joo me ollaan lasten kanssa turva kodissa koska mä varmaan tapan itteni kohta..

Sain edellä olevan viestin nuorelta naistuttavaltani, jonka poikaystävä oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Olin kätellyt kyseistä nuorta miestä viisi päivää aikaisemmin, kun olin käynyt vierailemassa heidän luonaan ja kuulemassa kuulumiset. Heti perään sain taas jälleen toistaa hänelle samat sanat kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin: Ei, hän ei ole murhaaja. Ei, häntä ei ole kirottu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hetken asiaa mietittyäni tulin jopa vihaiseksi. Olen itse ollut sovittamassa muutaman kerran hirttosilmukkaa kaulani ympärille, mutta olen pyörtänyt päätökseni puhtaasti velvollisuuden tunnosta. Ei, kuka sitten pitäisi huolta koirastani? Ei, kuka sitten kävisi omaisuuteni läpi ja joutuisi tekemään tavaroiden hävittämisen? Elämä on joskus näyttänyt täysin lohduttomalta, mutta viime hetkellä olen oivaltanut jonkin syyn, miksi minun ei tulisi tehdä sitä. Suurin ja painavin syy olla edes ajattelematta viimeistä vaihtoehtoa olisi oma lapsi tai lapset. Olin vihainen siitä, että ihminen voi heittäytyä niin itsekeskeiseksi, sellainen ihminen, jonka kontolla on kahden pienen lapsen elämä. Olin aivan raivoissani. Kunnes rauhoituin ja totesin, että yhteiskuntamme on perseestä kun huomioi mielenterveyspalveluiden tason.

Mielenterveyspalvelut saavat tyydyttävän arvosanan minulta siinä hoidon vaiheessa, kun ihminen on jo joutunut pohjalle. Hylätyn arvosanan MiePä-palvelut saavat pro-aktiivisesta työstä. Mielenterveyshoitajalle pääsee ilmaiseksi, mutta tieto tästä ei leviä yhtään mihinkään. Ihan kuin sitä tietoa ei edes haluttaisi kuuluttaa kaikelle kansalle. Ongelmiin pitäisi puuttua, ennen kuin niistä edes tulee ongelmia. Se säästäisi yksittäisen ihmisen kallisarvoista elämää ja madaltaisi pitkässä juoksussa terveydenhuollon kustannuksia. Jos mieli sairastuu, niin sitten alkaa sairastumaan koko keho. Tai kehon sairastuessa mieli seuraa mukana. Miten vaikeaa yhteiskunnan päättäjille tämän asian tajuaminen voikaan olla?

Eilen oli viimeinen työpäiväni opettajana. Tarkistin viimeisiä kokeita ja löysin erään puolivillaisesti tehdyn kokeen lopusta viestin, josta osan julkaisen tässä seuraavaksi:

…tämä oli viimeinen tunti minkä pidit minulle. Olet loistava opettaja ja yksi niistä harvoista kenestä pidin (ja niitä opettajia ei ole paljon)… Olet esimerkki siitä, että ei tarvitse sitä yliopisto(koulutusta) ollakseen hyvä opettaja…

Viestissä oppilas kertoi keskeyttävänsä opinnot, jotta hän saa elämänsä kuntoon muilta osa-alueilta. Luin tekstin useaan kertaan, pohdiskelin tämän oppilaan tilannetta ja päädyin samaan lopputulokseen. On parempi selvittää oman elämän ongelmat, jotta pystyy keskittymään opiskeluun ja sen jälkeen koittavaan työelämään. Uskon, että tuo määrätietoinen nuori nainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja osaa tehdä elämässään oikeat päätökset.

Tiedättekö mitä? Tekisin itse hänen asemassaan samanlaisen ratkaisun: Oma pesä ensin kuntoon, sitten vasta muut asiat. Toivonkin todella, että kyseinen oppilas tai oikeastaan entinen oppilas saisi elämänsä haasteet selvitettyä, että voisi keskittyä elämiseen. Hän on sen ansainnut, hyvän elämän.

 

Pienestä tytöstä, läsnäolosta ja opettamisesta

Vanhemmuus ja aikuisen rooli lapsen elämässä on pyörinyt mielessäni viime aikoina melkoisesti. Minulla ei ole biologisia jälkeläisiä, mutta näitä asioita olen päätynyt pohdiskelemaan työni ja yksityiselämän puitteissa. Opettajan väliaikaisessa pestissä olen palannut tilanteisiin, jotka ovat joko onnistuneet todella hyvin tai todella huonosti, yksityiselämän osalta olen miettinyt omaa suhtautumistani ja käytöstäni lapsia kohtaan. Olen esittänyt kysymyksiä itselleni, kuten ”olenko ollut aidosti läsnä”, ”olenko ymmärtänyt lapsen tai nuoren tarpeet oikein” ja ”olenko onnistunut työssäni nuorten parissa?”

..hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

Ja vastauksia olen saanut seuraavasti toiminnan kautta: Kuluneella viikolla katseltiin alta kouluikäisen tytön kanssa lapsuuteeni kuulunutta piirrossarjaa, Alfred J. Kwakia. Löhöttiin läjässä sohvalla ja kummasteltiin Korpin käytöstä. Meni aikaa ennen kuin tajusin, että ei se sarjan katseleminen ole se tärkein juttu tuolle tytölle, vaan aikuisen kiireetön läsnäolo ja läheisyys. Mielestäni hyvin tärkeä asia siinä mielessä, että olenhan viemässä osaltani tytön äidin huomiota siinä arjessa, joka aiheuttaa täydellä varmuudella mustasukkaisuutta pienessä kasvukkaassa. Toiminnan kautta saatu vastaus oli mieltä keventävä: Jos muistan huomioida myös lasta, niin saan vastavuoroisesti viettää rauhassa aikaa tämän äidin kanssa. Lapsi ei koe joutuvansa tuolloin kilpailijaksi, vaan hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

12879957704_9af94c2527_b
TV:n katselussa ei ole kyse itse ohjelmasta, vaan yhdessä ja läsnäolemisesta.

Toinen vastaus on tullut työssä: Oppilaat ovat uskaltautuneet pohdiskelemaan kanssani, tuomaan mielipiteitään esille joukossa. Tämä johtunee siitä, että en missään vaiheessa ole tuominnut kenenkään esittämiä asioita oikopäätä vääriksi. Sehän itsessään olisi väärin. Oppilas on joko täysin asian ytimessä tai jälki saattaa olla hieman hukassa. Tehtäväni kouluttajana, kasvattajana, mentorina ja kokeneempana on johdattaa oikeille jäljille, muistaen myös niitä, joilla asiat tuntuvat olevan hyvin hanskassa ja lohduttaa niitä, jotka kokevat olevansa nollia niin monessa asiassa. Niin, he saattavat kokea olevansa huonoja, mutta muutamalla täsmäkysymyksellä niin minä kuin oppilaskin huomaa asian toisen laidan. Muistan eiliseltä tilanteen, jossa yksi oppilas hieman häkeltyi, kun osasi vastata johdatteleviin kysymyksiini oikein ja häkeltyi vielä enemmän, kun vierustoveria alkoi naurattamaan tämä ilmeinen ristiriita: Tyhmäksi itseään tituleeraava ei mikään ihan niin tyhmä olekaan. Helvetin epävarma vain.

Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa.

Ja kolmas vastaus, joka jäi mieltäni hyvin paljon askarruttamaan, liittyi jo aikaa sitten tapahtuneeseen koetilanteessa: Naispuolinen opiskelija puhkesi itkuun kun hän unohti koetilanteessa tallentaa tietokoneellaan tekemänsä työn ennen palautusta. Ja niinhän siinä kävi, että hän sulki ohjelman vahingossa ja työ hävisi bittiavaruuteen ennen näytön ajan loppumista. Se mikä itseäni häiritsee tässä eniten on se, että en kuolemaksenikaan muista tuon opiskelijan nimeä, kasvoja tai mitään muutakaan, mistä tunnistaisin hänet. En edes antamastani kurssiarvosanasta, sillä ehdin kyllä nähdä hänen edistymisensä. Hän sai kuitenkin hyvän arvosanan tapahtuneesta huolimatta. Miksi en muista enempää? Muistan vain sen mitä hänelle sanoin, ja hämmentävän tarkkaan: ”Hei, älä hätäänny. Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa. Vahingoista vaan pitää uskaltaa kertoa ja ottaa opiksi, kukaan ei tuomitse sinua siitä. Ja tiedätkö mitä? Jos sinä haluat, niin sinulla on aina mahdollisuus uusia tämä näyttö ja uskon, että silloin sinä et ainakaan toista tätä vahinkoon johtanutta virhettä. Siitä olen aika varma.” Tämä oppilas katsoi minuun ja sanoi, että ”harmittaa ihan hirveästi”, johon taas vastasin: ”No totta hemmetissä sua harmittaa, muakin harmittaisi vietävästi. Mutta kun kävelet tuosta luokan ovesta ulos niin ei mene kauaa, kun mielesi kevenee hyvin pian.”

Mielenkiintoista tässä on todellakin se, että en muista juurikaan mitään muuta kuin itse tilanteen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun, suhteellisen sanatarkasti vieläpä. Toivon ainoastaan, että tuon oppilaan mieli todella keveni väittämäni mukaisesti tilanteen jälkeen. Tuollaiset vastoinkäymiset nimittäin herkimmissä ihmisissä voi jättää merkittävän jäljen muistoihin ja aiheuttaa negatiivisen kokemuksen, heikentäen halukkuutta ja herkkyyttä uuden oppimiselle. Tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vääränlaisen mielikuvan omista kyvyistä. Ja se olisi hirmuinen suuri sääli minun mielestäni.

 

Sääennuste: Rakkautta luvassa

Jos hymyilyn ja lämpimän sisäisen tunteen voisi valjastaa sähköksi, niin olisin pystynyt ajamaan sen voimalla sähköauton kotiini saakka eilen myöhään illalla. Ensinnäkin opetustyöt jatkuivat tauon jälkeen ja oppilaiden eteen oli jälleen mukava päästä, mutta se tärkein mielen yläilmoihin saanut asia tapahtui illan aikana. Ja tämä lärvi on yhtä hymyä edelleen ja sitä lämmintä sisäistä tunnetta riittää, ihan heräämisestä lähtien.

1571596646_bc74677086_b

Tiedättekö miten suuri vaikutus toisella ihmisellä voi olla Teihin? Negatiiviset vaikutukset Te taidattekin jo tietää, mutta entäs ne positiiviset vaikutukset? Se kun lapsuudesta tuttu selittämätön vetovoima jonkun ihmisen pariin tekee paluun ja kaikista yrityksistä huolimatta, et saa kaivettua tuosta ihmisestä yhtään järkevää syytä, että hän toivottaisi tunnin jälkeen ”hyvää illan jatkoa.” Hetkittäisen eron hetki koitti eilenkin siitä syystä, että hän oli väsynyt ja ajattelin päästää hänet vihdoin lepäämään. No ehkä hän ei ollut niin väsynyt kuin luulin, sillä hän oli vielä hereillä, kun laitoin hänelle hyvin henkilökohtaisen viestin. Tai sitten hän odotti, että laitan jotain viestiä kotiin päästyäni. En tiedä, joten sen takia kysyn sitä sitten lauantaina.

Lauantaille olen suunnitellut yllätyksen hänelle, tai oikeastaan koko päivä on yllätyksiä täynnä. Niin hänelle kuin itselleni. Tässä vaiheessa kuitenkin teen sellaisen periaatepäätöksen, että tuo päivä kuuluu vain ja ainoastaan meille kahdelle. Pahoittelen tätä päätöstä, mutta on minulla muistakin aiheista paljon kirjoitettavaa.

Alkaa hieman naurattamaan, sillä eräs oppilasryhmä on järjettömän kiinnostunut minun ihmissuhde-elämästäni ja olenhan jakanut heille pieniä hippusia sieltä ja täältä. Ei sen takia, että haluaisin jakaa heille yksityisasioitani, vaan opettaakseni heille todella tärkeitä ihmissuhdetaitoja. Ja nuo oppilaat tarvitsevat niitä omassa työelämässään sosiaali- ja terveyspuolella. Se mikä naurattaa on se, että he kyllä utelevat ja analysoivat jokaisen kehonkieleni vihjeen, sillä paljastin meneväni ”treffeille.” Se on oikeastaan pieni valkoinen valhe, sillä eilinen oli jo aivan muuta kuin pelkkää ”treffeillä olemista.” Eilen illalla oli meidän kahden yksityinen oppitunti meille kahdelle meistä kahdesta, missä opettelimme toisiamme ja keskustelimme hyvin laaja-alaisesti toisistamme, toistemme mielenkiinnonkohteista, kokemuksista ja tunne-elämästä.

Teen tänään harvinaisen poikkeuksen ja päätän kirjoituksen alta 400:n sanaan. Minulla on toisenlainenkin aihe käsiteltävä huomiselle ja tarvitsen siihen valmisteluaikaa. Jatketaan elämän ruotimista siis jälleen huomenna.

Hitler Jugend: Oppi pahalta hyvän toteuttamiseen

4703423915_2c82f9e116_b
Lähde: Flickr.com

Aamuyön tunteina, jolloin ei oikein saa untakaan enää, on hyvä tutkiskella omaa tunnemaisemaansa ja sitä, mikä on itselle kaikkein arvokkainta. Siihen ryhtymällä selviää itselle kaikkein parhaiten se mikä saa miehen nousemaan sängystä ennen lintujen laulua ja avaamaan sydämensä haavoittumiselle, jota me ihmiset usein niin kovin pelkäämme. Jos emme siihen aina silloin tällöin haluaisi altistua, niin mitä mieltä elämisessä sitten oikein olisi?

Tästä ei ole kovinkaan kauaa, kun vannoin käsi sydämellä, etten antaisi tunteideni viedä. Enkä ole niin tehnytkään. Eilen tosin tapahtui sellaista, jonka jälkeen olen miettinyt valani todellista mielekkyyttä ja se sai minut nousemaan sängystä sen sijaan, että olisin jatkanut uniani. Näin eilen millaista hyvää oloa sain aiheutettua aikuiselle naiselle ja tämän lapselle olemalla aivan oma itseni. Vielä loppukesästä oli se tilanne, että olemalla oma itseni ärsytin niin kovasti läheistäni, että riidat riistäytyivät hyvin pahoiksi yhteenotoiksi. Ajattelin usein, että minussa on oltava jonkinlainen valuvika, ajattelin minussa asustavan jonkinlaisen pahuuden.

Ja asuu minussa paha, mutta sen vastapainona sisälläni on suuri hyvä. Se hyvä kykenee näyttäytymään lapsille ja heille se uskaltautuu avaamaan tämän miehen sydämen. Eivät lapset ole luonnostaan pahoja, vaan me aikuiset opetamme heille luontaisen itsekkyytemme erilaisia toteuttamiskeinoja. Lapset eivät halua satuttaa toisia tahallisesti, mutta heiltä uupuu hyviksi todetut vuorovaikutuskeinot ja siinä meidän aikuisten täytyy olla vastuullisia kasvattajia, aivan joka ikisen. Ilman meidän hellää ja ymmärtäväistä johdatusta oikeille urille teemme jälkipolvillemme karhunpalveluksen, jos ajattelemme lasten itseohjautuvuuteen.

Ja paras keino omasta mielestäni tällaisen hyvin vaativan tehtävän suorittamiseen on huumori ja hauskanpito. Sen ohessa lapsi on nimittäin hyvin altis vaikutukselle. Jos tutkii ääriliikkeiden toimintatapoja, niin leikin varjolla on aina syötetty lapsille kangistuneita ja vaarallisia ajatusmalleja. Miksi emme siis käyttäisi sitä johonkin hyvään? Niinkin raadolliselta liikkeeltä kuin Hitler Jugend voisimme oppia paljon toimintatapoja hyvästä pahan sijaan. Tiedän, että tuon julman ja tunnekylmän diktaattorin nimen yhdistäminen hyvään on järjettömän suuri tabu, mutta hänen johtama järjestelmällinen murhakoneisto oli ja on edelleen kaikilla mittapuilla historiamme paras propagandakone, joka vaikutti miljoonien ihmisten mielipiteisiin ennen sotatoimia. Se oli niin tehokas, että se vaikutti myös mielipiteisiin myös Saksan ulkopuolella.

Ja propagandaa tarvittaisiin seuraavan aatteen edistämiseen: Elinikäinen oppiminen, toisten ihmisten arvostaminen yksilöinä ja harmoninen vuorovaikutus ympäristömme kanssa. Kuten ehkä huomaat, niin nuo eivät ole osa mitään aatetta, vaan arvoja. Noita arvoja noudattamalla meillä kaikilla olisi paljon parempi olla, täysin riippumatta taustoistamme ja motiiveistamme. Nuo arvot eivät esimerkiksi poista erimielisyyksiä, mutta edesauttavat erimielisyyksien ja väärinymmärryksien selvittämistä. Nuo arvot eivät poista epäoikeudenmukaisuutta tai eriarvoisuutta, mutta auttavat meitä selättämään nuo ongelmat jonain päivänä. Me tällä hetkellä huolta näistä asioista kantavat emme ehkä kykene ratkaisemaan noita ongelmia, mutta meidän positiivisen vuorovaikutuksemme hedelmänä voi kasvaa se sukupolvi, joka ratkaisee nuo ongelmat ajallaan.

Kehotankin miettimään näitä asioita seuraavan kerran, kun kohtaat keskenkasvuisen. Mitä aiot hänelle sanoa? Mitä jos hän esittää kysymyksen? Millaisen kuvan aiot hänelle antaa ihmisyydestä? Tai siitä, miten toiset tulisi ottaa huomioon? Haluatko tartuttaa heihin vihaa vai rakkautta? Myötätuntoa vai etääntymistä? Loogista päättelyä vai kritiikitöntä matkimista?

Niin, melkoisen syvällistä tekstiä mieheltä, joka sattui vain muistelemaan eilispäivän tapahtumia ja uskaltautui jälleen avaamaan sydämensä myötätunnolle ja rakkaudelle. Miten sinä aiot aloittaa tämän tai seuraavan päivän?

Iäksi mieleeni jäävä onnistuminen!

Riemuvoitto, siis todellakin! Järjestin tänään osaltani viimeiset näytöt tällä haavaa ja tuntui aivan siltä kuin olisin seurannut urheilukisoja. Jännitin erään oppilaan takana (tietysti sivusilmällä toisia seuraten) sitä, miten tämä oli saavuttamassa näytön täydellistä suorittamista. Siis kohti täysiä pisteitä. Se miksi jännitin kyseisen oppilaan suoritusta oli se, että tämä kyseinen henkilö oli lähes puolet kurssista täyden apatian vallassa tai henkisesti poissa opettaessani erinäisiä aiheita tietotekniikasta. Rikkomatta kuitenkaan kenenkään yksityisyyttä ja syyllistymättä virkarikkeeseen kerron hieman tarkemmin siitä, mitä oikein tapahtui (ilman yksilöiviä ja tunnistettavia yksityiskohtia).

384207390_bb164955fe_o
Lähde: Flickr.com

Tämä oppilas istui usein omissa oloissaan ja vuorovaikutus muihin oppilaisiin sekä minuun oli lähes olematonta. Hän keskittyi tunneilla usein pläräämään puhelintaan, enkä häirinnyt häntä juuri missään vaiheessa kurssin alkupuolella. Tämä toistui kerrasta toiseen ja oppitunneista toiseen. Vetäytymällä hän tosin kiinnitti minun huomioni ja otinkin aivan rauhassa tilanteen kehittymisen seurannan.

Sitten erään tapahtuman jälkeen, jolloin hän ei todellakaan viipynyt enää ympärilleen luoman suojakuoren sisällä, päätin toimia. Toimiani en paljasta, ne kertoisivat hänestä liikaa. Mutta seuraavilla tunneilla ryhdyin ottamaan häneen aktiivisempaa kontaktia ja sainkin lopulta vaivattomasti katsekontaktin, kun selvitin häntä kiinnostavan aiheen. Eli motivaation peruspilarin! Aina joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa hän jaksoi toistaa toisilta opittua kaavaa: ”En mä osaa, ei musta ole tähän!”

Kun viimein saapui päivä, jolloin meidän tarkoituksena oli harjoitella näyttö läpi, hänestä paistoi suuri epävarmuus omaan itseensä ja omiin piileviin kykyihin. Kun en mitään muutakaan keksinyt, niin motivoin häntä tiivistetysti tällä viestillä: ”Näytetään niille! Näytetään systeemille mistä kana pissii!” Motivoin häntä mahdollisimman useassa käänteessä ja kävinkin toteamassa täysin totuuden mukaisesti, että ”sähän osaat tämän!”

Ja niin koitti tämä päivä ja julistin näytön alkaneeksi. Näytölle asettamani aikaraja oli tiukka (vaikka puhuinkin oppilaille päinvastaista) ja hetken näytti siltä, että tämä oppilas heittää hanskat tiskiin jo aivan alkumetreillä. Mutta sainkin todistaa sisuuntumisen! Jos tämä olisi ollut juoksukisa, niin hän olisi ollut se verenmaku suussa pinkova altavastaaja. Palasin vaivihkaa aina hänen selkänsä taakse ja ajan kuluessa ryhdyin aidosti jännittämään edistymistä. Tsemppasin häntä mielessäni, ”hei, susta on kyllä siihen! Älä luovuta missään nimessä!”

Ja suureksi ylpeydekseni ja hänen hämmästykseksi sainkin nostaa hänet podiumille muutaman muun kanssa. Voin vain kuvitella niiden liiaksi itsevarmojen tai itsestään liiaksi epävarmojen oppilaiden ajatuksia siitä, että miten ihmeessä hän kykeni täydelliseen suoritukseen. Tätä voisin pitää jatkossa malliesimerkkinä siitä, että altavastaajakin voi yltää mielettömiin suorituksiin, jos vain päättää saavuttaa asettamansa tavoitteen. Tai no oikeastaan näyttö oli todella simppeli, jonka vaikeustason yli- tai aliarviointi johti useiden kohdalla vääränlaiseen tunnereaktioon. Sitä voisikin verrata siihen, että kaikesta ulkoisesta häiriöstä huolimatta päättää vain tehdä parhaansa lopputuloksesta välittämättä, huulta purren ja vaikka väkisin. Joskus se voi johtaa odottamattomiin seurauksiin. Sitä se oli, ei hän uskonut aluksi itseensä. Toivottavasti tilanne korjaantuu hänen osaltaan edes vähän tämän myötä!

Onnistuin siinä, missä pätevät eivät

Opiskelijan uskon puute itseensä

Tein tänään hartiavoimin töitä sen eteen, että viisi oppilasta samalla oppitunnilla yli kymmenestä alkaisi uskomaan itseensä ja kykenin luomaan uskoa näistä neljään. Viidennen usko itseensä ei kohentunut, mutta jos joku on ehdollistanut häntä luuseriksi koko tämän iän, niin sitä ei käännetäkään yhden oppitunnin aikana. Yhden taidon häneltä sain lypsettyä, jossa hän kokee olevansa hyvä ja haastoinkin hänet tuomaan siihen liittyvän esineen seuraaville tunneille ensi viikolla. Aion näyttää hänelle, että hänellä on harvinainen lahja ja hän kyllä kykenee kehittämään taitojaan, tulemaan hyväksi myös muissa taidoissa.

3174461456_a4293f1cce_b
Lähde: Flickr.com

Täytyy sanoa, että opettajana olen käyttänyt karkeasti oman arvioni mukaan 70 % ajastani oppitunnilla motivointiin ja itseluottamuksen iskostamiseen oppilaisiin. Loppuaika on mennyt opastamisessa, mutta tuo loput 30 % ei meinaa oikein riittää kaikille apua tarvitseville.

Miten ihmeessä voin onnistua itseäni tyydyttävällä tavalla tietojen ja taitojen opettamisessa, jos joudun ensin käyttämään hirveän määrän voimavarojani ihmisen kasvattamiseen muilla elämänaloilla? Säästöt, laiskuus ja johtajien irtaantuminen todellisuudesta maksavat nyt velkojaan takaisin siinä, että positiiviset oppimiskokemukset puuttuvat nyt useilta täysin ja minä, itseäni kunnioittava muodollisesti ei-pätevä sijaisopettaja saa tehdä käsittämättömän raskaita tekoja, että saan opetettua oppilailleni edes tyydyttävät tietotekniikan taidot, jotta he kykenevät suoriutumaan koulusta ja pääsisivät joskus työelämään. Vajavaiset IT-taidot tosin seuraavat työelämään, jolloin he saavat kylmää kyytiä YT-neuvotteluissa ja toimivat jarruina uuden teknologian jalkauttamisessa.

Positiivista palautetta esimiehelle oppilailta

Saavutin onnistumisia kyseenalaisilla osa-alueilla, olen toki niistä ylpeä. Kykenin siis suoriutumaan jossain, mitä minulta ei olla edes vaadittu. Ja viimeisen luokan kohdalla sain toistamiseen suoraa palautetta oppilailtani, positiivista sellaista. Muistutin heitä, että myös positiivinen palaute tulisi välittää eteenpäin organisaatiossa, muuten asioihin ei voi vaikuttaa ja pistää muutoksen rattaita liikkeelle. Miksi negatiivisen palautteen pitäisi olla ainoa asia, joka etenee esimerkiksi esimiesten korviin?

Olen tosin huolestunut, sillä eihän minulla pitäisi olla mahdollisuuksia puutteellisen koulutuksen ja pätevyyden takia positiiviseen vaikutukseen. Minun pitäisi yhteiskunnan silmissä rämpiä pohjamudissa ammatillisesti, eihän opettaminen ole edes minun ammattini.

Koulutettu opettaja, sana sinulle!

Jos olet ammatiltasi opettaja, lue tämä tarkasti. Äärimmäisen tarkasti! Mene oppilaiden joukkoon, olet ihminen kuten he. Koulutuksesi ei tee sinusta parempaa kuin he, sinä olet heidän vertainen. Sinulla on vain velvollisuus toimia kasvattajana, taitojen ja tietojen opettajana. Sinulla on myös velvollisuus kehittyä ihmisasiantuntijana ja selvittää oppilaita motivoivia asioita. Sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja lypsää heitä kiinnostavat asiat esimerkiksi rivien välistä tehtäväpalautuksissa, jos he eivät uskalla erottua niiden osalta luokassa.

Jos et tee kaikkeasi tämän suhteen, niin häpeä! Minä korjaan nyt sinun jälkiäsi, minä joka en ole edes kollegasi ja vertaisesi jos tarkastelemme koulutustasoa! Palkkaako sinä vain käyt siellä oppilaitoksessa nostamassa?