Kone, jonka läpi nuori mankeloidaan

Jos minulta olisi kysytty viisitoista vuotta sitten, että näkisitkö itsesi tulevaisuudessa opettajana, niin vastaukseni olisi ollut tuolloin: ”En ikimaailmassa.” Nyt toimin kuitenkin seuraavan 1,5 kuukautta sijaisopettajana vailla muodollista pätevyyttä läheisen kaupungin ammattikoulussa siihen asti, että saan tiedon mahdollisesta määräaikaisesta virasta valtiolta.

VAMPY students attend classes Thursday, July 13.
Lähde: Flickr.com

Tämän enempää en tietystikään voi paljastaa työasioistani, mutta voin käsitellä aihetta yleisellä tasolla ja siitä, mitä havaintoja olen tehnyt tähän mennessä työstäni ja sen kuvasta. Ja ne havainnot ovatkin äärimmäisen mielenkiintoisia.

Ensinnäkin olen tehnyt todella paljon vertailuja omaan opiskeluaikaani toisen asteen oppilaitoksissa. Koulutuksen taso ollaan pystytty pitämään suhteellisen laadukkaana, vaikka määrärahoja on nipistetty jokseenkin jokaiselta osa-alueelta. Opettajat ovat tehneet mielettömän määrän töitä heikennyksistä huolimatta taatakseen riittävän laadukkaan opetuksen tason. Kriittisiä heikennyksiä on tapahtunut nimittäin muiden asioiden osalta.

Jos peruskoulun päättäneillä on ollut heikot tieto- ja viestintätekniikan valmiudet peruskoulusta päästessään jo 15 vuotta sitten, niin valmiudet eivät ole tänä päivänä läheskään sillä tasolla. Tämä johtaa siihen, että minkäänlaista jatkumoa ei voi olettaa olevan perusasteelta toiselle asteelle ja tasoerot ovat tällöin valtavat. Työssäni valtaosa henkilökohtaisesta ohjauksesta tunneilla kuluu siihen, että opetan käytännössä kädestä pitäen perusasioita TVT-tekniikan käytön osalta.

Turhauttaahan se, mutta tehtäväni onkin saada opetettaville sellainen tietotaitotaso työvälineiden ja korvien välisen elimen hyödyntämisen osalta, että nämä kykenevät kehittämään itseään ammatillisesti sekä hyötymään saamistaan taidoistaan myös vapaa-ajalla. Järjestelmä on kuitenkin niin kankea ja työntää ulos opiskelijoita jatko-opintojen pariin heikoilla perusteilla, että oikein hirvittää. Tietoa ja taitoja, jotka tulisi taata jokaiselle opiskelijalle on mieletön määrä, mutta opiskeluvalmiuksissakin olisi todella paljon parantamisen varaa. Siihen ei tuntieni aika riitä, vaan on pakko priorisoida opetettavat asiat tärkeysjärjestyksen mukaan.

Eräs todella tärkeä havaintoni työelämään johtavasta koulutuksesta on se, että siellä unohdetaan tyystin henkilökohtaisen motivaation kehittäminen osana opintoja. Tämä on käytännössä sellainen asia, johon opettaja joutuu itse panostamaan ja onkin henkilöstä kiinni, pystyykö hän siihen tehtävään. Omassa toiminnassani pyrin aina muistuttamaan opiskelijoita siitä, että palauttavat mieliin alansa opintoihin hakeutumisen syitä ja perimmäistä motiivia opiskella tiettyyn ammattiin. Tämäkin usein vaihtelevalla menestyksellä.

Ja siitäkin huolimatta, että opiskelijat ovat opintonsa aloittaessaan täysin eri lähtöviivoilla, he ottavat opintonsa joko liian vakavasti tai täysin hälläväliä -asenteella. He joko stressaavat liikaa opinnoistaan tai istuvat tunneilla apaattisena, keskittymättä opetettavaan asiaan. Kahden viikon aikana olen pitänyt oppituntien ohessa ”valistuspuheita” siitä, että jokainen oppii eri tavoin ja eri tahtia, jolloin opiskelu on sinänsä yksilösuoritus, johon opettajan itse on kyettävä mukautumaan. Opiskelijan vastuulla on kehittää itselleen riittävät ammatilliset perusvalmiudet ja sen ohella hyvät opiskeluvalmiudet, jotta kykenee itsenäisesti kehittämään omaa ammattitaitoaan. Siinäpä saatanan kova urakka jokaiselle ammattikoulun opettajalle.

Ja sitten se suurin murheenkryyni, joka tulee ilmi omassa työssäni: Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat tunneilla osana muuta ryhmää, harmaan massan seassa ja on opettajan oman aktiivisuuden tulosta, jos sattuu kykenemään antamaan heille heidän tarvitsemaansa erityisen tuen ohjausta ja tukea. Osalla heistä on tilanne se, että jos ohjeista yleisesti nostamaan käden, mikäli tulee epäselvä tilanne tai jos tarvitsee tarkempaa ohjausta niin voi olla varma, etteivät erityisen tuen oppilaat näin tee. Opettajan itse pitää painaa nimi ja naama niin tarkkaan muistiin, että muistaa jokaisella tunnilla käydä aktivoimassa tällaista tuen tarvitsevaa opiskelijaa ja kysellä missä asioissa opiskelija on kohdannut vaikeuksia.

Mielestäni nuorisotakuu on kyllä hyvä asia, jolla ehkäistään nuorten syrjäytymistä tässä yhteiskunnassa. Mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että heidät työnnetään opiskeluvalmiudet omaavien sekaan tippumaan opetuksen kärryiltä ja niin siinä käy 100 % varmuudella, sillä erityisen tuen tarvitsevan opiskelijan itsetunto opiskelukykyjensä osalta on todella heikko. Yksi kolaus ja sitten mennään alaspäin niin, että heikompia heikottaa.

Voin purnata tästä vaikka koko päivän, mutta eniten olen huolissani nuorista itsessään. Heidät heitetään koneiston rattaisiin vajavaisilla valmiuksilla ja odotetaan heidän kasvavan samaa tahtia kuin muutkin. Siinä unohdetaan yksilön valmiudet tyystin ja heitetään vastuu opettajille. Näin se ei saisi olla, sillä opettajatkin ovat vain ihmisiä. Voin sanoa täysin rehellisesti esimiehelleni, että en ole kyennyt tarjoamaan erityistä tukea kaikille sitä tarvitseville, mutta parhaani olen yrittänyt. Vielä kun saisi nuoret kiinnostumaan elinikäisestä oppimisesta, joka tulee olemaan tulevaisuudessa vähimmäisvaatimus jokaiselle yhteiskunnan osakkaalle.

Kun oikea aivopuolisko voittaa vasemman

SAMSUNG CSCOletko ikinä havahtunut kirjaa lukiessasi siihen, että toinen aivopuoliskosi lukee tekstiä ja toinen aivopuolisko ottaa spontaanisti luetusta idean, ryhtyen pallottelemaan sitä mielessäsi? Ja havahdut lopulta siihen, että olet lukenut useita sivuja, etkä muista lainkaan mitä olet juuri lukenut? Muistat vain sen, mitä toinen aivopuolisko ”huusi” pääsi sisällä.

Minulla on ollut tänään pitkään kadoksissa ollut idea ja lainasin tänään pari aiheen ytimeen liittyvää kirjaa. Ryhdyin lukemaan noista toista tietopakettia, jota käytetään lähinnä yliopistoissa tietyn tieteenalan koulutuksessa ja sitä tuskin kukaan on lainannut ajantappotarkoituksessa aikaisemmin. Parinkymmenen sivun jälkeen jostain kumman syystä ajatukseni lähti laukkaamaan joutuakseni myöhemmin toteamaan, että olin jälleen lukenut pitkän pätkän ilman käsitystäkään lukemani sisällöstä.

Sama tapahtuu huomattavasti useammin televisiota katsoessa. Katsot jotain elokuvaa tai esimerkiksi asiaohjelmaa ja jokin näkemässäsi laukaisee joko muiston tai kuvitelman. Saatat istua siinä katsomassa televisiota useita tai kymmeniä minuutteja, kunnes havahdut ja olet todennäköisesti hämilläsi.

En tiedä kuinka yleistä tällainen on muilla, mutta minulla nämä ”toisen aivopuoliskon laukkaamiset” sijoittuvat yleensä masennusjaksoille tai hetkeen, jolloin olen hyvin stressaantunut. Silloin ei varmaan muutenkaan tule lukemisesta juuri mitään, mutta yrittäessäsi esimerkiksi opiskella aivosi laittavat kaikin tavoin kampoihin. ”Ei tänään, ähäkuttia!”, aivosi huutavat ja lopulta sinun on vain annettava periksi. Häviät silloin itsellesi ja huvittuneena huomaat, että omat aivosi pesivät sinut.

P.S: Lunttasin netistä kumpi aivopuolisko tällaisia temppuja tekee ja ilmeisesti saan syyttää oikeaa aivopuoliskoa tästä.

Mielenterveys kipsissä

Olen viihtynyt tänään äärimmäisen hyvin tietokoneen äärellä ja nauttinut kirjoittamisesta. Olen myös syventynyt koulunkäyntiini ja pyrkinyt edistämään opinnäytetyötäni, jotta valmistuisin aikanaan koulusta. Koulunkäyntini on ollut jo pitkään vastatuulessa ja minulla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa motivaatiota koulutyöskentelyä kohtaan.

Eräs suurimmista vastavoimista kouluttautumisen suhteen on ollut se tietoisuus, että opiskelusta riippumatta työllistyminen ei lepää ansioiden eikä kovan työskentelyn varassa. Sen sijaan työllistymiseen tarvitaan joko todella hyvää suhdeverkostoa tai todella käsittämätöntä tuuria. Käytännössä kaikkiin hakemiini työpaikkoihin on saapunut kymmenittäin hakemuksia, ellei satoja, ja kilpailen töistä minua huomattavasti älykkäämpien ihmisten kanssa. Ellen kilpaile työpaikoista älykkäämpien ihmisten kanssa, niin kilpailen sellaisten kanssa joilla on huomattavasti pidempi ja monipuolisempi työhistoria.

Viime aikoina olen pyrkinyt unohtamaan työllistymiseen liittyvän toivottomuuden ja yrittänyt keskittyä opinnoissani minua eniten kiinnostaviin asioihin, joista voisi olla suurta etua tulevassa työelämässä. Mieltäni varjostaa kuitenkin sairastumiseni masennukseen ja pelkäänkin sen invalidisoivaa vaikutusta. Masennukseni on käytännössä aiheuttanut sen, että kyetäkseni toimimaan normaalisti minun tarvitsee levätä tavanomaista enemmän. Tiiviin työskentelyn jälkeen tarvitsen pitkät unet, jotta kokisin mieleni virkeäksi. Väsymyksen tunne estää myös tehokkaan liikkumisen, joka osaltaan saattaisi edesauttaa jaksamista.

Fyysisen kunnon rapautuminen onkin yksi niistä asioista, jotka minua harmittaa eniten. Haluaisin kyllä liikkua monipuolisesti ja nauttia siitä, mutta tällä hetkellä fyysinen jaksamiseni ei mahdollista riittävän hyvän peruskunnon ylläpitämistä. Tämä tuntuu mahdottomalta kierteeltä, johon täytyy yrittää löytää parannuskeinoja pienin askelin ja ottaen elämän päivä kerrallaan. Mitään pitkälle kantavia suunnitelmia ei kannata vielä tehdä, sillä niiden miettiminen vie minulta yllättävän nopeasti voimat. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen menettänyt sairauteni takia näköalan omaan elämääni sekä uskon täydellisestä parantumisesta.

Onkin huvittavaa, että työkykyni on laskenut merkittävästi, mutta kykenen kirjoittamaan mielessäni pyörivistä tunteista ja ajatuksista vaivattomasti. Kirjoittaminen itsessään ei aiheuta minulle fyysistä väsymystä niin kauan kun ajatukseni jaksavat rullata. En koe kirjoittamista fyysiseksi työksi ja tämän vuoksi työ jonka tuloksellisuus riippuisi kirjoittamisen määrästä, sopisi minulle ehkä parhaiten. Opiskelen tietotekniikkaa, jossa kirjoittaminen on hyvin vähäistä tai liittyy lähinnä tekniikkaan. Inhoan tylsää ohjelmointia ja se vie minusta mehut hyvin nopeasti, mutta itse kirjoittaminen ei aiheuta koskaan tuskaa.

Toivottavasti jaksamiseni kirjoittamista kohtaan tarttuisi muihinkin toimintoihini, sillä pidän kirjoittamisen tuottamisesta. Nauttisin varmasti suuresti, jos pystyisin tuottamaan tuloksia myös muissa asioissa. Esimerkiksi siivoaminen ja yleisestä hygieniasta huolehtiminen ovat usein laiminlyötyjä asioita tässä mielentilassa. Haluaisin löytää keinot kanavoida voimani muihinkin asioihin, jolloin voisin ehkä nauttia työni tuloksista muillakin tavoin. Olisi esimerkiksi hienoa saapua asuntoon, joka olisi siisti ja tiskit olisivat tiskattu omasta toimesta. Olisi hienoa tehdä asioita automaattisesti, esimerkiksi mennä suihkuun ilman sen suurempia mietteitä. Olisi mahtavaa tehdä asioita rutiinilla ilman, että ajattelisi niiden vaativan suurta työmäärää.

Masennus on todellakin mieleni syöpä, toivottavasti paranen tästä mahdollisimman pian. Toivon myös, että kukaan muu ei sairastuisi tähän. Masennukseni on vamma joka ei näy kadulla ulospäin eikä kukaan tiedä ilman erikseen sanomista, että olen sairas. Masennus on kuitenkin suurempi este kuin kipsattu jalka, sillä se estää tehokkaammin liikkumisen ja elämisen kuin alaraajahalvaus.