Anteeksi, loukkaavat kysymykseni

99535218_fdfab8c28b_bMiltähän mahtoi tuntua Sokrateksesta kun hän nautti myrkkykatkosta uutettua myrkkyä vuonna 399 ennen ajanlaskun alkua? Olen miettinyt tätä useasti tämän viikon aikana lukiessani netin keskusteluja, jotka ovat täynnä oman erinomaisuuden korostamista ja heppoisille perustuksille rakennettuja käsityksiä ihmisyydestä. Nuo kaksi asiaa tuntuvat heiveröisiltä korttitaloilta, kun ryhtyy esittämään samoja kysymyksiä kuin tämä länsimaisen filosofian oppi-isä miltei kaksi- ja puolituhatta vuotta sitten. Ja vastaanotto näille kysymyksille on lähes yhtä vihamielistä kuin tuolloin antiikin aikaan.

Hän myös pysyi kriittisenä, esittäen epämiellyttäviä kysymyksiä loppuun saakka.

Harvemmin Sokratesta käsitellessä muistetaan hänen elämänhistoriansa. Hän oli peloponnesolaissodan veteraani, hopliitti, ja nähnyt Ateenan häviämässä sodassa Spartaa vastaan kuolemaa. Epäilemättä se vaikutti hänen maailmankatsomukseensa ja asenteeseen elämää kohtaan. Edes kuolemantuomion saatuaan hän ei aikalaistensa kertomusten mukaan vaipunut epätoivoon, vaan pysyi elämäniloisena. Hän myös pysyi kriittisenä, esittäen epämiellyttäviä kysymyksiä loppuun saakka. Tuollainen suhtautuminen ympäröivän maailman tilaan kuolemankin edessä varmasti ärsytti monia, erityisesti niitä, joita hän oli kysymyksillään onnistunut loukkaamaan ja osoittamaan heidän viisautensa sekä järkeilyjensä vajavaisuuden.

Kykenisitkö itse perustamaan perheen ihmisen kanssa, joka pitää mielipiteitään järkkymättömänä totuutena eikä kykene taipumaan kompromisseihin ihmissuhteissaan?

Ihmisten loukkaamiseksi ei tänä päivänä tarvitse enää mitään muuta kuin kysymysten esittämisen. Niin pitkälle ei tarvitse mennä, että alkaisi nimittelemään tai haukkumaan, vaan siihen riittää pelkästään halu oppia toisen muodostamien näkemysten syyt. Osoittamalla suurta uteliaisuutta ja kiinnostusta toisen mielipiteitä kohtaan saa usein palkkioksi vihamielistä sadattelua tai leimaamisyrityksiä jonkun ideologian kannattajaksi. Tekeytymällä tyhmäksi ja tietämättömäksi Sokrateen tapaan saa tietää, että ihmisillä on pakonomainen tarve puhua ja tulla kuulluksi, vaikkei heillä varsinaisesti ole mitään sanottavaa. Se on täysin ymmärrettävää, joku oikeutus olemassaolollemme meidän pitää löytää. Joillekin se oikeutus löytyy mielipiteiden esittämisestä, riippumatta niiden todenperäisyydestä tai siitä, että onko niiden muodostamiseen käytetty minkäänlaista syvällisempää pohdiskelua.

Tämä nykyajan kuva heijastuu täysin myös muodostamissamme ihmissuhteissa. Aivan yksi ja sama mitä muut ajattelevat, minulla on mielipide! Trendi on nähtävissä siinä, että yhden ihmisen talouksien määrä on kasvussa ja syntyvyys sakkaa. Tämä esittelemäni päätelmä voi tuntua aika kaukaa haetulta, mutta pohdiskele samaa kuin minä: Kykenisitkö itse perustamaan perheen ihmisen kanssa, joka pitää mielipiteitään järkkymättömänä totuutena eikä kykene taipumaan kompromisseihin ihmissuhteissaan?

Jos olen joskus kovin allapäin, niin huvitan itseäni seuraavalla ajatusleikillä: Kyseenalaistan usein itseäni ja pidän itseäni aivan jonain muuna kuin viisaana tai älykkäänä. Jos tuon tämän esille julkisessa keskustelussa sellaisten kanssa, joita olen onnistunut kysymyksilläni loukkaamaan, niin he kyllä puolustavat noita näkemyksiäni itsestäni. He ovat minua ja kyseenalaistamistani vastaan, mutta toisessa hetkessä he yhtyvät mielipiteisiini sen enempää ajattelematta. Saan heidät siis puolelleni hyvin helposti, eivätkä he edes itse ymmärrä tätä. Ehkä heidän ei tarvitse tietää, sehän saattaisi loukata heitä vielä enemmän!

Kehittymisen jalo taito (ja puhumisen)

Mitä yhteistä on hyvällä parisuhteella ja koulunkäynnillä? Mikä taas korreloi onnellista parisuhdetta, jossa koetaan olevansa tasavertaisia osapuolia? Kysymykset ovat aika johdattelevia, mutta halu oppia uutta on se maaginen sana. Ilman sitä ei voi myöskään kehittyä, joten se on hyvin tärkeä ihmissuhdetaito. Oppiminen.

24619824_710ead70f1_o

Moni meistä on varmasti lätkäissyt stigman koulunkäynnin ja oppimisen päälle, opiskelusta tulee aina jonkinlainen kouluinstituutio mieleen. Opiskelu ja siten uuden oppiminen on vähän vastenmielistä, se tuntuu työlle. Tämä on mielestäni huutavan suuri vääryys. Uuden oppiminen tulisi olla jokaisen päivän teema, pitäisi olla innokkaana ja halukkaana selvittämään, että mitä uutta sitä tänään pääseekään oppimaan. Ja sen pitäisi ulottua myös parisuhteeseen.

”No tällainen mä olen. Haluaisitko, että käyttäytyisin enemmän stereotyyppisen miesmäisesti?” Hyvä, että ehdin päättää lauseeni, kun sain jo vastauksen: ”Ei! Ei todellakaan.”

Jos luen käyttämissäni Some-kanavissa pari- tai ihmissuhdepäivityksiä, niin hälyttävän usein niistä paistaa suoranainen tietämättömyys. Ei tunneta sitä toista ihmistä kovinkaan hyvin, pitkäaikainen kumppani saattaa olla täysin tuntematon ihminen. Missä vaiheessa siinä suhdetta on tullut vaihe, jossa kysymykset jäävät kysymättä ja olettamukset valtaavat oman pään. ”Se varmaan ajattelee musta tällai tai sillä on pakko olla joku muu kiikarissa, kun se tuolla tavalla hymyilee puhelinta katsoessa!”

Miten ihmeessä voi nauttia toisen seurasta, jos et tunne häntä tai jättäydyt tuntemattomaksi hänelle? Tiedätkö edes, että mikä on hänen fantasiansa? Siis se, jota hän ei halua edes sinulle kertoa? Aika usein kerromme ne kesyimmät fantasiat, jotta meidän ei tarvitse jakaa niitä eniten tabuja sisältäviä mielikuvitusleikkejämme. Niitä, mitkä kiehtovat meitä salaa eniten. Pelkäämme, että leimaannumme toisen silmissä ja meitä aletaan käsittelemään ennakkokäsitysten kautta. Ei sellaisena kuin me todella olemme.

”Sä olet vähän erikoinen”, hän sanoi. Olin hieman ymmälläni siinä hänen vieressään ja katsoin häntä silmiin. ”No tällainen mä olen. Haluaisitko, että käyttäytyisin enemmän stereotyyppisen miesmäisesti?” Hyvä, että ehdin päättää lauseeni, kun sain jo vastauksen: ”Ei! Ei todellakaan.”

…kysy sen sijaan itseltäsi kysymys: ”Miten voisin itse kehittyä, että tuo toisen ’vika’ ei häiritsisi elämääni niin paljoa?”

Myöhemmin harrastaessamme seksiä nostin päätäni ja katselin häntä. Minulla oli tunne, että aivan kuin olisin tehnyt jotain väärin. ”Kerro mulle, jos teen jotain väärin. Pitäisikö mun tehdä jotain toisella tavalla?” Hän käänsi kasvonsa minun puoleeni ja piti silmänsä kiinni. ”Voi kuule, sä teet kaiken ihan oikein. Anna mennä vaan.” Kieltämättä olin todella huojentunut.

Mitä jos en olisi kysynyt? Entä jos olisin vain päättänyt tyytyä muodostamiini olettamuksiin ja muovannut käyttäytymistäni sen mukaisesti? Tai antanut yksittäisen kommentin jäädä leijumaan ja jättänyt täsmentävän, erittäin tärkeän kysymyksen esittämättä? Olisinko silloin jäänyt paitsi sellaisesta tiedosta, jonka ansiosta voin olla parempi ihminen toiselle? Tunnen kyllä itseni, se on se helpoin osuus. Vaikeinta on hyväksyä oma vajaavaisuus toisten kanssa toimiessa, toisten silmissä. Siis se, että et olekaan mikään täydellisyyden perikuva suhteessa toisiin ihmisiin. Jos haluaa kehittyä paremmaksi ihmissuhteiden osalta, niin täytyy olla valmis kuulemaan palautetta. Ja se voi olla todella hyvää ja kannustavaa, mutta myös negatiivista ja kolahtaa omalle tunnolle. Tai voisi kolahtaa, ellei käsittele sitä kehittävänä.

Olen saattanut ehkä jossain välissä antaa itsestäni sellaisen kuvan, että voin olla joissain asioissa hyvä. Se on illuusio. Olen yhtä taitamaton kuin kuka tahansa muukin, mutta se ei estä minua tulemasta paremmaksi. Olin ensin umpisurkea kirjoittaja. Parempi tosin kirjoittamaan kuin puhumaan. Lopulta kehityin paremmaksi kirjoittajaksi harjoittelun ja palautteen avulla. Samalla kehityin myös puhujana, sillä ryhdyin lukemaan kirjoittamiani tekstejä. Olin myös naurettavan huono kumppani, varsinkin seksikumppani. Tein havainnon, että ainoa ihminen jota voin auttaa kehittymään on ’minä itse.’ Ryhdyin kyselemään, tekemään asioita eri tavalla. Se on johtanut tähän pisteeseen.

Kun seuraavan kerran mieleesi nousee toteamus, että ”tuossa toisessa taitaa olla tällainen vika”, niin kysy sen sijaan itseltäsi kysymys: ”Miten voisin itse kehittyä, että tuo toisen ’vika’ ei häiritsisi elämääni niin paljoa?” Saatat kehittää omia toimintamallejasi tai päätyä jopa sellaiseen lopputulokseen, että ehkä sinun pitäisi oppia seisomaan omilla jaloillasi. Miksi taistella tuulimyllyä vastaan, kun voisi ihan hyvin itse valita omat taitelukenttänsä paremmin?

 

Kusettamisesta silta Suomen amfetamiinipääkaupunkiin

Jujuttaminen on helppoa, meitä on äärimmäisen helppo johdatella mielipiteiden osalta. Siihen tarvitsee vain ripauksen uskottavaa esiintymistä, kykyä jyrätä eriävät mielipiteet ja rautaisen tahdon johdattaa tietoisesti ihmisiä harhaan. Tuohon rautaiseen tahtoon riittää jompikumpi kahdesta, ja ne ovat harhainen uskomus tai epäsosiaalinen persoona. Harhaisen uskomuksen omaavia ihmisiä tapaa parhaiten kirkon saarnastuoleissa ja säntillisemmässä kirkkokansassa. Epäsosiaalisia persoonia löytyy eniten pörssiyritysten johtoportaista.

104399461_72c6ad745d_b

Valtaosalla ihmisistä on vaikeutta tunnistaa täsmällisesti näitä kahta, vaikka se intuitio saattaa väläytellä punaista varoitusvaloa tällaisten ihmisten kohdalla. Jos tuon varoituksen sivuuttaa, niin silloin on antanut aikaa itsensä vaikuttamiselle tällaisen sumuttajan toimesta. Se intuitio ei ole jatkuvassa toiminnassa alitajunnassamme turhan takia, sen yksi tehtävä on varoittaa meitä vaarasta. Uskokaa siis tätä hälytysjärjestelmäänne, kiinnittäkää huomiota siihen mikä aiheuttaa sen epämukavan fiiliksen.

Opetus- ja koulutustyössä olen pannu merkille sen, että nuoria on todella helppo johdatella. Heiltä puuttuu opittava kyky kyseenalaistaa puhuttuja asioita. Se johtuu siitä, että kotona ei ole opetettu syy-seuraussuhteiden käsittelyä riittävän noususuuntaisesti. Se ei ole vanhempien vika, sillä heiltäkin se todennäköisesti puuttuu. Kyse on kuitenkin opittavasta taidosta ja yllätys yllätys, sellaisen taidon oppii riittävän laadukkaassa koulussa. Ja sen koulun oppiasteella ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä.

Esimerkiksi matemaattisluonnontieteellisten oppiaineiden yksi tärkeimmistä opeista on syy-seuraussuhteiden tarkasteleminen numeroiden avulla. Matematiikan perustaidot pitää olla riittävän hyvin hallussa, että saadaan työkalut fysiikan lakien tarkasteluun. Ja jotta näitä ilmiöitä saisi vietyä pohdiskelun puolelle, niin tarvitaan myös humanistisia tieteenaloja tueksi. Joku voisi huutaa käsillä viittoen, että ”hei! Meillähän on jo lukiot!” Niin on, mutta missä vaiheessa oppilailla on aikaa pysähtyä harjoittamaan aivojaan? Lukiossa aivoja kuormitetaan jatkuvasti uudella tiedolla, joten minun huoleni liittyy itse lepäämiseen. Se on se vaihe, jolloin aivot todella kehittyvät.

Kielellisten valmiuksien kehittäminen on jatkuvaa ja tahdosta riippumatonta. Altistaminen kehittää kielellisiä valmiuksiamme jatkuvasti, joten siihen ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kielellisten valmiuksien heikompi kehitysaste kielii vain siitä, että sitä prosessia häiritsee jokin tai jotkin asiat. Se mihin pitäisi kiinnittää huomiota on muun otsalohkon alueen treenaus, jota on tapahtunut todella vähän niillä oppitunneilla, joille olen itse oppilaana osallistunut.

Otsalohko. Tuo rakas aivojeni osa, joka vastaa näistä asioista itsessäni: Persoona, käyttäytyminen, tunteet, järkeily, suunnitelmallisuus, ongelmaratkaisu, viestintä, keskittyminen ja tietoisuus. Näihin otsalohkon ominaisuuksiin olen saanut kehitysapua jotain muualta kuin koulusta. Koulussa olen oppinut pääasiassa nämä asiat: Lukiosta opiskelutekniikat, ammattikoulusta substanssiosaamisen kehittämisen lähtökohdat ja ammattikorkeakoulussa työkalut itseopiskeluun. Ei ihme, että masennukseni hoito alkoi vasta sitten, kun opiskeluoikeuteni korkeakoulussa päättyi.

Otsalohkossa toimii sellaiset mielihyvähormonit, että niiden avulla ihmisen ei tarvitse nauttia minkäänlaisia huumausaineita. Kun olen tehnyt huomioita opetuksen laadullisesta heikkenemisestä myös sieltä opettajanpöydän takaa, niin olen alkanut kiinnittämään huomiota mielialalääkkeiden käytön yleistymiseen. Minusta nämä kaksi asiaa korreloivat. Mutta se ei ole ainoa asia. Mielialalääkkeitä määrätään entistä enemmän myös työelämässä oleville aikuisille ja mielenterveyssyyt ovat tärkein työkyvyttömyyseläkkeelle ajava asia tänä päivänä. Missä on siis pulma? Esitän hypoteesini seuraavassa ja viimeisessä tekstikappaleessa.

Ihmisillä ei ole vapaa-aikaa. Täsmennän väitettäni: Ihmisillä ei ole aitoa, rentouttavaa vapaa-aikaa. Tämä koskettaa erityisesti kriittistä kansanosaa eli opiskelijoita ja työssä käyviä. Nuoret eivät saa päivittäistä annostaan dopamiinista, serotoniinista, oksitosiinista ja endorfiinista, vaikka ne olisivat saatavilla täysin normaaleista vuorovaikutustilanteista. En ihmettele yhtään esimerkiksi sitä, että Kouvola komeili edellisessä tilastossa Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ulkoisia stimuloivia huumeita käytetään, koska niille on tarvetta. Ja täysin turhaan. Aivomme kyllä hoitaa homman kotiin, jos vain ympäristö antaa siihen luvan.

Syy-seuraussuhde tässä tekstissäni on selkeä. Pääsimme ihmisten huiputtamisesta amfetamiiniin. Olisitko itse pohtinut asiaa tältä kantilta?

Tie erityisherkkyyden valjastamiseksi

Sinä. Juuri sinä siinä. Oletko erityisherkkä? Erityisen herkkä aistimaan ja reagoimaan noihin ärsykkeisiin? Tuntuuko siltä, että kellon tikitys on kuin joku hakkaisi jättimäistä taiko-rumpua, vaatteen pesulappu alkaa hiertää välittömästi, kun laitat paidan päälle tai tuoksut tulvivat tajuntaasi sellaisella voimakkuudella, että ne jyräävät pääsi takaraivoa myöten? Tai tuntuuko hipaisu siltä kuin joku ottaisi sinusta kunnolla kiinni?

16371524156_33fe20e866_b

Jos vastasit kyllä edellä oleviin kysymyksiin, niin tämä kirjoitus ei tuo sinulle enää yhtään uutta tietoa ominaisuudestasi, sillä olet jo etsinyt internetistä kaiken mahdollisen tiedon siihen liittyen ja tunnet kyllä parhaiten itse itsesi. Mutta kerron nyt, miten selvitä erityisherkkyyden haittapuolista (niistä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä) ja oppia elämään niiden kanssa, valjastaen kykysi ainoastaan käyttöösi niitä oikeasti tarvittaessa.

Ennen harjoitusmetodeihin siirtymistä ymmärrä tämä: Aivot ovat kuin tietokone, mutta paljon monimutkaisempi ja monitahoisempi. Sitä ei voi sulkea hetkeksikään pois päältä, mutta sitä voi ohjelmoida, jos vain oppii sen ohjelmointiin tarvittavan kielen. Ja se kieli on tunteet, sinä osaat sen jo erityisen hyvin erityisherkkänä. Ongelmana on vain se, että et välttämättä hallitsekaan tunteitasi niin hyvin kuin oletat.

Perusharjoitus 1: Ilkeä pesulappu

Tämä perusharjoitus auttaa niin pesulappuihin kuin kutisevaan villapaitaan, oikeastaan aika moneen ihokosketuksen laukaisevaan ärsykkeeseen.

Miten toimit yleensä: Tuntemus tuntuu inhottavalta, poistat tuntemuksen lähteen.
Miten tulisi toimia: Tuntemus tuntuu inhottavalta, tutki mikä aiheuttaa inhottavan tuntemuksen ja rauhoita siten itsesuojeluvaistosi.

Kun havaitset häiritsevän ihokosketuksen, pysähdy hetkeksi tutkailemaan sitä. Liikuttele sitä osaa, joka sen laukaisee ja katso sitä tarkasti. Huomaat varmasti, että esimerkiksi pesulapussa lapun reunat ovat terävät ja ”viiltävät” ihoasi. Reaktio on täysin normaali, sillä ihmisen pitää hätkähtää mitä tahansa viiltoja itsesuojeluvaiston takia. Kun huomaat, että pesulapusta ei jää jälkeä ihollesi, niin aivosi pääsevät rauhoittumaan: ”Vaara ohi, väärä hälytys!” Sovella oppimaasi seuraavaksi villapaitaan. Huomaat, ettei sekään jätä ihollesi jälkiä.

Perusharjoitus 2: Tikittävä kello

Tämä perusharjoitus auttaa monotonisiin ja toistuviin yksitoikkoisiin ääniin, jotka tuntuvat voimistuvan hetki hetkeltä. Tätä harjoitetta tekemällä pystyt vihdoin pitämään vanhan mallista viisarikelloa seinällä.

Miten toimit yleensä: Ääni toistuu samanlaisena ja alkaa ärsyttää. Poistat äänen lähteen tai poistut tilasta.
Miten tulisi toimia: Ääni toistuu samanlaisena ja alkaa ärsyttää. Pysyt paikoillasi ja yhdistät äänen johonkin miellyttävään ääneen.

Kello tikittää aina tasaisesti. Monet muutkin äänet toistuvat samanlaisina ja samalla intervallilla. Kellon sekuntikello siirtyy eteenpäin aina sekunnin välein. Palauta mieleesi jokin musiikkikappale, joka tuo sinulle oikein hyvän mielen. Ala hyräilemään sitä hidastaen tempoa äänen intervallia vastaavaksi. Tämän jälkeen siirry lähemmäs heikosti kuuluvaa ääntä ja hyräile voimakkaammin. Mitä siis teet käytännössä: Opetat aivojasi yhdistämään ärsyttävän äänen miellyttävään kokemukseen, jolloin negatiivisen reaktion aiheuttava ärsyke alkaa muuttumaan negatiivisesta positiiviseksi. Tämä harjoite vaatii useita toistoja, se ei toimi heti ensimmäisellä kerralla. Yksi sääntö kuitenkin on: Älä pakene, se on perusreaktio uhkaavassa tilanteessa! Tai älä poista äänen lähdettä, se on nimittäin hyökkäys uhkaa päin. Se on osa itsesuojelumekanismejamme.

Perusharjoitus 3: Keskustelun seuraaminen yksityiskohdista välittämättä

Tuntuuko siltä, että tipahdat aina kärryiltä keskustelua seuratessa? Joku katsoo sinua silmiin ja jäät tavallaan katseen vangiksi, jolloin puhe menee täysin ohitse. Tai joku sanoo jotain eri äänenpainolla ja jäät ihmettelemään äänenpainoa sanotun asian sijasta? Tämä harjoite tekee sinusta mestarikuuntelijan ilman, että sinun täytyisi vaimentaa loistavaa ominaisuuttasi kiinnittää huomiota yksityiskohtiin.

Miten toimit yleensä: Joku sanoo jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Kiinnität asiaan huomiota ja unohdat seurata puhetta tai keskustelua. Turhaudut ja mielenkiintosi saattaa lopahtaa täysin.
Miten tulisi toimia: Joku sanoo jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Pistä asia merkille, mutta jatka kuuntelua. Syy saattaa ilmetä myöhemmin.

Kuuntele keskustelua aivan normaalisti, mutta heti huomatessasi jotain poikkeavaa toimi näin: Pistät sen merkille, heristät korviasi ja jatkat kuuntelua. Sinä et ole ajatusten lukija, vaikka oletkin herkkä. Puhujan käytös tai käyttämät sanat voivat paljastaa syyn poikkeavuuteen. Ja jos ei, niin tuo asia esille kysymällä, kun toinen saa sanottua asiansa. Jos sinulla ilmenee hankaluuksia esimerkiksi toisen kehon tai elekielen osalta, niin voit rauhassa sulkea silmäsi tai kohdistaa katseesi muualle.

Tämä harjoite on kaikista vaativin ja vaatii useita kymmeniä onnistuneita toistoja, mutta ajan myötä se tekee sinusta mestarikuuntelijan ja alat valjastamaan kykysi huomioida pienetkin yksityiskohdat hyödyksesi. Sinulla on luontainen kyky, jota sinun on ehdottomasti osattava käyttää hyödyksesi.

Miten itse olen hyötynyt omasta erityisherkkyyteni lahjasta?

Olen kehittynyt erinomaiseksi havainnoijaksi ja kuuntelijaksi, sillä huomaan eleiden ja äänenpainojen pienetkin poikkeavuuden. Näen näistä reaktioista, jos ihminen alkaa käsittelemään itsellensä intohimoista aihetta tai vastavuoroisesti todella vaikeaa aihetta. Tällöin osaan mukauttaa omaa toimintaani tilanteen mukaan välittömästi, eleillä, äänenpainolla ja tekemällä todella tarkkoja kysymyksiä, jotka johdattelevat aina asioiden juurisyiden pariin. Olen hyötynyt tästä opettajana, kun olen tunnistanut oppilaiden ongelmia tai heitä suuresti motivoivia aihealueita. Osaan mukauttaa opetustani välittömästi, sillä kykenen tekemään havaintoja ja tekemään niistä lopulta päätelmiä hetkessä.

Sinustakin voi tulla omien kykyjesi hallitsija ja erityisherkkyys on kyky siinä missä luontainen taipumus loogiseen päättelyyn. Meitä erityisherkkiä on noin viidennes kaikista, se on paljon, mutta myös toisaalta todella vähän. Jos ryhdyt valjastamaan kykyäsi, niin siirryt niiden harvojen joukkoon, joka hyötyy siitä.

Nämä edellä mainitut asiat jokainen oppii iän myötä, mutta niitä tulisi harjoitella jo aiemmin, jotta niistä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Niin työssä, vapaa-ajalla kuin ihmissuhteissa ylipäätään.


Mitä mieltä itse olet? Kommentoi tai anna palautetta. Otan sitä aina mielelläni vastaan.

Väliinmeno ja empatian korvaamista sympatialla

Sain tänään sellaista palautetta eräältä oppilaaltani, että näin kotona tietokoneeni ääressä istuessani tunnen liikutusta sisälläni. Ja samalla tunnen oloni harmistuneeksi, sillä palaute liittyy kokoaikaisten opettajien kohtaamaan työmäärään. Aikaa oppituntien valmisteluun, niihin valmistautumiseen ja purkamiseen ei käytännössä ole, jos haluaa saada asiat hoidettua virka-aikojen puitteissa. Olen itse ”onnellisessa asemassa” osapäiväisyyteni kanssa, sillä ehdin tekemään kaikki edellä mainitut virastoaikana.

Interaction
Lähde: Flickr.com

Kun luin palautetta (se siis oli nimetön) ja muistelin erästä lyhyttä kahvikeskustelua erään naisoppilaan kanssa, niin muistin hänen kysyneeni sijaistamani opettajan töihin paluuta. Koin tavallaan ahaa-elämyksen, sillä kyse ei ollut halusta tietää milloin varsinainen opettaja palaa töihin, vaan halusta tietää kuinka kauan itse opetan erästä kurssia.

Eikä siinä vielä kaikki, kuten ärsyttävästi joissain mainospuheissa mainitaan. Jouduin pohtimaan pitkään sitä, että pitäisikö minun nostaa huoleni erään oppilaan motivaatiosta tunneillani. En aio kertoa enempää yksityiskohtia, mutta päätin heittää pallon kuraattorille. Pahoin tosin pelkään, että virallisen reitin kautta toimittuani kyseinen oppilas saattaa alkaa laistamaan tunneiltani. Toinen vaihtoehto olisi ollut henkilökohtainen puhuttelu, mutta sen tekeminen saattamatta sitä muiden opiskelijoiden tietoon olisi liian vaikeaa. Puhuttelussa asia olisi jäänyt meidän väliseksi asiaksi, mutta tällaisen virallisen reitin kautta voidaan EHKÄ vaikuttaa asioihin suuremmassa mittakaavassa.

Ilman varsinaista pedagogista tai opettajakoulutusta olen tavallaan tuntemattomilla vesillä toimintatapojen suhteen. Tuon edellisenkin päätöksen tekoon meni minulta melkein tunti, muutama tupakka ja kaksi kahvikupillista. Siinä ajassa kokeneempi opettaja olisi ehtinyt hoitamaan useamman oppitunnin valmistelun.

Kuopion tapahtumat olivat sen verran vielä mielessäni aamulla, että päätin tehdä vastaavien tapahtumien estämiseksi omalla paikkakunnalla aloitteen. Saa nähdä tartutaanko siihen, tosin en jää harmittelemaan, jos asia ei kanna hedelmää. Ainakin yritin auttaa asiassa, mutta on muista tekijöistä kiinni otetaanko tarjoamani apu vastaan.

Nyt ryhtyessäni päättämään tämän kertaista kirjoitustani oloni on kylmä. Takassa on kyllä tuli, mutta menee hetki ennen sen lämmittävää vaikutusta fyysiseen aistimukseen. Se kaikkein kylmin olo tulee kuitenkin pääni sisältä, sillä olen joutunut kovettamaan itseni eräiltä yksityiselämääni liittyviltä asioilta. Yksi niistä liittyy liiallisesta empatiasta poisoppimiseen ja sen korvaamista sympatialla. En tiedä onnistunko tässä oppimisprosessissa täysin, mutta tiedän tämän tilan haittavaikutukset. Erityisesti silloin, mikäli en saa edes pientä muutosta aikaiseksi. Olisi kiva olla vaihteeksi taas hyvä läheisiä ihmisiä kohtaan, eikä tajuta omien toimiensa liiallinen jyrkkyys jälkeen päin. Tulenkin usein ajatelleeksi: ”Miksi onnistun olemaan kohtalaisen hyvä ihminen tuolla ulkona yksityiselämäni ulkopuolella, mutten osaa olla sitä täällä oman elämänkuplani sisällä?”

Ai niin, maailman opettajien päivä onkin tulevana lauantaina, 5. päivä lokakuuta. Taidankin tehdä silloin hyvää ruokaa ja nostaa viskilasin muistaakseni kaikkia minua opettaneita ihmisiä, kollegoita (vaikka en olekaan muodollisesti pätevä) sekä alalle aikovia ajatellen. Haitatkoon koulu ja opetus mahdollisimman vähän itse oppimista!

Kone, jonka läpi nuori mankeloidaan

Jos minulta olisi kysytty viisitoista vuotta sitten, että näkisitkö itsesi tulevaisuudessa opettajana, niin vastaukseni olisi ollut tuolloin: ”En ikimaailmassa.” Nyt toimin kuitenkin seuraavan 1,5 kuukautta sijaisopettajana vailla muodollista pätevyyttä läheisen kaupungin ammattikoulussa siihen asti, että saan tiedon mahdollisesta määräaikaisesta virasta valtiolta.

VAMPY students attend classes Thursday, July 13.
Lähde: Flickr.com

Tämän enempää en tietystikään voi paljastaa työasioistani, mutta voin käsitellä aihetta yleisellä tasolla ja siitä, mitä havaintoja olen tehnyt tähän mennessä työstäni ja sen kuvasta. Ja ne havainnot ovatkin äärimmäisen mielenkiintoisia.

Ensinnäkin olen tehnyt todella paljon vertailuja omaan opiskeluaikaani toisen asteen oppilaitoksissa. Koulutuksen taso ollaan pystytty pitämään suhteellisen laadukkaana, vaikka määrärahoja on nipistetty jokseenkin jokaiselta osa-alueelta. Opettajat ovat tehneet mielettömän määrän töitä heikennyksistä huolimatta taatakseen riittävän laadukkaan opetuksen tason. Kriittisiä heikennyksiä on tapahtunut nimittäin muiden asioiden osalta.

Jos peruskoulun päättäneillä on ollut heikot tieto- ja viestintätekniikan valmiudet peruskoulusta päästessään jo 15 vuotta sitten, niin valmiudet eivät ole tänä päivänä läheskään sillä tasolla. Tämä johtaa siihen, että minkäänlaista jatkumoa ei voi olettaa olevan perusasteelta toiselle asteelle ja tasoerot ovat tällöin valtavat. Työssäni valtaosa henkilökohtaisesta ohjauksesta tunneilla kuluu siihen, että opetan käytännössä kädestä pitäen perusasioita TVT-tekniikan käytön osalta.

Turhauttaahan se, mutta tehtäväni onkin saada opetettaville sellainen tietotaitotaso työvälineiden ja korvien välisen elimen hyödyntämisen osalta, että nämä kykenevät kehittämään itseään ammatillisesti sekä hyötymään saamistaan taidoistaan myös vapaa-ajalla. Järjestelmä on kuitenkin niin kankea ja työntää ulos opiskelijoita jatko-opintojen pariin heikoilla perusteilla, että oikein hirvittää. Tietoa ja taitoja, jotka tulisi taata jokaiselle opiskelijalle on mieletön määrä, mutta opiskeluvalmiuksissakin olisi todella paljon parantamisen varaa. Siihen ei tuntieni aika riitä, vaan on pakko priorisoida opetettavat asiat tärkeysjärjestyksen mukaan.

Eräs todella tärkeä havaintoni työelämään johtavasta koulutuksesta on se, että siellä unohdetaan tyystin henkilökohtaisen motivaation kehittäminen osana opintoja. Tämä on käytännössä sellainen asia, johon opettaja joutuu itse panostamaan ja onkin henkilöstä kiinni, pystyykö hän siihen tehtävään. Omassa toiminnassani pyrin aina muistuttamaan opiskelijoita siitä, että palauttavat mieliin alansa opintoihin hakeutumisen syitä ja perimmäistä motiivia opiskella tiettyyn ammattiin. Tämäkin usein vaihtelevalla menestyksellä.

Ja siitäkin huolimatta, että opiskelijat ovat opintonsa aloittaessaan täysin eri lähtöviivoilla, he ottavat opintonsa joko liian vakavasti tai täysin hälläväliä -asenteella. He joko stressaavat liikaa opinnoistaan tai istuvat tunneilla apaattisena, keskittymättä opetettavaan asiaan. Kahden viikon aikana olen pitänyt oppituntien ohessa ”valistuspuheita” siitä, että jokainen oppii eri tavoin ja eri tahtia, jolloin opiskelu on sinänsä yksilösuoritus, johon opettajan itse on kyettävä mukautumaan. Opiskelijan vastuulla on kehittää itselleen riittävät ammatilliset perusvalmiudet ja sen ohella hyvät opiskeluvalmiudet, jotta kykenee itsenäisesti kehittämään omaa ammattitaitoaan. Siinäpä saatanan kova urakka jokaiselle ammattikoulun opettajalle.

Ja sitten se suurin murheenkryyni, joka tulee ilmi omassa työssäni: Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat ovat tunneilla osana muuta ryhmää, harmaan massan seassa ja on opettajan oman aktiivisuuden tulosta, jos sattuu kykenemään antamaan heille heidän tarvitsemaansa erityisen tuen ohjausta ja tukea. Osalla heistä on tilanne se, että jos ohjeista yleisesti nostamaan käden, mikäli tulee epäselvä tilanne tai jos tarvitsee tarkempaa ohjausta niin voi olla varma, etteivät erityisen tuen oppilaat näin tee. Opettajan itse pitää painaa nimi ja naama niin tarkkaan muistiin, että muistaa jokaisella tunnilla käydä aktivoimassa tällaista tuen tarvitsevaa opiskelijaa ja kysellä missä asioissa opiskelija on kohdannut vaikeuksia.

Mielestäni nuorisotakuu on kyllä hyvä asia, jolla ehkäistään nuorten syrjäytymistä tässä yhteiskunnassa. Mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että heidät työnnetään opiskeluvalmiudet omaavien sekaan tippumaan opetuksen kärryiltä ja niin siinä käy 100 % varmuudella, sillä erityisen tuen tarvitsevan opiskelijan itsetunto opiskelukykyjensä osalta on todella heikko. Yksi kolaus ja sitten mennään alaspäin niin, että heikompia heikottaa.

Voin purnata tästä vaikka koko päivän, mutta eniten olen huolissani nuorista itsessään. Heidät heitetään koneiston rattaisiin vajavaisilla valmiuksilla ja odotetaan heidän kasvavan samaa tahtia kuin muutkin. Siinä unohdetaan yksilön valmiudet tyystin ja heitetään vastuu opettajille. Näin se ei saisi olla, sillä opettajatkin ovat vain ihmisiä. Voin sanoa täysin rehellisesti esimiehelleni, että en ole kyennyt tarjoamaan erityistä tukea kaikille sitä tarvitseville, mutta parhaani olen yrittänyt. Vielä kun saisi nuoret kiinnostumaan elinikäisestä oppimisesta, joka tulee olemaan tulevaisuudessa vähimmäisvaatimus jokaiselle yhteiskunnan osakkaalle.

En näe itseäni sellaisena kuin muut

Community Garden
Lähde: Flickr, AgriLife Today

Eilen ei ollut mikään huippupäivä, jos sitä vertaa esimerkiksi viime viikkoon. Aamulla oli yhtä vaikeaa herätä kuin tänäänkin, mutta päivän kääntyessä iltaan sain kiinni mielihyvästä. Eilen oli ensimmäinen kerta yli kuukauteen siitä, kun istuin pöytäkoneeni ääreen ja pelasin. Tai saattoi siitä olla kaksikin kuukautta, sillä alakuloisena ei tee mieli tehdä edes sellaisia asioita joista voisi saada mielihyvää.

Eilen varhain iltapäivällä minulla oli tapaaminen mielenterveyspolilla. Matkalla sinne autoin paikallisbussissa erään rollaattorilla liikkuneen vanhan naisen bussiin ja bussista. Auttaminen on minulle hyvin luontaista ja ikäväkseni olen joutunut huomaamaan, että tuollainen luontainen auttamiskyky on harvinaista erityisesti kaupunkiympäristössä. Kotka on onneksi sen verran pieni kaupunki, että tuntemattomia autetaan herkemmin kuin esimerkiksi suuremmissa kaupungeissa.

Olen viimeisen viikon aikana tullut vakuuttuneeksi siitä, että kutsumukseni liittyy jollain tavalla ympäröivän yhteisön olojen parantamiseen. Minusta se ei tunnu lainkaan työltä, että ideoi ja alkaa toteuttaa jotain josta lähiyhteisö saattaisi hyötyä suuresti tulevaisuudessa. Teen paljon asioita vapaaehtoisesti, mutta näitä asioita yhdistää yksi yhteinen piirre: Yhteinen hyvä. Ne vähäiset asiat joita olen tähän mennessä tehnyt lyhyen elämäni aikana yhteisen hyvän eteen ovat saaneet aikaiseksi paljon hyvää. Ja tuolla toiminnalla on saanut ehkä enemmän aikaiseksi kuin pelkällä rahalla. Toimimalla pyyteettömästi joissain tilanteissa olen saanut innostettua joitain ihmisiä, tuonut monille ilon hetkiä ja antanut joillekin elämään uuden suuntauksen, uuden intohimon kohteen.

Tuntuukin siis käsittämättömältä, että toimintaani arvostetaan joissain piireissä hyvin paljon. Silti siitä huolimatta olen äärimmäisen masentunut ja itsetuntoni loistaa poissaolollaan. Teen jatkuvasti asioita, joita tavallinen hyvinvoiva ihminen ei juurikaan tee tai tekee ani harvoin. Koen itseni hyödyttömäksi hyvin usein, vaikka sille ei ole todellisuudessa mitään syytä. Aktiivisuuteni myötä minun pitäisi tuntea itseni todella hyödylliseksi ja minun pitäisi tuntea ylpeyttä tekemistäni asioista. Sen sijaan olen ylpeä toisten edistymisestä ja saavutuksista, osoitan toisille miten hyödyllisiä he ovat itselleen ja läheisilleen.

Itsearvostuksen puute, kykenemättömyys pitämään itseään merkittävänä ja jonkin asteinen itseluottamuksen puute kumpuavat jostain lapsuudestani. Muistan, että olin lapsena yhtä utelias kuin nykyään. Olisin halunnut kokeilla, selvittää, oppia ja tehdä paljon uusia asioita. Jostain syystä en saanutkaan ja nyt maksan sen hintaa, että minulle valikoitui tuollainen kasvuympäristö. Kasvuympäristö, jossa kiellettiin olemasta utelias ja kokeilunhaluinen.

Valitettavasti lapsuuden ympäristön ja kokemusten vaikutusta aikuisuudessa ei tutkita kovin aktiivisesti. Se johtuu ehkä siitä, että tutkijat tai yhteiskunta ei halua saada selville vanhempien ja kasvattajien tekemiä virheitä, jotka aiheuttavat nyt aikuisille mielenterveysongelmia. Maailma on joka päivä täynnä uusia ärsykkeitä ja mielenkiintoisia asioita, mutta lapsuudessa moni meistä on ehdollistettu olemaan välittämättä noista ärsykkeistä. Meidät on ikään kuin ahdettu samaan muottiin, joka sopii alle 20% koko ikäluokasta. Samaan aikaan ollaan korostettu yksilöllisyyttä ja yhteistyön tekeminenkin on nähty vain lopulta yksilön etujen ajamisena.

Kauhean paatoksellista tekstiä. Ja aivan syystäkin. Ehkä sen takia minun on tänään tehtävä asialle jotain ja pyrittävä pienellä panoksellani vaikuttamaan asioihin. Jos elämäni aikana saan aikaiseksi jotain sellaista, joka ehkäisee jonkun syntymättömän tai hyvin pienen lapsen sairastumisen masennukseen aikuisiällä, niin silloin voisin kokea elämäni olleen merkityksellinen. Saan tuskin koskaan tietää sitä, joten todennäköisesti saan ensin takaisin itseluottamukseni yli vuosikymmenen takaa ja arvostuksen omiin tekemisiini.