Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

22551170337_66d9315d01_b

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Paheista, joihin me kaikki syyllistymme

Juhannusöisen uima- ja fiilistelyretken sekä muutamien nukuttujen tuntien jälkeen on hyvä paneutua paheisiin, kuten eilisessä kirjoituksessani lupasin. Juhannuksena ja muina kesäöinä tulemme nimittäin harrastaneeksi paheita, vaikka kuinka vaalisimme ja arvostaisimme elämässämme klassisia hyveitä.

Paheet voidaan nähdä hyveiden vastakohtana. Tällöin viisauden vastakohta on mielettömyys, rohkeuden pelkuruus, oikeamielisyyden turmelus ja kohtuullisuuden himo. Jälkimmäisen kohdalla käyttäisin myös sanaa kurittomuus, sillä kohtuullisuuden vaaliminen vaatii ennen kaikkea sisäistä itsekuria.

Varhaisista filosofeista Aristoteles toi esille näkemyksen, että hyve on kahden paheen keskiväli. Ollakseen rohkea, ihmisen tulee kyetä olemaan jotain uhkarohkean ja pelkurin väliltä. Ollakseen rohkea tulisikin tuntea pelkoa, mutta pelon ei saa antaa ottaa ylivaltaa ja siten estää rohkeuden esiintuloa. Koska tuo näkemys vaikuttaa paljon monimuotoisemmalta kuin pelkkä vastakohtien asettelu, niin nojaan paheiden käsittelyn tuolle näkemykselle kultaisesta keskitiestä.

Mielettömyys

Jos viisaus esittäytyy esimerkiksi kykynä nähdä tulevaan muun muassa kokemusten, rationaalisen ajattelun ja syy-seuraussuhteiden tunnistamisen yhtälönä, niin mielettömyys voisi olla noiden asioiden puutetta. Eihän se noin ole, sillä jokaisella ihmisellä on omanlaisensa kokemuspohja ja jokainen kykenee järkeilemään ihan arkipäiväisessä elämässään. Ainakin oman itsensä osalta. Syy-seuraussuhteiden tunnistaminen vaatii tietysti kokemusta, mutta mistään rakettitieteestä ei ole kysymys. Lapsi oppii aina jossain vaiheessa, että liian korkealta hyppääminen aiheuttaa kipua tai ilkeästi sanottu satuttaa toisen tunteita.

Mielettömyys onkin ennen kaikkea kieltämistä. Se on haluttomuutta nähdä, kuulla ja todistaa asioiden todellinen laita. Siihen voi siis silloin syyllistyä niin viisain kirjaoppinut kuin tavan tallaaja, joka käy vuorotöissä tehtaassa tai on yhteiskunnan pudokas eli syrjäytynyt.

Olen itse syyllistynyt mielettömyyteen lukemattomia kertoja lähimmissä ihmissuhteissani. Olen kieltäytynyt näkemästä, että jokin ihmissuhde on ensinnäkin haitallinen minulle itselleni. Olen myös siten syyllistynyt mielettömyyteen siinä, etten ole nähnyt sellaisen ihmissuhteen olevan haitallinen myös toiselle osapuolelle. Olen ollut tavallaan samaan aikaan ylimielinen viisaudessani ja toisaalta turvautunut täyteen tietämättömyyteen, antaen tunteilleni vallan. Olen nimittäin perustellut valintojani väärin perustein ja tunteiden vallitessa jättänyt viisauden kulmakivet täydelliseen pimentoon.

Olen myös todistanut toisten mielettömyyttä lähes päivittäin. Eräs ehkä traagisimmista mielettömyyden ilmentymistä on se, että eräs tuntemani ihminen omaa kaikki eväät viisauden tielle eikä siitä huolimatta valjasta tuota hyvettä käyttöönsä. Sen sijaan hän turvautuu mielettömyyteen, aivan kuin yrittääkseen todistaakseen olevansa väärässä. Hän on huomannut, että alkoholi ei ole pakokeino omilta tunteilta. Kun hän on huomannut tämän, hän käyttää viisauttaan väärin ja johdattelee itsensä uskomaan, että hänen kokemansa paha olo ei ole hänen omia tunteitaan. Hän järkeilee, että niiden on pakko olla muiden ihmisten tunteita. Hän uskottelee itselleen, että hän kokee esimerkiksi minun kokemani tuskan valtavien etäisyyksien päästä ja uskoo siihen todella vakaasti. Viimeksi hän järkeili tällä tavalla eilen juhannusaaton iltana, vaikka itselläni olikin ollut todellisuudessa todella hyvä ja rentoutunut olo keskipäivästä alkaen. Se on aivan samantekevää, että nojautuuko hän järkeilyssään uskomuksiin tai suoranaiseen taikauskoon, sillä alusta alkaen hän on väärinkäyttänyt omaa viisauttaan. Viisauttaan voi käyttää väärin tai laiminlyödä sitä ihan millä alalla ja missä tilanteissa tahansa.

Pelkuruus

Pelkuruus on valitsematta jättämistä. Se juontuu siitä, että ollakseen rohkea tulee olla valmis sietämään epämukavuutta. Rohkea kun päättää kohdata tuskan, kivun, vaaran, epävarmuuden tai pelottelun. Erityisen rohkea saattaa joutua kohtaamaan jopa useita noista edellä mainituista. Pelkuri ei halua kohdata mitään noista, joten hän jättää valintoja tekemättä ja jättäytyy täysin tuuliajolle, antaen muille mahdollisuuden hyväksikäyttää tätä. Hän saattaa pyrkiä pakenemaan ja kenties sillä tavoin tahattomasti vaikeuttamaan omaa tilaansa.

 

Pelkuruutta ei ole se, että päättää jättää konfliktin kohtaamisen. Esimerkiksi lauseenparsi ”taistele vain silloin, kun sinulla on mahdollisuus voittaa” todistaa tämän todeksi ja sitä ovat käyttäneet menestyksekkäästi hyväksi sellaiset sissijohtajat kuin Fidel Castro ja Ho Tši Minh. Vaati suurta rohkeutta todeta, että rahkeet eivät olisi riittäneet mihinkään muuhun. Oli todellista rohkeutta myöntää, ettei ollut mitenkään vahva vastustajaansa verrattuna.

Jos olen johonkin syyllistynyt tietoisesti, niin se on ehdottomasti pelkuruus. Olen kärsinyt parisuhteissa epämukavuudesta, mutta en ole päässyt siitä eroon sitä suurempien pelkojen takia. En ole esimerkiksi ryhtynyt riitelemään, vaikka suuren ja hetkellisesti suuremman tuskan kohtaaminen olisi poistanut pitkään jatkuneen epämukavuuden. Sen sijaan olen jättänyt valinnan tekemättä ja joutunut suuriin riitoihin heittopussina, vailla mahdollisuutta vaikuttaa lopputuloksen rakentavuuteen. Riidat, joihin olen ajautunut ihmissuhteissani ovat olleetkin pääasiassa tunteiden kakofoniaa, eikä rakentavaa keskustelua kipeistä asioista.

Edellinen pidempi parisuhteeni sisälsi paljon pelkuruutta, molemmin puolin. Sitä edellinenkin ja pisin kokemani parisuhde kärsi siitä hyvin usein. Perustelimme tuossa suhteessa rohkeuden puutetta toisen tunteiden huomioinnilla, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta. Tunteita olisi tullut käsitellä järkiperäisesti, eikä tunneperäisesti. Edellisessä parisuhteessani taas nimitimme vääriä asioita rohkeudeksi. Onko se rohkeutta, että uskaltaa roikkua lihakoukuista nahan varassa ja samaan aikaan pelkää kohdata suoraan omia tunteitaan? Onko se rohkeutta, että uskaltaa ottaa vastaan fyysistä kipua, muttei kykene kestämään yhtäkään moitetta ilman silmitöntä tunnekuohua? Minä en osaa vastata noihin kysymyksiin, sillä nuo kysymykset tulisi esittää asianomainen henkilö. Minä en niistä vastauksista hyödy, sillä minulla on omakin pelkuruuteni käsiteltävänä.

Turmelus

Jos oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä, niin turmelus on tasapainon horjuttamista ja silloin mukaan tulee korruptio. Oikeamielisyys nimittäin vaatii omanedun tavoittelun syrjään työntämistä, mutta turmeluksessa se on itse asiassa keskiössä. Turmelus näyttäytyy myös siinä, miten kasvatamme lapsiamme. Vanhemmat, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta kasvaa aikuisiksi oman elämänsä ensimmäisen 25 vuoden aikana, niin he eivät kykene kasvattamaan jälkeläisiään oikeamielisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Jos noista jälkeläisistä kuitenkin kasvaa oikeamielisiä, niin siitä on kiittämistä muita aikuisia vanhempien tai vanhemman sijaan.

Turmelus on pahe, jossa emme suostu näkemään asioita muiden näkökannalta. Turmeltuneina me emme kykene myötäelämisen taitoon, vaikka meillä olisikin sellainen kyky olemassa. Pelkuri ei kykene ihmissuhteissaan oikeudenmukaisuuteen, sillä oikeudenmukaisuus vaatisi myös kipeiden asioiden kohtaamista silmästä silmään. Emme kohtele itseämme tai toisia oikeamielisesti, mikäli käytämme viisauttamme väärin. Turmeltuneina alamme herkästi syyttelemään muita, sillä olemme muuttuneet sokeiksi omille puutteillemme ja heikkouksillemme.

Näemme siis sen, että paheet ovat kytköksissä toisiinsa. Aivan kuten hyveetkin. On siis hyvä ottaa käsittelyyn viimeinen pahe, jossa kiteytyy kaikkien mahdollisten hyveiden laiminlyönti.

Himo eli kohtuuttomuus

Kohtuuttomuudessa asetamme sivuun viisautemme, rohkeutemme ja oikeamielisyytemme. Miksi? Mielestäni sen on tapauskohtaista, mutta antaessamme himolle vallan näyttäytyy siinä usein yhdistäviä tekijöitä. Oli kyse sitten seksistä, päihteistä tai muista kohtuuttomasti harrastamistamme nautinnoista, niin siinä yhdistyy aina kaikki edellä luetellut paheet.

483906290_a8d66b83a1_b

On helppo käsittää himoitessamme seuraavien hyveiden korruption: Viisaus ja rohkeus. Mielettömyyden avulla me keskitymme liikaa himomme tyydyttämiseen muiden tarpeiden kustannuksella ja pelkäämme kohdata epämukavalta tuntuvia asioita etsimällä mielihyvää himojen tyydyttämisestä. Entä oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus? Se voi näyttää kaukaa haetulta, mutta kohtuuttomuus jos mikä vaikuttaa tuon hyveen noudattamiseen perustavanlaatuisella tavalla.

Otetaan esimerkiksi lapsi, joka kokee tuleensa laiminlyödyksi vanhempansa osalta. Vanhempi saattaa olla pelkuri ja pakenee omaa pahaa oloaan tyydyttämällä himojaan. Tekoja, joista saa mielihyvää. Pahalta ololta pakeneminen johtaa siihen, ettei vanhempi ota lastaan huomioon ja kohtelee lastaan epäoikeudenmukaisesti. Hän ei esimerkiksi anna lapselle kuuluvaa huomiota, vaan jättää tämän oman onnensa nojaan sysäten tälle aikuisen vastuun. Voimme siis nähdä, että turmelus on kytköksissä kohtuuttomuuteen ja johtaa lapsen epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, joka taas johtaa hyvin usein lapsen paheiden tielle myöhemmässä elämässään. Hyveitä vaaliva vanhempi opettaa lapselleen hyveiden vaalimisen taidon, paheisiin sortuva vanhempi taas näyttää lapselleen päinvastaisen toimintatavan.

Minun suurin kohtuuttomuuteni liittyy seksuaaliseen himoon. Se on vakavin paheeni, mutta kykenen hillitsemään sitä vaalimalla viisautta ja rohkeutta. Himoitsen seksiä, sillä olen itse kokenut laiminlyönnin tunteen. Se ei välttämättä liity todellisiin tapahtumiin, vaan subjektiiviseen eli minäkeskeiseen kokemukseen lapsuudesta. Seksi tuo sellaista tyydytystä, joka auttaa minua pakenemaan epävarmuudelta ihmissuhteissa ja hämää minut unohtamaan yksinjäämisen pelon. Olen kokenut kiusaamista ja menettänyt nuorella iällä tyttöystävän kuoleman kautta, joten seksistä on tullut liiallinen himojeni kohde. Tunnistan sen ja tiedän sen haitallisuuden, joten yritän kohdata sen rohkeasti ja nimeämättä sitä miksikään muuksi. Oikeudenmukaisuuteni käsitykset pakottavat minut ymmärtämään, että en voi keskittyä himoni tyydyttämiseen. Minulla on velvollisuuksia, jotka eivät salli jatkuvaa himojeni tyydyttämistä.


Tässä kirjoituksessa en käsitellyt tällä kertaa seitsemää kuolemansyntiä, vaan jätän tuon aiheen huomiseen. Tämä päivä näyttäytyy paheiden vaalimisen päivänä ja joillakin on alkamassa toinen himoitsemisen päivä, vailla ymmärrystä toisten tunteista tai tarpeista. Kun huominen saapuu moraalisen krapulan myötä, niin silloin on hyvä perehtyä alkuperäisiin kuolemansynteihin.

Hyväksytyksi tulemisen kaipuu

3386771545_0bd7aaecfe_b

Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi. Se kuuluu olennaisena osana ihmisyyteen, sillä emme ole kehittyneet puolen miljoonan vuoden aikana kovinkaan hyviksi yksineläjiksi. Tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme ja muutamia erikoistapauksia lukuun ottamatta me lopulta viihdymme melkoisen hyvin pienryhmissä, riippuen tietysti henkilökohtaisesta temperamentistamme. Onkin siis melko mielenkiintoista, että tänäkin päivänä lukioissamme opetetaan Maslow’n tarvehierarkiasta, missä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet tulevat vasta kolmannella sijalla, perustarpeiden ja turvallisuuteen liittyvien tarpeiden jälkeen.

Mielenkiintoisen tästä tekee se tosiasia, että historiassamme on lukuisia esimerkkejä noiden perustarpeiden ja turvallisuuden tarpeiden räikeästä laiminlyönnistä yksilötasolla yhteenkuuluvuuden edessä. Omat sotamme ovat tarjoilleet veteraanien kertomuksissa esimerkkejä, missä ryhmän etu on hyvin usein asetettu omien tarpeiden edelle, yhteenkuuluvuuden nimissä. Armeijan päällystön slangissa tätä kutsutaan koheesioksi eli kiinteyden tasoksi. Mitä kiinteämpi ihmisryhmä, sitä valmiimmin yksilö on halukas asettamaan ryhmän edut omien etujen edelle.

Tätä meille luontaista käyttäytymistä (pienryhmissä) voimme todistaa eri ikäisillä ihmisillä koulussa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Erityisen hyvin tämä käyttäytyminen tulee esille ongelmatilanteissa ja erityisesti niiden alkuvaiheissa. Olen itse todistanut sen, miten ihminen tulee hyvin pitkälle toimeen ilman monipuolista ruokavaliota, mikäli tällä on haasteita yhteenkuuluvuuden tunteen tai rakkauselämän osalta. Olen todistanut sen omalla kohdallani ja kokemieni suhteiden osalta. Rakoilu noiden kahden tarpeen osalta vavisuttaa hyvinvointimme perustuksia siinä määrin, että perustarpeista huolehtiminen jää näennäiseksi itsestä huolehtimiseksi.

Haluamme tulla myös arvostetuksi, niin itsemme osalta kuin muidenkin. Kunnioituksen osoitukset toisilta ihmisiltä vahvistavat kokemustamme hyväksytyksi tulemisesta. On sikäli suuri sääli, että nyky-yhteiskuntamme on työkeskeinen ja arvostuksen saaminen työstä nojautuu edelleenkin aikaan eikä aikaansaannoksiin. Tässä nykyisessä hektisessä ja nopeaan viestintään nojautuvassa ympäristössä, jossa elämme, tarvitsisimme arvostusta hieman useammin kuin merkkipäivinä ja eläkkeelle siirryttäessä.

Näiden kahden Maslow’in mainitseman tarvekategorian häiriöt ovat aika usein toistuvia puheenaiheita päihdeongelmien kanssa kamppailevien kanssa. Oli kyse sitten itseen kohdistuvasta vääristyneestä minäkuvasta tai ongelmallisesta sosioekonomisesta ympäristöstä, niin samat teemat toistuvat keskusteltaessa: ”Minulla on ongelmia. Minusta tuntuu pahalta se, että noista ongelmista kärsimätön ymmärtää minua tuskin lainkaan. Ongelmani eivät määritä minua ihmisenä.” En ole itse kuullut tuota sitaattia kenenkään moniongelmaisen suusta, mutta keskustelut voisi ulkopuolisen näkökulmasta kiteyttää tuohon lauseeseen.

On hämmästyttävää, että tätä mielenkiintoista seikkaa ei ole huomioitu tutkimuksen saralla kovinkaan äänekkäästi. Kun löydät esimerkiksi yksittäisen menestystarinan onnistuneesta päihdevieroituksesta, niin hämmästyttävän usein taustalla on vertaistuki. Sitä on saattanut edeltää vuosienkin kallis ja pitkäkestoinen kuntoutus, mutta varsinaisen pysyvyyden saavuttaminen on ollut riippuvainen saatavilla olevasta vertaistuesta.

Eikä vertaistuki mitään salatiedettä ole. Siinä samankaltaisia ongelmia kohdannut ja niistä selvinnyt ihminen tukee toista vastaavassa, joskin ajallisesti aikaisemmassa asemassa olevaa ihmistä. Tukihenkilö hyväksyy tuettavan ihmisenä ja pyrkii antamaan kannustusta sekä perspektiiviä tuettavan henkilön kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Vertaistukihenkilön rehellisyys saattaa painaa enemmän vaakakupissa kuin terveydenhuollon ammattilaisen, sillä tuettava ei milloinkaan ole tyhmä ja ymmärtää eron näiden kahden välillä.

Vertaistukihenkilöiden löytäminen haastavassa elämäntilanteessa on kuitenkin äärimmäisen haastavaa ja joissain tilanteissa muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Siksi onkin todennäköistä, että haastavassa elämäntilanteessa tuen tarve tyydytetään samankaltaisissa vaikeuksissa kamppailevan seuralla. On kuitenkin selvää, että koettelemukset eivät tee ihmisestä käypää vertaistukea, vaan niistä selviäminen. Esimerkiksi moniongelmaisen kumppaniksi valikoituva toinen moniongelmainen voi täysin ymmärtää toisen elämäntilanteen ja siihen johtaneet syyt, muttei kykene tukemaan niistä selviämisestä. Tarve tuelle oman itsensä kohdalla kun voi olla yhtä suuri tai jopa suurempi.

Edellä mainitun johdosta ovat epävakaat ihmissuhteet ennemminkin sääntö kuin poikkeus niiden ihmisten kohdalla, jotka kohtaavat elämässään monisyisiä ongelmia samanaikaisesti. Tukeudumme herkästi vertaisiimme, sillä se on meille ihmislajina luonteenomaista käytöstä. Olisi kuitenkin jo aivan kansantalouden kannalta järkevää, jos ymmärrystä irtoaisi välillä myös ylhäältä alaspäin. Merkittävintä se ymmärrys tosin olisi juuri sen yhden moniongelmaisen ihmisen elämässä, mikäli emme tuijota pelkkiä numeroita kansantalouden kuvaajalta.


Tämän linkin takaa löytyy Mental Health America:n tutkimusyhteenveto vertaistuen vaikutuksista vuodelta 2018.

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

28475811358_ba4635cfd0_o
Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.