Vitutti, vai oliko se jotain muuta?

Vituttaa. Sillai pikkasen. Viemärit eivät vedä tässä laitoksessa ja se tarkoittaa sitä, että pyykkiä ei sitten pestä. Eikä käydä paskalla. Eikä käydä suihkussa. Tai käydään, mutta suihku muuttuu hetkessä ammeeksi. Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole vitutusta, vaan facepalm-olotila. Tämä ei ansaitse millään tavalla minun vitutustani. Ei tippaakaan.

Mutta tämä ansaitsee vitutukseni: Teen hyvyyttäni monia asioita pelkällä mielihyväpalkalla ja sitten näistä asioista palkkaa saava ihminen tulee kritisoimaan. ”Ei, et sinä tuota osaa, joten ei kannata tehdä noin.” Anteeksi vain, Mr. Naama Norsun Vitulla, mutta olet tekemisissä vangittujen ihmisten kanssa. Jos he kykenevät hillitsemään itsensä ja laittamaan sivuun oman vitutuksensa yksityistä elämäänsä kohtaan, niin kyllä siihen luulisi kykenevän vapaana toikkaroiva asiaan vihkiytynyt ammattilainen.

Tekipä hyvää. Ja vielä enemmän hyvää tekee se, kun sitten viimeinkin ensi vuoden puolella avaan sanaisen arkkuni ja annan palautetta. Palautetta, joka on perusteltu ja jonka ottaa vastaan myös sellainen henkilö, jota kutsutaan esimieheksi. Jos jonkun toiminnan tarkoitus on irrottaa ihminen hetkeksi arjesta ja saada ihminen ylittämään itsensä, niin siihen tepsii muut kuin itsekatkeruudesta kumpuavat keinot. Vähättelyä saa jokainen osakseen, joka on elämässään tyrinyt hieman tavanomaista enemmän. Sitä ei tarvitse enää alleviivata.

Nykyään tällainen höyryjen päästäminen ei toimi edes kirjoittaessa. Harmitukset tulee ja menee, nytkin on erittäin Zen:mäinen olo. Mikään ei ahdista. Jokin saattaa vähän harmittaa, kuten yhdistelmä nälkää ja tyhjää jääkaappia. Mutta senkin pystyy taklaamaan sillä, että keräilee muruset kaapin pohjalta. Aamusta alkaen on ollut erinomaisen hyvä olo, tällaista pientä harmittelua lukuun ottamatta. Ja se johtuu naisesta. Osittain. Sillä on paremmin ilmaistuna suuri myötävaikutus tähän muuten niin seesteiseen olotilaan, jota rikkoo toisinaan aivan normaalit vastakarvaan silittämiset.

Ei vituta enää yhtään. Ei edes pikkaisen. En edes enää muista sitä syytä miksi ryhdyin kirjoittamaan vitutuksesta, vaikka itse tunteelle olisi syynsä. Ehkä annoin anteeksi. Putkistoille ja sille kusipäälle, joka antaa henkilökohtaisen tyytymättömyyden vaikuttaa omaan toimintaansa niin paljon. Apina.

Heittäydy! Äläkä katso taaksesi

”Sinusta näkee, että suorastaan säteilet”, oli sosiaalityöntekijäni kommentti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt kuoromme esiintymisen. Tiedän. Tunnen sen nahoissani. Tänään pääsin jälleen laulamaan, yksinlaulua vaihteeksi. Lauloin kappaleen, jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa treenaamaan itsekseni. Sen, minkä olin ensimmäistä kertaa laulanut kunnon yritystä käyttäen pari kuukautta aikaisemmin ja jonka jälkimmäisen kolmanneksen osalta jouduin heittämään hanskat tiskiin. Kun olin saanut sen nyt uudemman kerran päätökseen ja käännyin katsomaan laulunopettajaa, niin olo oli uskomaton. Tein sen! Minä, opettaja ja muut tuuletimme tätä onnistumista.

Laulan huvikseni ja sen myötä pääsen osalliseksi onnistumisen tunteisiin joka ikinen kerta, kun osallistun kuoro- tai yksinlauluharjoituksiin. Tiedän, että lauluääneni ei ole mikään jumalainen eikä mitenkään erityisen miellyttävä. Ei bassoinen, eikä myöskään herkän heleä. Pysyn nuotissa jotenkuten, joten se on ihan hyväkin edellytys tälle harrastukselle. Tiedän, että en tule koskaan ansaitsemaan elantoani lauluäänen turvin. Tämän takia voinkin ottaa ihan rennosti ja antaa mennä fiilispohjalta. Ja jos ehdoton toteamukseni osoittautuu vääräksi ja saan joskus korvausta laulamisestani, niin puhe on ihan pienistä pennosista.

Mukana tällä yksinlaulun harjoittelukerralla oli mukana kaveri, jonka kanssa tulen erityisen hyvin juttuun. Hänellä on luontaisen miellyttävä ja bassoinen puheääni, mutta oli kuin olisin katsellut itseäni noin puoli vuotta sitten. Pala kurkussa ja vaikeuksia pitää ääntä yllä. Pienen opettajan ja muiden tuen turvin jännitys alkoi karisemaan. Kun sitten houkuttelin hänet laulamaan duettona Yön joutsenlaulun, niin keskityin oikeastaan fiilistelemään sitä, kuinka hän pääsi kiinni ylärekisteriin. Kappaleen lopussahan tulee tällainen osa, jossa oikein venytetään viimeistä myöten. Onnistuimme molemmat, ja se oli mahtava tunne.

Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa.

Mies Vailla Varjoa

Ennen tuota laulutreeniä minulla oli tapaaminen psykologini kanssa ja keskustelimme näistä tunnetiloista. Siitä tunteesta, jota voi kuvailla sanoilla ”ilotulitusta, räjähdyksiä ja pauketta.” Sellaista mieletöntä energiaa, tunteenpaloa sisimmästä. ”Toivottavasti ne ihmiset, jotka tutustuvat minuun tuollaisessa tilassa ollessani eivät järkyty, kun tapaavat minut silloin kun olen vain.” Kontrasti on nimittäin aika merkittävä ja moni onkin erityisesti vankilassa kysynyt minulta ”olet jotenkin väsyneen oloinen” kun satun istumaan ja olemaan vain, puhumatta juuri mitään.

Pahinta tässä ei ole kuitenkaan nämä vaihtelut, olen tottunut siihen ja välillä on ihan hyvä vain olla paikallaan, antaa kehonsa olla rennossa olotilassa. Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa. Ei se minuun suoranaisesti vaikuta, mutta saa minut kyllä miettimään: ”Mikä saa toisessa niin valtavan huonon olon pohjavireen aikaiseksi, ettei siedä nähdä yhtään ympärillään siitä kärsimättömiä ihmisiä?” Tuo edellinen on minulle tarpeeton kysymys, koska tiedän vastauksen.

Vastuumme aikuisina ihmisinä on vaalia jokaisen ihmisen luontaista leikkisyyttä ja lapsenomaisuutta, mikäli se ei tapahdu aikuisen ihmisen velvollisuuksien kustannuksella. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen kyky heittäytyä leikin ja leikkisyyden maailmaan, mutta siinä elämän matkan varrella joku elämäänsä kyllästynyt kusipää on tullut sanomaan: ”Älä ole noin lapsellinen!”

Seuraavan kerran kun sinua lapsettaa, leikityttää tai tekee muuten mieli irrotella henkisesti, niin älä välitä naamansa mutristelijoista. He eivät häpeä käytöstäsi, vaan ovat oikeastaan syvältä sisimmästään kateellisia. Heiltä on kadonnut se kyky. Kyky heittäytyä. Siihen on turha kenenkään takertua, vaan toivotetaan heidätkin tervetulleeksi, jos he jonain päivänä aloittavat itsetutkiskelun, ja päättävät kokeilla miltä tuntuu heittäytyä edes hetkeksi itselleen asettamista tiukoista normeista sekä kaavoista.

Väliinmeno ja empatian korvaamista sympatialla

Sain tänään sellaista palautetta eräältä oppilaaltani, että näin kotona tietokoneeni ääressä istuessani tunnen liikutusta sisälläni. Ja samalla tunnen oloni harmistuneeksi, sillä palaute liittyy kokoaikaisten opettajien kohtaamaan työmäärään. Aikaa oppituntien valmisteluun, niihin valmistautumiseen ja purkamiseen ei käytännössä ole, jos haluaa saada asiat hoidettua virka-aikojen puitteissa. Olen itse ”onnellisessa asemassa” osapäiväisyyteni kanssa, sillä ehdin tekemään kaikki edellä mainitut virastoaikana.

Interaction
Lähde: Flickr.com

Kun luin palautetta (se siis oli nimetön) ja muistelin erästä lyhyttä kahvikeskustelua erään naisoppilaan kanssa, niin muistin hänen kysyneeni sijaistamani opettajan töihin paluuta. Koin tavallaan ahaa-elämyksen, sillä kyse ei ollut halusta tietää milloin varsinainen opettaja palaa töihin, vaan halusta tietää kuinka kauan itse opetan erästä kurssia.

Eikä siinä vielä kaikki, kuten ärsyttävästi joissain mainospuheissa mainitaan. Jouduin pohtimaan pitkään sitä, että pitäisikö minun nostaa huoleni erään oppilaan motivaatiosta tunneillani. En aio kertoa enempää yksityiskohtia, mutta päätin heittää pallon kuraattorille. Pahoin tosin pelkään, että virallisen reitin kautta toimittuani kyseinen oppilas saattaa alkaa laistamaan tunneiltani. Toinen vaihtoehto olisi ollut henkilökohtainen puhuttelu, mutta sen tekeminen saattamatta sitä muiden opiskelijoiden tietoon olisi liian vaikeaa. Puhuttelussa asia olisi jäänyt meidän väliseksi asiaksi, mutta tällaisen virallisen reitin kautta voidaan EHKÄ vaikuttaa asioihin suuremmassa mittakaavassa.

Ilman varsinaista pedagogista tai opettajakoulutusta olen tavallaan tuntemattomilla vesillä toimintatapojen suhteen. Tuon edellisenkin päätöksen tekoon meni minulta melkein tunti, muutama tupakka ja kaksi kahvikupillista. Siinä ajassa kokeneempi opettaja olisi ehtinyt hoitamaan useamman oppitunnin valmistelun.

Kuopion tapahtumat olivat sen verran vielä mielessäni aamulla, että päätin tehdä vastaavien tapahtumien estämiseksi omalla paikkakunnalla aloitteen. Saa nähdä tartutaanko siihen, tosin en jää harmittelemaan, jos asia ei kanna hedelmää. Ainakin yritin auttaa asiassa, mutta on muista tekijöistä kiinni otetaanko tarjoamani apu vastaan.

Nyt ryhtyessäni päättämään tämän kertaista kirjoitustani oloni on kylmä. Takassa on kyllä tuli, mutta menee hetki ennen sen lämmittävää vaikutusta fyysiseen aistimukseen. Se kaikkein kylmin olo tulee kuitenkin pääni sisältä, sillä olen joutunut kovettamaan itseni eräiltä yksityiselämääni liittyviltä asioilta. Yksi niistä liittyy liiallisesta empatiasta poisoppimiseen ja sen korvaamista sympatialla. En tiedä onnistunko tässä oppimisprosessissa täysin, mutta tiedän tämän tilan haittavaikutukset. Erityisesti silloin, mikäli en saa edes pientä muutosta aikaiseksi. Olisi kiva olla vaihteeksi taas hyvä läheisiä ihmisiä kohtaan, eikä tajuta omien toimiensa liiallinen jyrkkyys jälkeen päin. Tulenkin usein ajatelleeksi: ”Miksi onnistun olemaan kohtalaisen hyvä ihminen tuolla ulkona yksityiselämäni ulkopuolella, mutten osaa olla sitä täällä oman elämänkuplani sisällä?”

Ai niin, maailman opettajien päivä onkin tulevana lauantaina, 5. päivä lokakuuta. Taidankin tehdä silloin hyvää ruokaa ja nostaa viskilasin muistaakseni kaikkia minua opettaneita ihmisiä, kollegoita (vaikka en olekaan muodollisesti pätevä) sekä alalle aikovia ajatellen. Haitatkoon koulu ja opetus mahdollisimman vähän itse oppimista!