Ei sellaista ihmistä oikeasti ole kuin rikollinen. Se on itseään parempana pitävän ihmisen keksintöä sekä niiden, jotka ovat helvetin hukassa elämänsä kanssa. Tuo jälkimmäinen ajautuu tekemään aivan järjettömiä typeryyksiä todistaakseen olevansa paha. Sellainen on itse asiassa ajattelemattomuutta.
Vankilatuomioni lopun häämöttäessä mietin hyvin usein, että ”tuleekohan vapaus sittenkin liian nopeasti?” Ehdinkö henkisesti varautumaan siihen hetkeen, jolloin minä en herääkään enää vartijoiden tekemään aamutarkastukseen tai aina mennen tullen ilmoita mihin olen menossa tai tulossa. Itse asiassa vapauden koittamisen myötä melko moni lakkaa olemasta kiinnostunut siitä mitä teen tai missä olen.
Olen vakavasti laitostunut. Täällä laitostuu ihan jokainen. Ei ole sellaista kaveria, joka kävisi vankilassa pyörähtämässä eikä se vaikuttaisi kielteisellä tavalla tähän. Ja kielteisellä tarkoitan juurikin laitostumista. Se siitä pelotevaikutuksesta kun rikosta suunnitellessa miettii, että ”pahimmassa tapauksessa joudun vankilaan. Sehän on kuin kotiin menisi.”
Vankila ei ole mikään lepokoti kuitenkaan. Jos et halua viettää koko ehdotonta tuomiotasi 23/7 kivitalon sellissä, niin sitä joutuu todistamaan olevansa luotettava. Lähtökohtaisesti kaikki, jopa muut vangit pitävät sinua maailman epärehellisimpänä ihmisenä. Pitää puhua ja puhua, pitää toimia pitkäjänteisesti todistaakseen puheensa aidoksi. Avolaitoksessa näkee, että jotkut eivät kykene siihen. Moni saa pikapassituksen kivitaloon, sillä pitkäjänteisyys on luonteen piirre. Pääosin. Sitä voi tietenkin harjoittaa, mutta vähissä ovat länsimaiset tavat sen harjoittamiseen. Ja vankilasta niitä on turha etsiä.
Aika moni näistä tyypeistä olisi välttänyt tämän ”tien” jos heillä olisi ollut joku, jolle puhua. Joku joka olisi kuunnellut. On aika sydäntä särkevää, kun seuraa miten ihan mukavan oloinen sielu toistaa esimerkiksi isänsä tai isäpuolen kaavaa omassa parisuhteessaan. Sellaista kaavaa, joka tulee laitapuolen kulkijoilta. Niiltä, jotka eivät osaa olla kenestäkään vastuussa. Heillä on vaikeaa olla vastuussa itsestään.
Olen aika väsynyt. Väsynyt kuuntelemaan miten ihminen puhuu päteäkseen. Tekisi mieli sanoa, että ”hei! Olen kuullut tuollaisen puheen jo tuhansia kertoja ennen! Minulle riittää ihan se, että olet olemassa elämässäni ilman henkselien paukuttelua. Ei sinun tarvitse pyrkiä olemaan mitään enempää silmissäni. Minä pidän sinusta kyllä tuollaisenakin.”
Kirjoitin juuri sen, mikä on salaisuus jokaisen, poikkeuksellisen onnellisen ihmissuhteen takana. Mieti sitä.
Vankilapastori istui minua vastapäätä ja sanoi: ”Itketkö siksi, että huomaat kykeneväsi hyvään?” Kun mietin sillä hetkellä pastorin sanoja, niin ymmärsin miten ankara ja armoton olen elämäni aikana ollut itseäni kohtaan. Nyökkäsin ja jatkoin puhumista siitä, miten arvottomana pidän itseäni suhteessa muihin ihmisiin. ”Ajattelen hyvin usein sitä, että olemassaoloni näiden muiden ihmisten keskuudessa ei näy missään. Tai jos näkyy, niin pahassa”, minä sanoin.
Itkin, koska olin juuri muistellut erästä tapahtumaa. Olin palamaassa juoksulenkiltä, kun ohitin maassa maanneen ja tämän ympärillä olleet samanikäiset pojat. Kun olin jo tavallaan mennyt paikan ohitse, niin kuulin miten maassa maannut poika valitti. Käännyin ja menin hänen luokseen. Katsoin harmaita kasvoja ja päätin sillä hetkellä soittaa hätäkeskukseen. Odotin pojan luona ja pyysin häntä hengittämään ihan rauhallisesti. Ambulanssin saapuessa lähdin pois. Muutamia viikkoja myöhemmin sain viestin kiertoteitse pojan äidiltä, että olin pelastanut hänen poikansa hengen. Jos apu olisi tullut paria minuuttia myöhemmin, niin poika olisi kuollut. Pojan äiti, saati kukaan muukaan ei edes tiennyt nimeäni, mutta oli tehnyt töitä selvittääkseen kuka paikalle pysähtynyt.
Puhuttuani pastorin kanssa en ole enää pitänyt itseäni täysin merkityksettömänä, vaikkakin olen pitänyt itseäni senkin jälkeen vähäisenä vaikuttajana muiden elämissä. Vaikka olen saanut kuulla toista. Otan sen neutraalisti vastaan, vaikka saatan mielessäni kohauttaa olkiani ja ajatella: ”Hän liioittelee asiaa mielessään, ei se oikeasti noin merkittävää ole. Tämä minun vaikutukseni.”
Et elä tyhjiössä, etkä eläisi kauan sellaisessa
Todellisuudessa jokainen tekomme ja tekemättömyytemme, sanomamme sanat ja puhumattomuus vaikuttaa kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Me emme voi vaikuttaa tähän. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten toimimme tai olemme toimimatta, puhumme tai olemme sanomatta. Ja siihen vaikuttaminen kantaa aina jonkinlaista hedelmää.
Ihmissuhteista parisuhde on korvaamattoman arvokas siinä, miten voimme vaikuttaa itseemme. Se toinen, se merkittävä toinen, toimii jatkuvana peilinämme ja tekee sitä tiedostamattaan. Ja me peilaamme itseämme toisiin, tekemällä tulkintoja toisesta omasta näkökulmastamme. Parisuhteen, kuten oikeastaan monen muunkin ihmissuhteen ongelmat piilevät juuri näkemyseroissa. Näkemyseroja ei voi kehittää pois, mutta suhtautumistaan omaan subjektiivisuuteen voi. Siihen vaikuttamalla voi vaikuttaa suuresti omaan tyytyväisyyteensä elämään jo ylipäätäänkin, vaikkei eläisikään parisuhteessa.
Suurimmat ongelmat toisten ihmisten kanssa alkaa silloin kun pyrkii muuttamaan toista. Egosi saa sinut uskomaan, että toisen on muututtava. Mutta todellisuudessa egosi yrittää vakuutta sinut toisten muuttamisesta, jottei sinun egosi tarvitsisi muuttua itse ja myöntää virheitään. Ego nimittäin rakastaa olla aina oikeassa, vaikka seisoisit uppoavassa veneessä keskellä merta. ”Tämä tappi kädessäni ei ole edelleenkään se ongelma, se on tuo liian viskoosi vesi!”
Ihmiset ympärilläsi kukoistavat, kun annat heidän olla oma itsensä. Kun et takerru heihin, niin sinun ei tarvitse pohtia heidän muuttumistaan heidän puolestaan. He kyllä muuttuvat eli kehittyvät ja kasvavat, mutta omalla painollaan. Eivät sinun. Saatat kiinnittää huomiota mieluummin toisten virheisiin, sillä omaan kotipesään koskiessa saattaisi tehdä ikävän havainnon: Minussa onkin aika paljon asioita, jotka minun tulisi käsitellä. Ihmisen ego on innokas arvostelemaan, mutta helvetin laiska tekemään töitä ihosi sisäpuolella.
Valaistuminen ei ole valojen näkemistä
Henkisissä harjoituksissa ei ole kyse mistään ihmeellisen ja ylimaallisen tiedon tavoittelusta. Moni on ymmärtänyt jopa valaistumisen väärin ja tästä johtuen meditaatiota pidetään usein humpuukkina. Sitä se ei todellakaan ole. Eikä kyse ole hengellisyydestä, henkisissä harjoitteissa ei oteta kantaa uskomuksiin. Siinä tutustutaan tärkeimpään asiaan ihmisen elämässä eli itseen. Valaistuessa ihminen alkaa ymmärtämään ensin itseään ja sitten itsensä ulkopuolisia asioita.
Oli harjoitus mikä tahansa, niin se aloitetaan usein hengityksestä. Meditointi aloitetaan lähes poikkeuksetta siitä. Tai voihan työsuoritteenkin ottaa henkisenä harjoitteena, ja aloittaa keskittymällä hengitykseen ennen toimeen ryhtymistä. Ensimmäinen huomio mitä hengityksestä yleensä tehdään on se, että hengitämme varsin pinnallisesti. Kun hengittämiseen keskittymiseen lisätään uloshengityksestä alkava laskeminen yhdestä kymmeneen ja uudelleen alusta aloittaen, niin huomataan yleensä oman mielen kaoottisuus. Mieli lähtee usein laukkaamaan ja laskemisen saa hyvin usein aloittaa alusta. Kokeneemmilla ei enää ole yhtä suuria vaikeuksia, mutta he kehittävätkin taitojaan pitää mielensä kurissa.
Kolmas huomio on se, mikä herättää ensimmäiset pohdiskeluun johdattelevat kysymykset itsestä: Kun minä lasken päässäni hengityskertojani uloshengitystä ensimmäisellä tavulla painottaen, niin kuka on se joka laskee, kuka on se joka kuuntelee tuota laskemista ja kuka on se joka turhautuu, kun joudun aloittamaan alusta? Ego nimittäin ei ole mikään multi-taskeri, ja sen voit huomata silloin kun koet jonkinlaisen tunnekuohun. Ego sulkee usein kaiken muun ulkopuolelleen, jos se keskittyy johonkin itselleen tärkeään.
Henkisten harjoitusten (oli ne sitten mihin arkielämäsi väliin työnnettyjä, ulkoisesti tunnistettavia tai tunnistamattomia) tekeminen johtaa aina lopulta hyvään. Se on itsekeskeinen investointi, mutta hyvällä tavalla. Siitä nimittäin hyötyy ympärilläsi olevat ihmiset. Ja usein se johtaa tilanteisiin, joissa ympärilläsi olevat ihmiset alkavat huomaamaan muutoksesi. Se jos mikä muuttaa heitä itseään.
Jokainen ihminen on oikeutettu saamaan ihmisarvoista kohtelua, johon kuuluvat mielipidevapaus ja oikeus koskemattomuuteen. Ollakseen oikeutettu samaan ihmisarvoista kohtelua täytyy myös ymmärtää, että oikeuksien lisäksi ihmisellä on perustavanlaatuisia velvollisuuksia. Yksi näistä velvollisuuksista on se, että takaa toisille samat oikeudet kuin itselle. Hyvin helppoa, eikö vain?
Jos ihmiset laitetaan riviin, niin joka kymmenennellä heistä on jonkinlainen persoonallisuushäiriö..
Ei. Ei se ole niin yksinkertaista. Erityisesti vaikeissa parisuhteissa naisen riesaksi on löytynyt psykopaatti, narsisti tai epäsosiaalinen persoona, parhaimmassa tapauksessa samalla henkilöllä on nämä kaikki ominaisuudet, ja joka rajoittaa naisen oikeuksia mennen tullen. Milloin mies on tunnekylmä, milloin mies ei ymmärrä tai mies ei kuuntele. Lopulta miehestä saattaa kuoriutua väkivaltainen hörhö, joka ei osaa pitää näppejään toisesta irti. Vaikka kuinka on opetettu lapsesta, että naista ei lyödä. Ei, vaikka nainen olisi se, joka hyökkää kimppuun ja yrittää repiä kynsillään naaman irti toiselta.
Ensinnäkin pari faktaa: Jos ihmiset laitetaan riviin, niin joka kymmenennellä heistä on jonkinlainen persoonallisuushäiriö, oli se sitten vakava tai hyvin lieväoireinen. Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö löytyy noin 3 % miehistä, mutta persoonallisuuteen liittyvät häiriöt vähenevät iän ja kokemuksen myötä, jolloin itse ongelmaa ei välttämättä havaitse puolisokaan ulkoa käsin. On siis joko käsittämätöntä sattumaa, että vaikeissa parisuhteissa toinen osapuoli kärsisi persoonallisuuteen vaikuttavasta häiriöstä ja varsinkin niissä tapauksissa, joissa toinen omaa useamman kuin yhden häiriön.
Jos menee ja kysyy kokeneelta kenttätyötä tehneeltä poliisilta, että mikä yhdistävä tekijä löytyy perheväkivaltatapauksista, niin vastaus on yleensä seuraava: Humalatila, noin 80 % tapauksista. Ei siinä tarvitse olla tunnekylmä sosiopaatti kyetäkseen lyömään toista ihmistä, vaan riittävän määrän promilleja veressä sekä ajatuksen takaraivoon, että toinen on tehnyt vääryyttä minua kohtaan ja sen pystyy oikaisemaan nyrkin tai keklun voimalla.
Jokainen ihminen tosin kykenee kehittymään, eikä siihen tarvitse kovinkaan suuria älynlahjoja.
Ihmisarvoiseen kohteluun kuuluu myös se, että saa osakseen kunnioittavaa käytöstä. Se voi olla käytöstapoja, tapa puhua rauhallisesti ja huomioon ottavasti. Se voi olla myös tapa, jolla kannattelee itseään ja kohtaa toisia ihmisiä tuolla arjessa sanattomasti. Ketään ihmistä ei pidä pakottaa tilanteeseen, jossa kuulee jatkuvasti solvauksia, kritiikkiä ja panettelua ilman, että ihmisellä olisi mahdollisuus puolustautua noita syytöksiä kohtaan. Jos tuollainen epäinhimillistä kohtelua harrastava persoona ei ymmärrä tekojensa vaikutusta toisissa ihmisissä, niin toisten täytyy käyttää jalkojaan ja näyttää etäisyydellä, että sellainen peli ei ole hyväksyttävää. Ei, vaikka tältä ihmiseltä puuttuisikin lapsuudesta opitut tavat toisten ihmisten huomioon ottamisessa.
Jokainen ihminen tosin kykenee kehittymään, eikä siihen tarvitse kovinkaan suuria älynlahjoja. Siihen tarvitaan vain tahtotila ja päätös siitä, että haluaa kehittyä jonkin asian suhteen. Se miten nopeasti kehitys tapahtuu, on taas yksilöllistä, eikä siinä suhteessa tulisi erehtyä vertailemaan itseään muihin. Jotkut ihmiset oppivat kerrasta, toiset taas vaativat sen sata kappaletta toistoja, ennen kuin asia menee niin sanottuun selkäytimeen.
Täydellistä minusta ei suinkaan tule koskaan, mutta voin valita ne osa-alueet, joissa voin kehittyä paremmaksi kuin mitä nyt olen.
Vaan voi löytyä myös ihminen, jolla ei ole minkäänlaista potentiaalia kehittyä lähiaikoina tai -vuosina. Tällainen ihminen perustelee kykenemättömyytensä muutokseen ulkoisten seikkojen kautta ja uhriutuu mielellään. Mikään muutos ei ole mahdollista, sillä pää on paskottu jo varhaisessa lapsuudessa. Mikään lääketieteellinen konsti ei auta pään sisäisen tuskan käsittelyyn, mutta vaihtoehtoisesta humpuukista sellaista etsitään alituiseen ja ratkaisua yritetään löytää ”valaistumalla.” Tällainen ihminen alkaa kehittymään vasta siellä syvimmässä aallonpohjassa, mutta siihen vaaditaan vuosien vastoinkäymisten kokemuksia. On todennäköisempää, että käännekohta tapahtuu vasta 30 ikävuoden jälkeen kuin ennen sitä ja se tietysti edellyttää sitä, että tällainen ihminen ylipäätään pysyy hengissä niin kauan.
Olen itse tehnyt päätöksen kehittyä ihmisenä jokaisena elämäni päivänä, pienen osan kerrallaan. Täydellistä minusta ei suinkaan tule koskaan, mutta voin valita ne osa-alueet, joissa voin kehittyä paremmaksi kuin mitä nyt olen. Tuon kaiken teen ensisijaisesti itseni iloksi, joten motiivini ovat hyvin itsekeskeisiä. Haluan nähdä muutoksen heijastuksena toisista ihmisistä, joten toiset ihmiset ovat mielihyväni eräänlaisia aluksia. Siinä suhteessa olen persoonaltani häiriytynyt verrattuna vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmaan, sillä haluan kohdella toisia ihmisiä heidän ansaitsemallaan tavalla: Ihmisinä, ihmisarvoisella tavalla.
Yksi todella suuri arvostettava asia ihmisessä on tämän kyky mukautua.
Nyt kun olemme eristyksissä ja some on täynnä erilaisia haasteita, niin heittäydytään leikkisäksi. Tämän haasteen nimi on: Mistä yhdestä asiasta et luopuisi ikinä? Sääntöjä on vain yksi ja se on tämä: Nimeämäsi asia ei saa olla mitään fyysistä. Tämä on loistava haaste parisuhteessa eläville, mutta se toimii oikein hyvin myös sinkuilla ja niillä, jotka ovat valinneet itsenäisyyden pysyväksi elämäntavaksi.
Minä en luopuisi ikinä arvostuksesta, jota minua kohtaan on osoitettu. Oli se sitten verbaalista tai toiminnan kautta osoitettua. Arvostus saa minut esimerkiksi pukeutumaan aika ajoin M05-maastopukuun, sotilaan univormuun, täysin vapaaehtoisesti. Se saa minut myös astumaan ulos oman kuplani sisältä ja tekemään asioita toisten eteen. Pelkkä etäinen ja hyvin epävarma lupauskin siitä saa minut toimimaan. Arvostuksen kaipuu on inhimillistä eikä siinä ole mitään väärää. Meillä jokaisella on kuitenkin omat arvostuksemme mittarit, jotka joko yhdistävät meitä tai erottavat meidät muista.
Jokainen parisuhde on erilainen, se rakentuu kahden ihmisen muodostamaksi summaksi. Osoitettu ja saatu arvostus kuitenkin määrittää parisuhteessa paljon, sillä arvostuksen puute voi johtaa lopulta jopa eroon. Ei aina, mutta ei se kovin paljon hyvää oloa aiheuta, jos kumppani ei koskaan sanoin ja käytännön teoin osoita sitä. ”En olisi pystynyt tähän ilman sinua” tai ”elämäni ei tuntuisi niin rikkaalta ilman sinua”, kuulostaa aika ajoin oikein hyvältä muistutukselta toiselle miksi sitä ylipäätään on sitouduttu yhteen. Jos sanallisesti ei ole lahjakas ja puhe tuntuu jäävän murahtelun tasolle, niin kehollaan voi välittää aina saman viestin. Halaamalla jälleen nähdessä, laittamalla musiikin soimaan ja kaappaamalla toisen läheiseen tanssiin tai tuomalla toiselle tämän lempikukkia voi saada aikaiseksi todella paljon arvostuksen osoittamisen rintamalla.
Arvostus on aina ollut tekijä hakeutuessani vapaaehtoistyön pariin, mutta sen puute on myös ollut tekijä niistä jättäytymisessä. Erityisesti ylhäältä päin tulevan arvostuksen osoittamisen puute kuuluu melkeinpä suomalaiseen vapaaehtoistyön kulttuuriin, muutamia selkeitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Olen viihtynyt pitkään maanlaajuisessa organisaatiossa ja toiminut sen parissa aktiivisesti juuri ylhäältä tulevan arvostuksen osoittamisen takia. Ponnistelut muistetaan ja niistä muistutetaan säännöllisesti. Toisaalla erään yhdistyksen ja minun tiemme erosivat, sillä puheenjohtajan oma poliittinen ideologia mitä ilmeisemmin piti vapaaehtoisuutta kommunismina. Hirvittävä sääli, sillä toiminnanjohtaja oli niin sanotusti aina ”pähkinöissä” kun visioimme tulevaa toimintaa.
Entä mitä minä arvostan toisissa ihmisissä? Ennen kaikkea mukautumiskykyä, joka voi ilmentyä monissa eri yhteyksissä. Ihmisen historialla ei ole niinkään väliä, eikä ylimmällä saavutetulla koulututkinnolla. Elämässään vääriä valintojakin tehnyt ihminen saa minulta arvostusta osakseen, mikäli osaa ottaa koetusta opiksi. Vielä enemmän arvostan sitä, että kykenee näkemään kulloisenkin teon seuraukset ennalta ja on siten valmis joustamaan tai tietää, milloin pitää olla järkkymätön. Mukautuvainen ihminen ei välttämättä jousta periaatteistaan, vaikka tekeekin valinnoissaan ja päätöksissään kompromisseja. Sellaisen ihmisen kanssa tulee toimeen aina, vaikkei olisikaan samaa mieltä kaikesta hänen kanssaan.
Avasin eilen muuttolaatikon ja silmiini osui vanha älypuhelimeni, jonka olin säästänyt sen sisältämien kuvien takia. Olin valvonut koko edellisen yön, jonka aikana kirjoitin huomattavasti pidemmän kirjeen edelliselle avopuolisolleni. Tuohon kirjeeseen sisällytin asioita, joita en ollut hänelle pitkään aikaan kertonut ja joiden kertomisella halusin lieventää hänelle aiheuttamaani tuskaa välien katkaisemisesta häneen. Tai niin sanottuun välien katkaisemiseen, sillä edessä on ennemminkin tulevaisuutta määrittävä risteyskohta: Jos elämänpolkumme jatkavat samansuuntaisesti, niin kirje sisältää sen osalta merkittäviä huomioitavia asioita minun tunteistani. Ja jos ei, niin se sisältää myös asioita, joita hänen olisi hyvä muistaa hänen omalla elämänpolullaan, mikäli en jatkossa ole osa sitä ja kertomassa hänelle niistä asioista.
Laitoin löytämäni puhelimen lataukseen ja avasin sen muutaman tunnin päästä. Selailin kuvia, muistoja, jotka ovat painautuneet mielessä alimmaiseksi kohtaamieni vaikeuksien ja haasteiden myötä. Niistä kuvissa esiintyi kaksi ihmistä suunnattoman onnellisina toisistaan, aivan kuin he olisivat kohdanneet ensimmäistä kertaa elämässään jotain hyvää ja kaunista. Kun olin selaillut nuo kuvat läpi, niin silkasta uteliaisuudesta päätin selata vielä vanhat tekstiviestit. Vastaani tuli tuolloin viestienvaihto entisen avopuolisoni kanssa. Hänen, jonka kanssaan jaoin elämää miltei 13 vuoden ajan. Mitä enemmän luin noita vanhoja viestejä, niin sitä suuremmaksi kasvoi tuntemani järkytys. Näin silloisen vastinkappaleeni hätähuudot, jotka kaikuivat tyhjyyteen, kun tuolloinen minäni oli siihen aikaan elämänsä pimeimmässä syvänteessä. Muistan kyllä, että pakenin loppuun palamistani ja pahaa oloani pelien maailmaan, samalla ollen täysin reagoimaton hänen yrityksiinsä pelastaa se mitä oli pelastettavissa. Romahdin täysin.
Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.
Kun kokemani suunnaton paha oli purkautunut sisältäni, sellainen musta ja muodoton suuri möykky, niin avasin tietokoneeni ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin sähköpostin, jonka loppuun kirjoitin pahoitteluni siitä, että minulla kesti niin kauan ymmärtää hänen näkemänsä vaiva ja pyrkimykset minun auttamisekseni. Muistutin häntä siitä, että hänen nykyisen miesystävänsä olisi parasta ymmärtää millaisen ihmisen kanssa hän on tekemisissä. Ihmisen, joka kantaa todella suuren taakan lähimmässä ihmissuhteessaan. Sellaisen ihmisen avatessa suunsa olisi kuulijan herkistyttävä vain kuuntelemaan, sillä niiden sanojen takana seisoo suuret tunteet ja mieletön myötätunto. Niiden laiminlyönti on vaivatonta, tämän tiedän täysin omasta kokemuksestani. Laiminlyötynäkin tuo ihminen kykeni osoittamaan selviytymiskykynsä ja pitkää pinnaa. Hän odotti ja odotti, kunnes ymmärsi odottamisen olevan turhaa. Ihminen, joka ei kuuntele viestiä sanojen takana ei ole autettavissa, sillä sellaisen ihmisen pitää auttaa itse itseään.
Less is More
Hän vastasi, ettei se ollut niin mustavalkoista, ja olihan hänkin tehnyt virheitä. Totta. Me kaikki teemme elämässämme virheitä, mutta jotkin virheet ovat tunnistettavissa kriittisiksi. Melko usein nuo kriittiset virheet ovat sitä, että ihminen ei toimi silloin kun pitäisi ja tekee valintoja, joiden vaikutusta ei tule miettineeksi muiden ihmisten näkökulmasta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ihmisen tulisi tehdä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat hyvältä, niin läheisimmän ihmissuhteen osalta pitäisi kyetä olemaan aina silloin tällöin epäitsekäs. Epäitsekkyys on tosin haastava taitolaji siinä mielessä, että silloin joudut luopumaan pinnallisista käsityksistäsi ja ottamaan toiset aidosti huomioon, säilyttäen kuitenkin itsekontrollin. Eilisen jälkeen tiedän, etten ole kuitenkaan siinä kovin hyvä ja siinä minulla on vielä paljon kehitettävää. Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.
Olen kirjoittanut tätä blogia itsetutkiskelumielessä ja siinä siitä on ollut suuri apu. Olen kirjoittanut itsestäni laajalti, mutta suurimman opetuksen sain kuitenkin niistä alle 100 merkin tekstiviesteistä, joissa ihminen yrittää kutsua toista ja saa vastaukseksi vain tyhjyyttä. Kuten maailman parhaimmat ohjelmoijat sanovat, niin ”Less is More.”
Mikään ihmissuhde ei kestä ilman molemminpuolista kunnioitusta. Toisen ihmisen ominaisuuksien, kykyjen tai saavutusten arvostuksen puute näkyy kanssakäymisessä etäisyytenä ja kylmäkiskoisuutena, jollaista toinen ihminen ei tavanomaisesti pidä miellyttävänä käytöksenä. Tai se voi näkyä mielipide- ja päätöstasolla toisen jyräämisenä, siinä ettei ota huomioon toisen mielipidettä.
Läheisissä ihmissuhteissa kunnioituksen puute tai heikkeneminen näkyy inhottavana kitkana aivan kaikenlaisessa kanssakäymisessä. Kunnioitus onneksi tosin ei ole lukkoon lyöty ominaisuus, vaan henkilökohtainen näkemys toisesta ja siten suoraan oman vaikutuksen alainen, mikäli siihen haluaa ylipäätään vaikuttaa.
Kumppanin tai ystävän kaikista luonteenpiirteistä tai ominaisuuksista ei tarvitse pitää eikä kaikkia arvostamiaan asioita tarvitse nostaa hopeajalustalle. Riittää kun käyttäytyy tasavertaisesti toista kohtaan ja osoittaa inhimillistä lämpöä, raottaen samalla ympärillä pitämiään suojamuureja. Riitatilanteissa erimielisyydet ratkaistaan avaamalla näkemyserot vastavuoroisesti, eikä pelkästään vetoamalla toisen erilaiseen asennoitumiseen tai temperamenttiin omia näkemyksiään sen enempää avaamatta.
Näennäistä kunnioitusta näkee todella usein, mutta oikealla hetkellä osoitettava todellinen arvostus jää usein antamatta tai saamatta. Se voi olla usein myös merkki jostain aivan muusta ongelmasta kuin pelkästä arvostuksen puutteesta; stressi tai henkilökohtaiset ongelmat heijastuvat omaan käytökseen toisia kohtaan.
Ihminen, joka on kykenemätön kunnioittamaan ja siten arvostamaan itseään yksilönä harvoin kykenee osoittamaan sitä toisille. Epävarmuus itseä kohtaan heijastuu osittain epävarmuutena toisia ihmisiä kohtaan, jolloin poikkeustilanteissa toimivat puolustusmekanismit tulevat sotkemaan tavanomaisia vuorovaikutustilanteita. Asiat otetaan aivan liian henkilökohtaisesti, vaikkei siihen ole mitään perusteltua syytä.
Ihmisen historian tunteminen auttaa hyvin usein ymmärtämään tällaista käytöstä. Lapsuusperheen dynamiikkaan tutustuminen voi auttaa ymmärtämään miksi toinen saattaa olla haluton käsittelemään tiettyjä asioita tai reagoi joihinkin ärsykkeisiin täysin eri tavalla, kuin itse reagoisi. Vaikkei ihmisellä itsellään olisi mitään varteenotettavia ongelmia, niin ongelmia on saattanut olla esimerkiksi tämän vanhemmilla tai lapsuuden ympäristössä.
Ihmistä ei tulisi liian herkästi tuomita jäykistä persoonallisuushäiriöistä kärsiväksi poikkeusyksilöksi. Narsistista käyttäytymistä saattaa ilmetä ihmisellä, jolla on todella heikko itsetunto todellisuudessa, muttei omaa varsinaisia narsistisia luonteenpiirteitä. Se ettei koe omaavansa minkäänlaista roolia omassa elinympäristössään kuluttaa henkisiä resursseja siinä määrin, ettei kykene antamaan parastaan toisten läsnä ollessa. Se ei välttämättä ole ihmisen itsensä syy, vaan se voi olla myös itse ympäristön vika. Potkut töistä saattavat olla työnantajan aito sopeutustoimenpide eikä merkki huonosti hoidetusta työstä.
Jos havaitsee toisen käytöksessä tai olemuksessa muutoksen, joka vaikuttaa kielteisesti kahdenväliseen suhteeseen, tulisi muistaa keskustelemisen lyömätön voima. Oletukset nimittäin syntyvät omassa päässä ja nykytiedon valossa aivomme vääristävät ympäröivää todellisuutta hämmästyttävän paljon. Ainoa keino selvittää todelliset juurisyyt muutoksen taustalla on se vanha ”kissan nostaminen pöydälle.”
Hän istuu pöydän toisella puolella, olemme juuri alkaneet syömään. Ruoka on maukasta, mutta omat ajatukset karkaavat viime viikkoina stressiä aiheuttaneisiin taloudellisiin huoliin. ”Tästä tuli aika mautonta”, hän sanoo ja hymähdän: ”Ihan hyvää tämä on.” Minulta jää huomaamatta, että häntä ei vaivaa ruoan mauttomuus, vaan jokin töissä sattunut asia. En ymmärrä kysyä silloin. Ja nyt kun ymmärtäisin kysyä, niin on jo liian myöhäistä.
Luin taannoin Tony Dunderfeltin kirjan ”läsnäoleva kohtaaminen.” Luin sen lähinnä saadakseni lisäeväitä omien vuorovaikutustaitojeni kehittämiseksi, niin yksityiselämässä kuin työssäni. Tuon kirjan lukemisen jälkeen minua on kuitenkin jäänyt mietityttämään muutama asia, joita Tony sivuaa tuossa kirjassaan.
Mitä minä hyödyn tästä itselleni kehittämästäni taidosta? Että osaan kohdata ihmisen kuin ihmisen läsnäolevasti ja aidon kiinnostuneesti? Tämä kysymys on herännyt minulle kirjan lukemisen jälkeen kohtaamieni kokemusteni kautta. Hyöty tuntuu hyvinkin vaatimattomalta, mikäli yrittää virittäytyä läsnä olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei itse ole läsnä. Se tuntuu oikeastaan hyvin vaivaannuttavalta olla toisen ihmisen kanssa samassa tilassa, silloin kun itse olet läsnä ja toinen ei sitä ole.
..välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.
Samalla kun olen itse esittänyt itselleni nämä kysymykset, niin itsetarkastelun myötä olen ymmärtänyt olleeni aivan samanlaisessa tilanteessa ja vieläpä vuosikausia. Pitkän ja aikoja sitten päättyneen parisuhteeni poissaoleva osapuoli olin minä itse, poissaolevuuden syyn ollessa milloin mikäkin. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut jotenkin sulkeutunut koko suhteen ajan. Olin kuitenkin poissa henkisellä tasolla sellaisina hetkinä, jolloin läsnä oleminen olisi ollut erityisen tärkeää. Tuollaiset hetket voi tunnistaa vasta jälkikäteen. Ne pienet pöytäkeskustelut, jotka tapahtumahetkellä eivät tuntuneet kovinkaan kummoisilta keskusteluilta.
Tämän kirjoituksen alussa ollut tapahtuma on tosi ja se on yksi niistä lukuisista asioista, jotka ovat jääneet painamaan mieltä pitkän parisuhteen kariuduttua. Ja siitä ajatuksesta ei vain pääse irti. Siitä, että mielen haahuiltua jossain aivan muualla jäi kysymättä niin oleellisia kysymyksiä ja joiden vastauksia olisi pitänyt kuunnella koko päällä sekä sydämellä. Vaikka suurimmat epäselvyydet ja kahden ihmisen välinen konflikti ovatkin ratkaistu, niin välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.
Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.
Näkeekö sen, että onko toinen läsnä? Vastaisin tähän, että näkee. Eri asia on kuitenkin se, että ymmärtääkö sen merkityksen kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa. Ymmärrämme sen kielteiseksi asiaksi, jos toinen ei kykene olemaan läsnä yhdessä hetkessä ja samassa tilassa joko fyysisesti tai henkisesti, mutta aitoa läsnä olevaa kohtaamista me harvemmin tunnistamme yhdeksi tärkeimmistä toisista huomioitavista seikoista. Emme kiinnitä huomiota katseeseen, jonka suomat vihjeet mikroilmeiden ohella viestivät toisen pysähtyvän ymmärtämään meitä. Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.
Kirjoitan pitkä parisuhde mielessäni tästä aiheesta, mutta sama pätee jo ennen suhteen muodostumista tai suhteen alkuaikoina. Silloin vetoapuna läsnä olevassa kohtaamisessa ovat tosin sellaiset asiat kuin ihastuminen, seksuaalinen intohimo ja toisen ihmisen asettaminen omaa jalustaa korkeammalle ainutlaatuisena yksilönä. Entä sitten kun nuo edellä mainitut avut laimenevat tai häviävät kokonaan ja tilalle astuu kiintyminen?
Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti?
Voisinpa melkein väittää, että jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen kerran suuren luokan kriisi ja sen selvittäminen ratkaisee suhteen jatkumisen. Ja mitä todennäköisemmin tuo kriisi liittyy juuri toisen läsnä olevaan kohtaamiseen. Siihen, että vuosienkin yhdessä olon jälkeen jaksaa olla kiinnostunut toisesta ja tämän ainaisessa kehityksessä olevasta ajatusmaailmasta, kyeten keskeyttämään oman päänsä sisäisen sekamelskan ja rauhoittumaan kuuntelemaan toista. Toista voi kyllä kuulla joka päivä, mutta kuunteleminen herättää itsessäkin ajatuksia.
Paljon olen saanut lukea erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia siitä, että ihmisen pitäisi avautua kumppanilleen. Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti? Tai ei vain ole siinä hetkessä, ymmärtämättä miten merkittäviä sanoja toisen suusta pulppuaa. Mielestäni tärkeämpi taito parisuhteessa olisi juurikin toisen kohtaaminen ja kyky esittää kysymyksiä niin, että kysely ei tunnu painostukselta. ”Minä näen, että sinua vaivaa jokin. Haluaisitko jakaa sen minun kanssani?” Tuo toimisi ainakin omalla kohdallani huomattavasti paremmin kuin seuraava: ”Mikä sua vaivaa? Voisitko kertoa sen mulle?” Kyllä jokainen osaa puhua sisäisestä sielunelämästään, jos joku vain osaa esittää oikeat kysymykset oikeaan aikaan ja jaksaa sisäistää kuulemansa vastaukset.
Täydellinen parisuhde on illuusio. Ja reaalimaailmassa täydellistä ei ole olemassakaan, se on jopa matemaattisesti täysin mahdotonta. Mutta ihmismieli ei käsittele asioita siten, että niistä voitaisiin tehdä matemaattisia malleja tai muodostaa aksioomia. Illuusio syntyy mielissämme ja mielemme taas jättää huomioimatta paljon eri aistiemme tekemiä havaintoja. Intuitio, alitajunnassamme toimiva varoitusjärjestelmä käsittelee näitä kaikkia aistihavaintoja, mutta intuitiomme on ohitettavissa tietoisella mielellämme. Ja tietoinen mielemme haluaa olla se, joka määrää korviemme välissä. Intuitiomme ja tietoisen mielemme toimiessa samansuuntaisesti tunnemme olevamme onnellisia, mieltämme ei paina juuri mikään ja kehomme tuntuu kevyeltä. Jos tietoisesti toimimme muulla tavalla kuin mitä intuitiomme meille yrittää kertoa, niin vaivumme hyvin helposti melankoliaan ja saatamme kokea kehomme hyvin raskaiksi. Yksinkertaiseltakin tuntuvat toimet vievät hirveästi energiaa, sillä jokin jarru on päällä kehossamme.
Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen.
Jos intuitiolle antaa mahdollisuuden ja yrittää edes hetkisen pukea siltä saatuja viestejä puhutuiksi sanoiksi, niin se vapauttaa sisimmässämme solmuja. Tätä samaa tehdään johdetusti terapiassa ja lopulta terapian tyylisuunnalla ei ole mitään väliä: Solmuja omaava ihminen pyrkii oppimaan itsestään, tulla tutuksi omasta sisimmästään. On oikeastaan aivan sama, taitetaanko tuo matka sitten kognitiivisen psykoterapian tai jonkin muun tyylisuuntauksen avulla.
Matkan päätepiste on kuitenkin täsmälleen sama, vaikka matka taitettaisiin eri tavoilla ja eri reittejä käyttäen. Jokainen ihmismieli on kuitenkin erilainen ja suunnan löytäminen oikealle reitille vie vaihtelevasti aikaa. Eksyminenkin on täysin mahdollista ja jopa odotettavissa oleva tapahtuma, prosessi, mikä pitää vain hyväksyä realiteettina itseensä tutustumisessa.
Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä.
Oli kyseessä sitten itsensä tai parisuhteen kehittäminen, niin kaikkea yhdistää yksi asia: Puhuminen. Se, että edes yrittää pukea sanatonta tajunnanvirtaa sanoiksi ja välittää kokemiaan tuntemuksia toiselle ihmiselle. Vaatimuksena on tietysti se, että vastaanottaja on aidosti läsnä ja antaa rauhan toiselle tämän yrittäessä selvitä maailman vaativimman tehtävän suorittamisesta: Pukea sanaton sanoiksi. Tätä haasteellista tehtävää tekee päivittäin lukemattomat luovan taiteen tekijät, he yrittävät jatkuvasti saada immateriaalisen kaaoksen realisoitua konkretiaksi. Suomennan tuon kapulakielisen lauseen: Tehdä aineettomasta jotakin aineellista.
Eikä se rajoitu vain taiteilijoihin. Me kaikki yritämme suoriutua tuosta tehtävästä päivittäin, mutta erilaisissa ympäristöissä ja erilaisin motiivein. Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä. Emme ehkä löydä sanoja motiiveillemme, mutta tiedämme niiden olemassaolon. Primitiiviset motiivit ovat helposti tunnistettavissa ja kuvailtavissa, haasteita alkaa ilmenemään, kun pitäisi kuvailla tavat noiden primitiivisten motiivien täyttämiseksi. Mikään ei ole niin vaikeasti opittava asia kuin oma itsensä, toisen ihmisen saattaa oppia tuntemaan huomattavasti helpommin. Tai niin me ainakin kuvittelemme ja siten saatammekin olla todella väärässä.
Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen. Käytän järkeilyä ja analytiikkaa siellä missä siitä on hyötyä. Ratkaisen matematiikan avulla fysiikkaan liittyviä dilemmoja, koska vastauksia on saatavissa tietyillä välineillä noissa tilanteissa. Mutta oman mieleni analysointiin en käytä matematiikkaa, sillä en saa sen avulla tuloksia. Käytänkin siis apuna filosofiaa, biologiaa ja sovellettua lääketiedettä, mikäli haasteena on oma ihmismieleni. Siitäkin huolimatta koen tuntemuksia ja tunteita, joihin ei löydy suoraa vastausta noilta tieteenaloilta. Tämä viikko on tuonut eteeni paljon käsittämättömältä tuntuvia tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä, joihin epäilen löytäväni vastauksen minkään tieteenalan menetelmällä. Voin vain kirjata ylös havaintoni ja yrittää löytää niille juurisyyt. Juuri näitä havaintoja olen kirjannut muun muassa tähän blogiini.
Mitä yhteistä on hyvällä parisuhteella ja koulunkäynnillä? Mikä taas korreloi onnellista parisuhdetta, jossa koetaan olevansa tasavertaisia osapuolia? Kysymykset ovat aika johdattelevia, mutta halu oppia uutta on se maaginen sana. Ilman sitä ei voi myöskään kehittyä, joten se on hyvin tärkeä ihmissuhdetaito. Oppiminen.
Moni meistä on varmasti lätkäissyt stigman koulunkäynnin ja oppimisen päälle, opiskelusta tulee aina jonkinlainen kouluinstituutio mieleen. Opiskelu ja siten uuden oppiminen on vähän vastenmielistä, se tuntuu työlle. Tämä on mielestäni huutavan suuri vääryys. Uuden oppiminen tulisi olla jokaisen päivän teema, pitäisi olla innokkaana ja halukkaana selvittämään, että mitä uutta sitä tänään pääseekään oppimaan. Ja sen pitäisi ulottua myös parisuhteeseen.
”No tällainen mä olen. Haluaisitko, että käyttäytyisin enemmän stereotyyppisen miesmäisesti?” Hyvä, että ehdin päättää lauseeni, kun sain jo vastauksen: ”Ei! Ei todellakaan.”
Jos luen käyttämissäni Some-kanavissa pari- tai ihmissuhdepäivityksiä, niin hälyttävän usein niistä paistaa suoranainen tietämättömyys. Ei tunneta sitä toista ihmistä kovinkaan hyvin, pitkäaikainen kumppani saattaa olla täysin tuntematon ihminen. Missä vaiheessa siinä suhdetta on tullut vaihe, jossa kysymykset jäävät kysymättä ja olettamukset valtaavat oman pään. ”Se varmaan ajattelee musta tällai tai sillä on pakko olla joku muu kiikarissa, kun se tuolla tavalla hymyilee puhelinta katsoessa!”
Miten ihmeessä voi nauttia toisen seurasta, jos et tunne häntä tai jättäydyt tuntemattomaksi hänelle? Tiedätkö edes, että mikä on hänen fantasiansa? Siis se, jota hän ei halua edes sinulle kertoa? Aika usein kerromme ne kesyimmät fantasiat, jotta meidän ei tarvitse jakaa niitä eniten tabuja sisältäviä mielikuvitusleikkejämme. Niitä, mitkä kiehtovat meitä salaa eniten. Pelkäämme, että leimaannumme toisen silmissä ja meitä aletaan käsittelemään ennakkokäsitysten kautta. Ei sellaisena kuin me todella olemme.
”Sä olet vähän erikoinen”, hän sanoi. Olin hieman ymmälläni siinä hänen vieressään ja katsoin häntä silmiin. ”No tällainen mä olen. Haluaisitko, että käyttäytyisin enemmän stereotyyppisen miesmäisesti?” Hyvä, että ehdin päättää lauseeni, kun sain jo vastauksen: ”Ei! Ei todellakaan.”
…kysy sen sijaan itseltäsi kysymys: ”Miten voisin itse kehittyä, että tuo toisen ’vika’ ei häiritsisi elämääni niin paljoa?”
Myöhemmin harrastaessamme seksiä nostin päätäni ja katselin häntä. Minulla oli tunne, että aivan kuin olisin tehnyt jotain väärin. ”Kerro mulle, jos teen jotain väärin. Pitäisikö mun tehdä jotain toisella tavalla?” Hän käänsi kasvonsa minun puoleeni ja piti silmänsä kiinni. ”Voi kuule, sä teet kaiken ihan oikein. Anna mennä vaan.” Kieltämättä olin todella huojentunut.
Mitä jos en olisi kysynyt? Entä jos olisin vain päättänyt tyytyä muodostamiini olettamuksiin ja muovannut käyttäytymistäni sen mukaisesti? Tai antanut yksittäisen kommentin jäädä leijumaan ja jättänyt täsmentävän, erittäin tärkeän kysymyksen esittämättä? Olisinko silloin jäänyt paitsi sellaisesta tiedosta, jonka ansiosta voin olla parempi ihminen toiselle? Tunnen kyllä itseni, se on se helpoin osuus. Vaikeinta on hyväksyä oma vajaavaisuus toisten kanssa toimiessa, toisten silmissä. Siis se, että et olekaan mikään täydellisyyden perikuva suhteessa toisiin ihmisiin. Jos haluaa kehittyä paremmaksi ihmissuhteiden osalta, niin täytyy olla valmis kuulemaan palautetta. Ja se voi olla todella hyvää ja kannustavaa, mutta myös negatiivista ja kolahtaa omalle tunnolle. Tai voisi kolahtaa, ellei käsittele sitä kehittävänä.
Olen saattanut ehkä jossain välissä antaa itsestäni sellaisen kuvan, että voin olla joissain asioissa hyvä. Se on illuusio. Olen yhtä taitamaton kuin kuka tahansa muukin, mutta se ei estä minua tulemasta paremmaksi. Olin ensin umpisurkea kirjoittaja. Parempi tosin kirjoittamaan kuin puhumaan. Lopulta kehityin paremmaksi kirjoittajaksi harjoittelun ja palautteen avulla. Samalla kehityin myös puhujana, sillä ryhdyin lukemaan kirjoittamiani tekstejä. Olin myös naurettavan huono kumppani, varsinkin seksikumppani. Tein havainnon, että ainoa ihminen jota voin auttaa kehittymään on ’minä itse.’ Ryhdyin kyselemään, tekemään asioita eri tavalla. Se on johtanut tähän pisteeseen.
Kun seuraavan kerran mieleesi nousee toteamus, että ”tuossa toisessa taitaa olla tällainen vika”, niin kysy sen sijaan itseltäsi kysymys: ”Miten voisin itse kehittyä, että tuo toisen ’vika’ ei häiritsisi elämääni niin paljoa?” Saatat kehittää omia toimintamallejasi tai päätyä jopa sellaiseen lopputulokseen, että ehkä sinun pitäisi oppia seisomaan omilla jaloillasi. Miksi taistella tuulimyllyä vastaan, kun voisi ihan hyvin itse valita omat taitelukenttänsä paremmin?
Tiedättekö sen tunteen, kun et millään haluaisi irrottautua toisen syleilystä? Se on oiva muistutus itsenäiselle ihmiselle siitä, että ei meitä ole tarkoitettu tallustelemaan täällä maailmassa täysin yksin. Kyllä, ihmisen täytyy kyetä kantamaan elämänsä taakka ja tekemiensä päätösten seuraukset aivan itse. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että meidän pitäisi tukahduttaa perimäiset tarpeemme ja asennoitua olemaan kyynisiä erakkoluonteita. Se ei vain onnistu, sama kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Ja tekemiensä päätösten seurausten kantaminen ei välttämättä muodostu niin suureksi, mikäli kykenee olemaan jälkiviisas aina aika ajoittain.
Jälkiviisastelua suomitaan täysin syyttä. Ei sen tarkoituksena ole voivotella tapahtuneilla asioilla, vaan ottaa niistä opiksi eli ottaa kokemukset parempien päätösten tueksi tulevaisuudessa. Ja ihmissuhteissa niitä tilanteita tulee aina. Olen todennut kaikkein irvokkaimmaksi ja vahingollisimmaksi ajatusmalliksi tämän: ”Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat ja jos ei miellytä, niin aina voi päättää olla olematta sellaisen ihmisen seurassa.” Helvetin hyvin sanottu, mutta toimii käytännössä todella huonosti. Tuskin Amatsonin sademetsissä elävät kansat olisivat pärjänneet tähän päivään saakka, jos jokaisen ihmissuhdekonfliktin kohdatessa olisi lähdetty vaeltamaan sademetsiin paremman heimon toivossa.
Huomattavasti parempi ajatusmalli jokaiselle ihmiselle olisikin tämä: ”Olen sellainen kuin olen, mutta aina minullakin olisi parantamisen varaa itseni ja muiden huomioinnissa. Täydellistä minusta tuskin koskaan tulee, mutta aina voin yrittää tulla paremmaksi ihmiseksi kaikin puolin. Ja mitä enemmän kehityn, niin sitä paremmin voin tukea toisia kehittymään paremmiksi ihmisiksi.” Ja tässä yhteydessä paremmuus ei tarkoita sitä, että osaa jonglöörata kymmenellä pallolla tai juosta nopeammin kuin muut. Tarkoitan tässä nimenomaisessa kontekstissa ihmissuhdetaitoja, kuten esimerkiksi empatiaa ja kykyä pukea tunteitaan sanoiksi.
Blogini kirjoitukset putkahtavat blogit.fi:ssä häävalmistelu-päiväkirjojen päivitysten sekaan ja olen miettinytkin, että käyvätkö nämä ihmiset missään vaiheessa lukemassa näitä laajemman perspektiivin ihmissuhdeblogeja. Se on nimittäin suuri murhenäytelmä, että elämän suurin juhla jää niin monen osalta elämänkirjan alaviitteeksi, kun se arki vihdoin koittaa. Juhlapuheissa on vannottu suurta rakkautta ja vastoinkäymisten kantamista, tavoitteet ovat olleet helvetin selviä. Mutta miten sen toteutuksen suunnittelun laita? Mitä aiotaan tehdä, jos vakityöstä tuleekin potkut? Tai lapsella todetaan vakava, tämän loppuelämän kestävä sairaus? Tai itse tai toinen sairastuu? Kaikki nuo luettelemani asiat aiheuttavat mullistuksia yhteiseen elämään siinä määrin, että joidenkin osalta ne muodostuvat täysin tarpeettomasti kynnyskysymyksiksi.
Sananen omasta asennoitumisesta naimisiin menosta ja häiden pitämisestä. Olen ollut elämäni aikana yksissä häissä, jonka lopputuloksena on ollut kestävä ja aidosti onnellinen parisuhde sekä perhe-elämä. Vain yksi. Kaikki muut ovat kariutuneet tavalla tai toisella, yksi pariskunta on nykyään enemmänkin naimisissa liiketoimintansa kautta kuin varsinaisessa onnellisessa merkityksessä. Koska se on jo tilastollisesti näin omasta havaintokulmasta niin epätodennäköistä, että oma aviotie olisi onnellinen, niin olen päättänyt olla menemättä naimisiin. Sen sijaan ne häissä pidettävien juhlapuheiden sisällöt olen päättänyt sisällyttää ihan normaaliin parisuhteeseen. Sillä periaatteella, että yhteistä taivalta voi juhlistaa useammin kuin kerran alkuvaiheessa, pienemmässä mittakaavassa tosin. Eli ei yksiä isoja pirskeitä parisuhteen lujittamiseksi, vaan useita pieniä säännöllisin väliajoin. Unohtamatta sitä, että ei sekään pelkästään riitä. Siitä viimeiseen kappaleeseen esimerkki.
Eilen nautin käsitiskaamisesta. Minä. Tiski. Käsin tehtävä työsuorite. Nautinto. Kaikkea sitä kokee, kun elää riittävän vanhaksi. Nautinnon siitä teki se, että vierellä oli toinen ihminen jakamassa sen työn ja koki varmasti sen itsekin nautinnolliseksi. Ei se ollut pelkkää auttamishalua. Minähän se olin, joka halusi auttaa. Ja me molemmat inhoamme tiskejä aivan yhtä lailla. Taisi hän itsekin käydä illalla nukkumaan pyöritellen hämmästyneenä näitä asioita päässään. Että nauttisi arkisesta työsuoritteesta. Ja minulla tuli jälleen mieleen eräs elokuvakohtaus, jossa on kuvattu juuri tällaista tilannetta, upotankin sen tähän loppuun. Kun katsotte sen, niin joku teistä saattaa samaistua helposti Leonardon esittämään hahmoon tämän tekstin luettuaan. Ehkä. Tai sitten ei. Se on niin paljon kiinni siitä, että millaisia te olette yksilöinä.
Mies Vailla Varjoa 