Vankeus on kuin kaninkolo, mutta Liisaa ei näy missään

Vankeutta, vangitsemista ja vankina olemista on vaikea kuvailla. Ehkä se johtuu siitä, että vankila on ympäristönä normaaliyhteiskuntaan verrattuna niin kovin erilainen. Tai ehkä se johtuukin siitä, että sopeutumista on vaikea pukea sanoiksi. Vankeutta voi olla helpompi kuvailla henkilölle, joka on suorittanut varusmiespalveluksen. Sekin on, näin jälkeenpäin molemmat kokeneena yhdenlaista vankeutta. Siinä rajoitetaan liikkumisvapautta ja kansalaisoikeuksia.

Sopeuduin vangitsemiseen hetkessä. Missään vaiheessa eteeni ei tullut hetkeä, että vankilasellin seinät olisivat kaatuneet päälleni tai rautaoven sulkemisesta johtuva ääni olisi käynyt sietämättömäksi. Mieleni ei tehnyt mieli kapinoida, asettua järjestelmää vastaan tai karata. Mielessäni pyörivät enemmänkin se, että saavatko läheiseni pidettyä huolta koirastani.

Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä.

Koirani. Se on ollut koko vankeuden raskain aihe. Ihmisiin saa kontaktin kirjeitse ja puhelimitse, muttei koiraan. Lisäksi parin vuoden vankeus on pois siitä ajasta, jonka voisin viettää koirani kanssa. Vankeuden alkupuolella pidin esillä koirani kuvaa, mutta joulun tienoilla kuva katosi seinältä asiapapereiden sekaan.

Jos muuttuu vankilassa, muuttuu pysyvästi

Vankeudessa on kyse selviämisestä. Henkisestä selviämisestä. Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä. Ainoastaan viikonloppuna sellit saatetaan avata hieman myöhemmin ja sunnuntaisin sekä pyhinä ruokailut järjestetään eri kellonaikaan arkipäivään verrattuna. Muuten päivät toistavat itseään, samoin keskusteluaiheet. Jos haluaa pitää kiinni siitä, että vapautuu mieli jotenkin kirkkaana, pitää keksiä tekemistä. Minulla se oli lukeminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. Suljetussa vankilassa kirjoitin hieman yli keskivertoromaanin verran päiväkirjaa.

Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus.

Vankilassa ei ole muuten mikään pakko käydä läpi katumusta. Se on täysin vapaaehtoista. Mikään ei pakota kohtaamaan itseään peilistä, mikään ei kannusta reflektoimaan elämäänsä millään tavalla. Hämmästyttävää kyllä vankilassa kohtaa eniten eräänlaista kuntouttavaa keskustelua vankien kesken, joskin sekin on usein tasoa miten välttää seuraava vankilareissu. Jos en lue itseäni mukaan, niin olen kohdannut tähän mennessä kolme rikoksesta tuomittua, jotka ovat myöntäneet suoraan olevansa täysin itse syypäitä siihen miksi ovat tai olivat vankilaan joutuneet. Se on aika vähän, sillä vankeusrangaistuksen aikana tutustuu vähintäänkin pintapuolisesti useisiin kymmeniin rikoksesta tuomittuun tai tutkintavankiin.

Eikä haluttomuus reflektoida elämäänsä johdu useinkaan siitä, että olisi kykenemätön tekemään sitä. Tai olisi täysin haluton tekemään sitä. Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus. Ego nimittäin sanoo pään sisällä, että vika on ympäristössäsi. Olet olosuhteiden uhri.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan.

Ne ihmiset, jotka hyödyntävät aikansa vankilassa kehittääkseen itseään muutenkin kuin raskasta rautaa nostelemalla saavat hyötyä menettämisen sijaan. Kun itse sain siirron suljettuun vankilaan, ryhdyin välittömästi käymään vankilan psykologin ja pastorin luona keskustelemassa. Jaoin keskusteluaiheet karkeasti siten, että psykologin kanssa kävin läpi sisäistä dialogiani ja pastorin kanssa ihmissuhteitani, molempien luona kerran viikossa. Vankilan vähäisistä virikkeistä johtuen keskityin lukemaan psykoanalyysiä ja buddhalaisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja jonka lisäksi kirjoitin laajalti reflektoivaan sävyyn päiväkirjaani. Kolme tuntia keskustelua viikossa kahden ammattilaisten kanssa ja sen lisäksi omatoimista käsittelyä yli toistakymmentä tuntia viikossa. Tein vuodessa sen mihin minulla olisi mennyt vapaudessa 3–5 vuotta.

Vuosi saattaa tuntua pitkältä ajalta, varsinkin kolme tai saati viisi vuotta, mutta persoonallisuuden muuttamiseen vuosi ei tunnu riittävän edes puolipäiväisenä työnä. Kun ryhtyy perkaamaan läpi tunne-elämäänsä, niin siinä joutuu vastatusten Carl Jungin nimeämän varjon kanssa. Se sisältää kaiken sen mitä olet elämäsi aikana työntänyt syrjään ja jättänyt käsittelemättä, ja joka on jäänyt varjostamaan sinua henkisenä painolastina.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan. Väkivaltaa olen kohdannut lapsuudessa kaikissa sen olomuodoissa, alkaen ”poikien leikeistä.” Kun tänään pysähdyn miettimään mitä väkivalta on, niin tunnistan sen aiempaa herkemmin. Se minkä tunnistaa, sen voi myös välttää. Ja sen minkä voit välttää, voit myös tarpeen vaatiessa kohdata eri tavalla.

Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään.

Tämän päivän vankila on eilispäivän vankila

Jos jollain on vankilasta sellainen mielikuva, että se toimii yhteiskuntaan kuntouttavana laitoksena, niin saanen ampua tuon mielikuvan alas. Siellä kuntoutuminen on täysin itsestä kiinni ja siihen avun saaminen on yhtä työlästä kuin vapaudessa, tosin fyysinen etäisyys ammattilaiseen on paljon lyhyempi. Ja kyetäkseen täysin kuntouttamaan itseään täytyy olla jo jonkinlaisella terveellä pohjalla itsensä kanssa. Tässä melko todennäköinen syy sille miksi vankilaan joutuessa on suuri vaara ajautua vankilakierteeseen.

Tänä päivänä vankilaan joutuessa vangitusta ottaa kopin joku vartioista, joka selittää hyvin ylimalkaisesti tavat ja toiminnat. Jos on tutkintavanki, niin aika menee odotellessa oikeuskäsittelyitä ja lainvoimaisia tuomioita, valittamisesta ja oikeuslaitoksen sijainnista riippuen noin 3-12 kuukautta. Kun lainvoimainen tuomio on astunut voimaan ja status muuttuu tutkintavangista vankeusvangiksi, tulee eteen toinen ”pakollinen” puhuttelu. Tämä RANSU-keskustelu tulee eteen siis parhaimmillaan jopa yli vuoden päästä vangitsemisesta, vaikka siinä otetaan kantaa juuri kuntoutumiseen ja itsensä kehittämiseen! Lievemmissä rikoksissa, joissa on voinut vastata vapaalta jalalta, tällainen RANSU-keskustelu pidetään parin päivän sisällä saapumisesta vankilaan.

Voitte vain kuvitella miten paljon muut vangit ehtivät vaikuttamaan tuona aikana, joka on ensimmäisen ja toisen pakollisen keskustelun välillä?

Väkivaltaan paatuneen ihmisen kuntouttamiseksi siten, että tämä ei olisi enää vahingoksi A) itselleen B) siinä samalla muille, voitaisiin tehdä paljon enemmän ja resurssit sitä varten on jo olemassa. Niitä ei vain käytetä kovinkaan tehokkaasti.

Kun ihminen päätyy vankilaan, hänet tulisi haastatella. Käydä läpi menneisyys ja mielikuva tulevasta, pois luettuna epäilty rikos. Haastattelun tulisi tehdä vankilan ainoa täysin koulutettu ihmisasiantuntija eli psykologi, apunaan asiantunteva päihdetyön ammattilainen ja riittävän laajan työkokemuksen omaava pastori. Rangaistusajan suunnitelma eli RANSU tulisi nimetä ennemminkin vangitsemisajan suunnitelmaksi (VANSU), jotta se koskettaisi myös tutkintavankeja ja se tulisi avata välittömästi vankilaan saavuttaessa.

Lisäksi vankilaorganisaation toimintakulttuuria tulisi uudistaa tästä päivästä. Vanki on koko vankeuden ajan suurennuslasin alla. Vain rikkeistä tehdään merkintöjä vankitietojärjestelmään ja tuo järjestelmä vaikuttaa siihen millaisiin toimintoihin pääset osallistumaan. Se vaikutta myös siihen pääsetkö tapaamaan läheisiäsi vankilassa tai tuomion 2/3 vaiheilla vankilan ulkopuolella. Merkinnän voi saada siitä, että selli on likainen tai siitä, että myöhästyy jostain sovitusta ajasta minuutin. Merkinnän voi saada myös huutamisesta, tai ihan vaikkapa synkistelystä. Vartijat ja rikosseuraamusesimiehet päättävät siitä mistä ja miten tarkasti merkintöjä tehdään, vaikka virallisen linjauksen mukaan rikemerkintöjä tulisi tehdä vain ja ainoastaan järjestyssääntö- ja sopimusrikkomuksista. Olen tietoinen tapauksista, joissa aika mitättömältä kuulostavat rikkeet ovat estäneet koevapauteen pääsemisen tai parhaimmillaan vieneet mahdollisuuden avovankilapaikkaan.

Pelkkien rikkeiden sijaan kirjaa täytyisi pitää kokonaisvaltaisesti. Kun vangin tiedot avaa, pitäisi saada kuva itse vangista eikä tämän rikkeistä. Jos rikkeitä ei ole, niin tietojärjestelmä ei kerro nykyään yhtään mitään vangista, tämä siis tämän päivän tilanne. Tulevaisuudessa voidaan ehkä elää sellaista todellisuutta, missä vankitiedoissa lukee lyhyt kuvaus vangin persoonasta ja suhtautumisesta esimerkiksi omaan tulevaisuuteen. Sellaista mikä olisi hyödyllistä, kun joku ”ammattilainen” tutustuu ensi kertaa uuteen ”asiakkaaseensa.” Ellei vanki ole pyytänyt psykologia tai pastoria kirjoittamaan itsestään lausuntoa vankitietojärjestelmään, niin henkilökunta on aika tietämätön vastuullaan olevista ihmisistä.

Tuollainen kulttuuri jos mikä kannustaa olemaan ottamatta askelta kohti itseensä tutustumista. Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään. Pelkät vakuuttelut vangitulle vaikutuksesta myöhemmin vapauden aikana eivät riitä, sillä sitä ennen vangitun pitää elää joka ikinen päivä aivan erilaisessa ympäristössä: Vankilassa. Minä olin ottanut askeleen jo ennen vankeutta, mutta vankeudessa sen suunnan pitäminen on ollut vaikeaa. Vaikka olenkin vakaasti päättänyt kehittää itseäni eilistä paremmaksi ihmiseksi, aivan jokaisena päivänä.

Alkukantaiset taipumuksemme ja nisäkäsaivomme

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sitä, miten toimintamme heijastuu meihin takaisin ympäristöstämme, toisten ihmisten ja melko usein muidenkin asioiden kautta. Fyysisesti heikko ihminen jos ei hyväksy heikkouttaan, niin satuttaa todennäköisesti itsensä. Ei välttämättä, mutta edellytykset sille ovat melkoiset. Ihminen, joka ei suostu myöntämään omaa inhimillisyyttään, ajautuu taipumattomuuteen ja tulee saaneeksi osakseen loittonevia selkiä. On kuitenkin hyvä omata ydinarvoja, joiden kohdalla ei ole valmis joustamaan. Ainakaan silloin, kun joku tahallisesti yrittää rikkoa tai muuttaa niitä. Se toimii pohjana sille, että pystyy sanomaan ”ei” tai ”en voi hyväksyä toimintaasi.” Ydinarvoissakin on suuria tapauskohtaisia eroja, eivätkä ne aina johda epäitsekkääseen käytökseen. ”Minä olen elämäni tärkein ihminen” voi johtaa joko altruistiseen käytökseen, missä henkilö huolehtii jaksamisestaan tai käytökseen, missä henkilö alkaa käyttämään toisia hyväkseen.

Joku viisaampi saattaisi kyetä vastaamaan tähän paremmin, mutta oman näkemykseni mukaan primitiivisin puolemme ei kaihda väkivaltaa. Selviytymisemme on kiinni reaktioistamme ja niitä ovat taistelu, pakeneminen tai valmistautuminen kuolemaan. On yksilöllistä, kykenemmekö liikkumaan näiden eri reaktioiden välillä ja miten me kulloisessakin tilanteessa toimimme. Olosuhteiden ollessa oikeat kykenemme olemaan toisia kohtaan todella julmia. Minä tiedän kykeneväni siihen, ja suurella todennäköisyydellä sinäkin kykenet siihen. Se on täysin eri asia, että hakeudutko sellaisiin tilanteisiin vai vältteletkö niitä, joissa olosuhteet julmuudelle ovat suotuisia.

Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta.

Väkivalta itsessään, kipu sekä kuolema eivät kiehdo minua millään tavalla. Pasifistinen utopia olisi jotain, missä varmasti viihtyisin erinomaisesti, vailla kipua ja kuoleman korjatessa vain vanhalla iällä. Kokemukseni kivusta, kuolemasta ja väkivallasta ovat jättäneet syvät arvet minuun, mutta siitä huolimatta minua kiehtoo ihmisen taipumukset tuottamaan noita kaikkia toisille ihmisille ja elämille. Miten voimmekaan kyetä olemaan yhtenä hetkenä sivistyneitä ja rauhallisia, mutta muutaman minuutin päästä saatamme olla toisen kurkussa kiinni?

Olen kohdannut itseni ja toisten ihmisten kohdalla liikkeellepanevia voimia väkivaltaisen käytöksen suhteen, joista olen tunnistanut kaksi toisistaan eriävää piirrettä. Motiivit ovat joko sisä- tai ulkosyntyisiä, mutta motiivin rakentumiseen tarvitaan aina molempia. Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta. Lapsuuden kokemuksemme, vääryyksiksi kokemamme kohtelu ja laiminlyönnit iskostavat meille kieroutuneen maailmankuvan. Huono-osaisuutta osakseen elämänsä aamunkoissa saaneella henkilöllä on vaikeuksia ymmärtää, että pääosa ihmisistä välittää lähimmäisistään ja antaa hoivaa jälkikasvulleen. Nuoruudenkin kokemukset voivat johtaa siihen, että näemme toisten ihmisten käytöksen meitä kohtaan lähtökohtaisesti vihamielisenä. Vaikkei se todellisuudessa olekaan niin.

Tämä aihepiiri kiinnostaa minua, mutta en ole ainoa. Toiset vain rajaavat sen yhteiskunnan normien mukaisesti. Ollaan esimerkiksi kiinnostuneita rikollisuudesta ja sellaisesta elämäntavasta. Tuon kiinnostuneisuuden kaksi ääripäätä ovat kriminaalipsykologit ja kriminaalit itse, jotka tekevät tietoisia valintoja päätyäkseen rikollisen elämäntyylin piiriin. Aivan kuten jotkut tutkivat sotaa ja sen ilmiöitä, kun taas jotkut haaveilevat sellaiseen joutumisesta.

Olen itse sitä mieltä, että ymmärtääksemme itseämme ja ihmisyyttä meidän tulee tutkia primitiivisiä puoliamme. Mitä enemmän neurotiede tuottaa tutkimustietoa keskushermostostamme, niin sitä enemmän käyttäytymistieteiden asiantuntijat alkavat ymmärtämään yhteyttä erilaisten vaikuttimien ja toimintamme välillä. Normaalia ihmistä kun ei ole olemassa, johon tuossa työssä voisi havaintojansa vertailla, vaan se on yhteiskunnan muovailema näkemys ihanneihmisestä. Normaali ei olekaan mikään normaali, vaan ihanne johon ihmisiä johdatellaan. ”Ole normaali”, ”käyttäydy normaalisti” tai ”haluan olla täysin normaali” ovatkin vain viittauksia tuohon ihannekuvaan ihmisestä. Kuva ihmisestä, joka on kulloisellakin hetkellä yhteisönsä täysivaltainen ja hyödyllinen jäsen.