Kun sydän kivettyy

4854025099_c9e0ffbdb0_b
Jos sydän voisi kivettyä, niin tämä kivi saattaisi sijaita omassa rinnassani.

Luottamus on mieletön asia silloin kun sitä on olemassa. Luottamus mahdollistaa sen, että pystyt jakamaan asioita toisen ihmisen kanssa. Olivat ne sitten tunteita, ajatuksia tai konkreettista tekemistä; yhdessä tekemistä. Silloin kuin sitä ei taasen ole, niin elät eräänlaisessa paradoksissa: Elät henkisellä tasolla yksin, vaikka lähelläsi on sinulle läheinen ihminen. Vaellat elämässä vailla takuita siitä, että vaikeana hetkenä tällainen ihminen seisoo sinun tukenasi. Tiedostat jatkuvasti, että haasteita kohdatessa joudut selviytymään niistä yksin.

Yksi tällainen luottamusta herättämätön ihminen on alkoholisti. Sitä ovat myös tietyistä mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän ongelmansa muiden ihmisten näkökulmasta on juuri se, että heidän sanaansa ei voi yksinkertaisesti luottaa. Heidän elämänsä pyörii niin tiiviisti oman itsensä ympärillä, ettei heillä ole samaistumiskykyä toisten ihmisten elämäntilanteisiin. Alkoholistilla keskiössä on päihtyminen, mielenterveysongelmaisella se voi olla oma elämääkin suurempi ja merkityksellinen tuska.

Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset.

Mitä jos sama ihminen kärsii sekä alkoholismista ja mielenterveysongelmista? Voisin sanoa, että mikään muu asia ei ole koetellut minua niin suuresti elämässäni kuin se, että tällainen ihminen on kertonut rakastavansa minua. Tiettyinä hetkinä se on uskottavaa, mutta käytännön teot saavat kyseenalaistamaan tuollaiset tunnustukset. Sanat alkavat jossain vaiheessa vaikuttamaan sumutukselta, tuntuu ettei mikään toisen sanoma pidä paikkansa. Jos on uskaltautunut luottamaan moniongelmaisen ihmisen sanaan, niin sitä todennäköisesti huomaa jossain vaiheessa muuttuneensa helvetin vihaiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Siltä se tuntuu.

Ei moniongelmainen ihminen sitä tahallaan tee. Ei hän herää aamulla (todennäköisempi heräämisaika on lähempänä keskipäivää) ja päätä, että pettää sinä päivänä yhden tai useamman ihmisen luottamuksen. Ei hän halua syödä sanojaan, mutta ongelmiensa takia hän tulee näin tehneeksi. Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja tekee lupauksia, sanoo hyvältä tuntuvia asioita, mutta illan tullen tulee pettäneeksi sanomansa asiat tekojen myötä.

Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa

Kun elää riittävän kauan edellä mainitun laisen ihmisen kanssa, niin sitä muuttuu pikkuhiljaa kyynikoksi. Aiemmin lempeydellä ja suurella välittämisellä omasta suusta sanotut asiat muuttuvat hiljalleen välinpitämättömyyden ääneksi, piikittelyksi ja vähättelyksi. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihminen on tullut petetyksi aivan liian usein. Jos käy niin kuin minulle, että pääsee joskus nousemaan tuosta kyynisyyden suosta ja tulee jälleen upotetuksi takaisin sinne, niin omat tunteet toisia ihmisiä kohtaan alkavat kovettumaan. Kyynikosta alkaa kasvaa tunnekylmä ihminen.

Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa.

Te, jotka olette seuranneet kirjoituksiani säännöllisesti, tiedätte kyllä kenestä kirjoitan. Olette ehkä hämmästelleet, että ”mitä kummaa hän näkee siinä toisessa?” Niin. Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa ja sama pätee tässäkin tilanteessa. Kyseessä on ihminen, jolla on suunnattoman suuri sydän ja joka on selviytynyt hyvin rankoista elämänvaiheista hengissä. Kun näkee ihmisissä sellaisia asioita, joista he eivät edes itse ole tietoisia, aiheuttaa säännöllisesti ongelmia itselle. Silloin tällöin oma usko toiseen ihmiseen johtaa tuskaan ja murheeseen, mikäli tuo toinen ihminen on itselle läheinen. Etäisten ihmisten osalta tulee tunteneeksi lähinnä pettymystä tuollaisissa tilanteissa.

Moni olisi minun tilanteessani laittanut vahingon kiertämään eli hypännyt liikkuvasta junasta ja antanut sen törmätä aikanaan johonkin. Olen kuitenkin yrittänyt päästä etenemään veturille irtoavien vaunujen vaikeuttaessa matkaani ja voimani ovat ehtymässä. ”Juuri kun olisin saavuttanut sen saatanan veturin”, tekisi mieli huutaa. Tämä on ollut kamppailu, jonka osalta on vain pakko myöntää hävinneensä. Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa. Et, vaikka kuinka haluaisit pyyteettömästi auttaa. Et, vaikka käyttöösi on annettu maailmankaikkeuden tehokkain ase: Rakkaus.

Rehellisimmästä ystävästäni

4807773045_8dae67c1b6_o

Siitä on kaksi viikkoa, kun kirjoitin blogiini artikkelin otsikolla Pahimmasta kiusaajastani. Tuon kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon ja on aika kirjoittaa anteeksi annosta ja sovittelusta. Siihen on nimittäin totisesti aihetta.

Lyhyt yhteenveto: Kaksi viikkoa sitten kieltäydyin entisen avopuolisoni sovitteluyrityksestä. Pyörsin päätökseni käydä keskustelua hänen kanssaan, mutta asia nousi vaivaamaan minua kuitenkin useana yönä tuon päätöksen jälkeen. Kunnes päätin perjantaiyönä muutaman päivän jälkeen istua koneelleni kirjoittamaan hänelle. Se johti keskusteluun ensin sähköpostien välityksellä, pian puheluun ja lopulta siihen, että tapasimme kasvokkain.

Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään.

Tuon kaiken keskustelun lopputuloksena ymmärsin, että olin vaalinut voimakasta vihantunnetta häntä kohtaan. Vihan tunnetta, sillä olen ollut liian heikko tuntemaan ikävää ja sisimmässä vellonutta tyhjyyden tunnetta. Voimakkaan vihan tunteen avulla olen kyennyt työntämään sivuun ne kaikki hyvät ja kullanarvoiset muistot yhteisestä elämästämme, kyennyt unohtamaan ne kaikki kivuliaimmat tunteet, joita ihminen voi kokea kohdatessaan menetyksen ja tulevaisuuden kaikkine epävarmuuksineen.

Entinen avopuolisoni kertoi lukeneensa aiemmin mainitsemani blogikirjoituksen ja hän kertoi sen satuttaneen häntä todella pahasti. Ja varmasti satuttikin, sillä se kuvastaa juuri tuota kokemaani vihaa häntä kohtaan. Se kuvastaa tunteita, ei varsinaisia tapahtumia. Se jättää huomioimatta sen, että hän on vain ihminen. Ei hän paha ole eikä pahantahtoinen, kuten tekstistä voisi saada kuvan. Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään. Ja tuo seikka asetti yhteiselämäämme sellaisia haasteita, joista me emme itse olleet vastuussa. Emme saaneet menneisyyden takia määrätä täysin yhteisestä onnestamme, vaan se asetti meidät jäykille raiteille. Molempien menneisyyden takia.

Totta kai me molemmat teimme virheitä ja käyttäydyimme tilanteissa tunteidemme vietävinä, johdattaen järkeilymme ja järkiperäiset päätöksemme meitä rikki repivistä tunteista, kuten ikävästä, kaipuusta ja halusta tulla rakastetuksi. Me molemmat olimme samaan aikaan pyhimyksiä eromme hetkellä ja syytimme toisiamme monista asioista, minä itse syytin häntä ehkä jopa enemmän. Eikä siinä lopulta ollut mitään sellaista mitä toinen olisi ansainnut tai olisi saanut toiselta, jotta olisi voinut asettua tuomitsijan rooliin. Tuo johti lopulta siihen, että vihasta tuli todellisuutta tärkeämpää ja esti useiden viikkojen ajan käsittelemästä asiaa terveellä tavalla.

Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi.

Tuon kaiken edellä mainitun ymmärtäessäni mieleeni alkoi palautua unholaan työntämiäni hetkiä, niitä kaikkein onnellisimpia yhteisestä taipaleestamme. Ja ne olivat ja ovat edelleen todella kauniita muistoja. Ja niitä muistellessa ymmärtää miksi halusi vaalia vihaa ja unohtaa kaikki hyvä. Nuo muistot nimittäin ovat kivuliaita ja täynnä sellaisia tunteita, joita yksin ollessa ei haluaisi paljoa muistella. Kunnes ymmärtää, että miten itsekeskeinen sitä voikaan olla. Ja heikko, sillä sitä tajuaa juosseensa karkuun ikävältä tuntuneilta tunteilta, jättäen ne käsittelemättä.

Kaikista niistä hyvistä ja todella onnellisista muistoista päällimmäisenä on kuitenkin se, miten kehoni kertoi hänen olevan täydellinen minulle. Ja se näyttäytyi intohimona ja pohjattomana haluna häntä kohtaan. Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi. Se heijastui myös tunteisiimme ja sai meidät molemmat sokaistumaan. Aivan sama, vaikka maailma olisi romahtanut ympärillämme. Meillä oli toisemme, kehomme oli luotu toisiamme varten. Ja ovat edelleen.

Olen kirjoittanut entisen avopuolisoni huonoista puolista ja paheista, korostaen niitä kokemani vihan takia aivan liikaa. Olen toiminut epäreilusti ja jättänyt kuvailematta hänen parhaat puolensa, joita on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin paheita. Aion korjatakin tuon puutteen teksteistäni tässä seuraavaksi.

Hän on empaattinen ja kykenee samaistumaan sopivissa olosuhteissa toisen ihmisen mielentilaan täysin. Hän on myös äärettömän lojaali, mikäli vain kohtelee häntä kunnioittavasti ja sellaisena kuin hän todella on. Jos hänestä saa ystävän, niin hän on aina saavutettavissa ja häneen voi aina tukeutua, häneen voi luottaa silloin täysin. Hän on luonteeltaan todella suojelevainen ja asettaa ehkä liian usein muiden edun omansa edelle. Vaikka hänellä menisi huonosti, niin hän on aina valmis auttamaan heikoimman hetkensä kohdannutta ihmistä. Se kertoo hänestä jo todella paljon.

Ja minä luen hänen parhaaksi puoleksi lopulta sen impulsiivisuuden, joka aiheutti vaikeuksia parisuhteeseemme. Hän sanoo suoraan eikä jää hautomaan asioita. Todella kehno yhdistelmä yhdessä kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön ja alkoholin kanssa, mutta kuitenkin loppujen lopuksi hyve. En voi väittää, että parisuhteemme aikana tai sen jälkeen minulle olisi jäänyt epäselväksi, että mikä hänen mieltään vaivasi tai on vaivannut. Siitä olen oikeastaan todella kiitollinen hänelle.

Lopuksi: Voisin kirjoittaa yksityiskohtaisesti niistä hetkistä, joita olemme viettäneet yhdessä viimeisen viikon aikana. Sitä en kuitenkaan tee, sillä ne ovat varattu vain minulle itselleni ja hänelle. Sen voin kertoa, että nuo hetket ovat luoneet uusia muistoja ja ne ovat olleet täynnä sovittelua, sovintoa ja anteeksiantoa. Elämä on liian lyhyt vihaamiseen ja katkeruuden kantamiseen. On parempi rakastaa ja olla rakastettu, vaikkei yhteistä elämää enää olisikaan. Olla ystävä, eikä vihamies.

Elämäni pisimmät minuutit

”Muuten ihan ok, mutta huono olo”, sanoi ääni puhelun toisessa päässä. Olin tuona päivänä nukkunut itse pommiin ja missannut päivän ensimmäiset tunnit. Edellisenä päivänä olin tavannut tyttöystäväni Helsingin Rautatieasemalla, olimmehan asuneet pari kuukautta erillään ja nähneet toisiamme aina silloin tällöin. Olimme hakeutuneet samaan oppilaitokseen alkukesästä ja kaikista ennakko-odotuksista poiketen olimme molemmat päässeet sisään. Rautatieaseman liepeillä näin, että hän oli heikkovointinen ja sovimme, että mennään vaikka yhdessä Meilahteen seuraavana päivänä. En ehtinyt puhelussa siihen, että monelta hän olisi ollut menossa päivystykseen, kun hän alkoi yskimään. ”Oota, mä käyn hakee vettä.”

maisema

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Tunti tuosta eteenpäin ja istun äitini vuokra-asunnon vessassa odottaen, että ensihoitajat tulisivat kertomaan hänen voinnistaan. He olivat ohjanneet minut sinne odottamaan ja oletin, että olisin näin heidän tieltään pois, jos hänet pitäisi viedä sairaalaan. Ovi avautui ja miespuolinen ensihoitaja sanoi lyhyen tauon jälkeen: ”Nyt on sellainen juttu, että hän on menehtynyt.” Tuota hetkeä edeltävät minuutit puhelun päättymisestä hätäkeskuspuheluihin ja siitä aina matkaan sekä saapumiseen asunnolle olivat olleet elämäni pisimmät minuutit. Tuon hetken jälkeen ajalla ei enää ollut mitään merkitystä.

Tuo oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun näin minulle läheisen ihmisen kuolleena. Olin täyttänyt edellisenä kesänä 18 vuotta, hän olisi täyttänyt noin kuukauden päästä. Hänellä oli ollut vaikeuksia omien vanhempiensa kanssa, häntä oli käyttänyt hyväksi joku hänen sukulaismiehistään, ja tuota tapahtumaa oli pidetty perheessä vilkkaan mielikuvituksen tuotteena. Tiesin, että se oli totta ja odotin, että hän saa vapauden. Vaan en kuvitellut sen vapauden olevan tällaista. Siinä hänen ruumiinsa äärellä jätin hänelle viimeiset hyvästit ja lohduttomasti itkien annoin viimeisen suudelman saamatta vastakaikua. Hän oli jo poissa.

Tuo hetki kummitteli kauan tuon jälkeen niin unissani kuin päivän aikana ajatuksissani, koulun tunneilla ja bussilla matkustaessa. Se tuli myös mieleeni silloin armeijapalveluksen ensimmäisenä yönä ja yritin silloin peittää itkuani. Kuulin kuinka käytävän toiselta puolelta jostain tuvasta kantautui jonkun toisen nuoren pojan itkua, jolloin rauhoituin. Aloin miettimään, että itkeekö siellä joku kenties ikäväänsä vai samankaltaista menetystä. Oma menetykseni tuli mieleeni myös seuraavina hetkinä: Kun istuin ammattikoulun valmistujaisissa, korkeakoulun tervetulotilaisuudessa ja silloin kun sovittelin hirttosilmukkaa kaulani ympärille. Jälkimmäisessä ehdin sanoa ääneen, että ”nähdään kohta.”

Menetystäni ja sisälleni jäänyttä säröä, traumaa, on myös käytetty hyväksi ja minua on satutettu sen avulla. Olen jakanut tuohon suhteeseen liittyneitä ongelmia sellaiselle ihmiselle, joka on käyttänyt sitä henkisenä lyömäaseena. Ihan kuin itse menetys ja särö itsessään olisi jo riittävän rankka asia. Siitä huolimatta olen elänyt ja jatkanut eteenpäin, kantaen mukanani hänen muistoaan. On minun vastuullani, että tuo muisto ei sammu ja tuo nuorena menehtynyt ainutlaatuinen ihminen saa vielä jonain päivänä ansaitsemansa, sen mitä hän ei ehtinyt saamaan. Se tapahtuu minun tekojeni hyvyyden kautta, sillä sitä hän olisi halunnut minulta. Me puhuimme siitä jopa, mitä aiomme elämillämme tehdä. Siitä tiedän, että hän olisi eläessään sanonut minulle: ”Teit oikein seuratessa sydämesi ääntä.”

Vaan ei menetys ollut riittävän rankka, sillä tiesin sen johtaneen murheellisuuteen myös hänen pikkusiskonsa osalta. Ulpu, sinä jäit yksin. Etkä koskaan kenties saa tietää miten paljon siskosi ikävöi sinua. Ehkä jonain päivänä uskallan kohdata sinut ja kertoa hänestä, siitä suuresta kokemastamme kauneudesta sekä siitä rumuudesta, jota kohtasimme elämässämme ja jota aiheutimme myös toisillemme. Sitä ennen minun on tehtävä vielä paljon kerätäkseni riittävästi voimia, jotta kykenen kohtaamaan sinut. Se päivä, jona kohtaamme, nimittäin kuluttaa minut loppuun.

Jatko eiliseen: Platoninen rakkaus

8523599217_48a6681b52_b
Lähde: Flickr.com

Eilinen kirjoitukseni seksistä ja tarkemmin laajemmasta käsitteestä seksuaalisuus kirvoitti lyhyen, mutta todella antoisan keskustelun Introverttien erityisherkkien Facebook-ryhmässä. Tuollaisesta keskustelusta kun sain jälleen jatkojalostettua oppia, niin otankin sen heti käsittelyyn tämän kertaisessa kirjoituksessani: Suhteet ilman seksuaalista virittyneisyyttä siten, kun se yleensä ymmärretään.

En suoranaisesti lähde erottamaan seksuaalisuutta mistään suhteesta, sillä seksuaalisuus ei ole synonyymi seksille. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, niin ihminen on seksuaalinen eläin ja esimerkiksi sylivauvan tarve kosketukselle on yksi tällainen ilmentymä. Se, että seksuaalisuudella on sellainen stigma, että sen yhdistäminen esimerkiksi lapsiin tuntuu jo heti oletusarvoisesti arveluttavalta, on suuri sääli. Minua etevämmät asiantuntijat kuitenkin ovat tutkineet lasten seksuaalisuutta, ja siitä on olemassa hyvin laadukkaita tutkimuksia.

Lähden käsittelemään aihetta platonisen rakkauden näkökulmasta, sillä siinä ei ole stereotyyppisiä elementtejä sellaisesta kahden välisen ihmisen seksuaalisuudesta, jotka kuuluvat hyvin usein esimerkiksi parisuhteeseen. Platonisen rakkauden määritelmä on seuraava:

Platonic (of love or friendship) intimate and affectionate but not sexual. Lähde: Lexico.com. Käännös: Läheinen ja rakastava, mutta ei seksuaalinen.

Heti ensimmäinen huomio kiinnittyy sanaan seksuaalinen. Määritelmä on hieman vanhahtava, mutta täysin paikkansa pitävä, mikäli käsitämme seksuaalisuuden vanhahtavassa mielessä. Täytyy ottaa huomioon, että Plato ei käyttänyt omaa nimeään kantavaa termiä, vaan käsitti kaksi erilaista vetovoimaa kahden ihmisen välillä. Toinen näistä vetovoimista liittyy kehon vetovoimaan (seksuaalinen) ja toinen sieluun. Ja tuohon aikaan seksuaalisuutta ei edes ollut määritelty, vaan asioita katseltiin vielä hyvinkin pitkälti tekojen näkökulmasta (seksi).

Otetaan vielä esimerkki ennen siirtymistä varsinaisen aiheen käsittelyyn: Mies kokee suunnatonta surua ja tämän ystävä lohduttaa tätä halaamalla (ugh, kuinka neitimäistä vanhan käsityksen mukaan!), jolloin ihminen seksuaalisena eläimenä kokee seuraavan reaktion: Aivot vapauttavat mielihyvähormoneja kosketuksesta ja suru alkaa lieventymään normaalia nopeammin. Ihminen ei ehkä käsitä tätä seksuaalisena reaktiona, mutta aivot kyllä. Aivot eivät tee eroa kosketuksen antajien välillä, vaan samat mielihyvähormonit toimivat myös seksin aikana.

Platoninen rakkaus ja läheisyys

Arkkityyppi platonisesta rakkaudesta on sotilas. Nostamme sotaisana ja väkivaltaan taipuvaisena ihmiskuntana paalulle aina kertomuksia oman hengen alttiiksi saattaneista yksilöistä. He tekivät sen juurikin siitä syystä, että heille oli kehittynyt erityinen side muihin aseveljiin ja nykypäivänä myös sisariin. Se ei synny itsestään, vaan peruskoulutuksesta lähtien pyritään rakentamaan sotilaiden (oli hän sitten ammattisotilas tai asevelvollinen) välille tällaista erityisen läheistä suhdetta. Minä olen sen kokenut monien muiden miesten tavoin ja sen on päässyt todistamaan myös vapaaehtoiseen palvelukseen hakeutuneet naiset. Kun tällainen platoninen rakkaussuhde muodostuu yhtenäisen joukon sisällä, niin ihminen kykenee henkisesti mielettömiin suorituksiin hetkellisesti. Ja mikä erikoisinta, niin sotakokemusten perusteella tuo side saattoi olla voimakkaampi kuin varsinainen parisuhde ja avioliitto sodan jälkeen.

Näin rauhan aikana ja tavallisessa arkisessa elämässämme parisuhde voi olla myös intiimi, vailla seksiä tai seksuaalista virittyneisyyttä. Kuten olen kirjoittanut tästäkin jo aiemmin, niin parisuhdehan on lopulta vain kahden ihmisen välinen sopimus. Siihen voi sisältyä lähes mitä vaan, mutta esimerkiksi seksi voi puuttua siitä kokonaan. Onko se puute? Ei minusta, mikäli nämä sopimuksen solmineet osapuolet ovat siihen tyytyväisiä. Ja ei tarvitse kuvitella kovinkaan paljoa, kun voisin samaistua itse tällaiseen tilanteeseen. Silloin käyttäisin partnerin sijasta nimitystä kumppani, samaan tapaan kuin liikekumppani: Jakaisimme todennäköisesti taloudellista taakka, turvaisimme toisiamme ja elämässämme olisi intimiteettiä vailla varsinaista seksiaktia. Ja nyt puhutaan kuitenkin ihmisestä, joka on kerta kaikkiaan seksuaalisesti aktiivinen kaikilla mittareilla ja seksuaalisuuden eri osa-alueilla!

Onko sitä vaikea käsittää? Seksin puutteen kestää kyllä, sillä onhan meillä ihmisillä kädet. Mutta kosketuksen puutetta eivät omat kädet korvaa. Se, että joku turvalliseksi kokemamme henkilö halaa tai koskettaa tuottaa sellaista mielihyvää, että sitä ei seksi korvaa. Tiedän kokemuksesta, että seksiä voi olla myös hyvin karkeata suoritusperusteista sorttia, jossa kosketus jättää kylmäksi.

Lopuksi on nostettava Facebook-ryhmän lyhyessä keskustelussa esille nostamani loppukaneetti, joka sai myös toiselta keskusteluosapuolelta hyväksynnän: ”Oikeastaan ainoa asia on varma ja se on se, että jokainen (pari)suhde on uniikki. Tässä jos miettii omaa historiaa, niin yksikään parisuhde ei ole ollut vertailtavissa. Vaikka toinen osapuoli (eli allekirjoittanut) on ollut sama ihminen.”

Pitäkää nuo sanat mielessänne, kun seuraavan kerran se ruoho alkaa näyttää vihreämmältä siellä aidan toisella puolella tai ihan joka asia ei natsaa potentiaalisen siippaehdokkaan kohdalla. Varoitan silti vanhan suolan aiheuttamasta janosta, sillä ihmisellä saattaa olla taipumus pysyä ennallaan vuosista riippumatta. Siinä matkan varrella on vain oppinut uusia temppuja.

 

Hitler Jugend: Oppi pahalta hyvän toteuttamiseen

4703423915_2c82f9e116_b
Lähde: Flickr.com

Aamuyön tunteina, jolloin ei oikein saa untakaan enää, on hyvä tutkiskella omaa tunnemaisemaansa ja sitä, mikä on itselle kaikkein arvokkainta. Siihen ryhtymällä selviää itselle kaikkein parhaiten se mikä saa miehen nousemaan sängystä ennen lintujen laulua ja avaamaan sydämensä haavoittumiselle, jota me ihmiset usein niin kovin pelkäämme. Jos emme siihen aina silloin tällöin haluaisi altistua, niin mitä mieltä elämisessä sitten oikein olisi?

Tästä ei ole kovinkaan kauaa, kun vannoin käsi sydämellä, etten antaisi tunteideni viedä. Enkä ole niin tehnytkään. Eilen tosin tapahtui sellaista, jonka jälkeen olen miettinyt valani todellista mielekkyyttä ja se sai minut nousemaan sängystä sen sijaan, että olisin jatkanut uniani. Näin eilen millaista hyvää oloa sain aiheutettua aikuiselle naiselle ja tämän lapselle olemalla aivan oma itseni. Vielä loppukesästä oli se tilanne, että olemalla oma itseni ärsytin niin kovasti läheistäni, että riidat riistäytyivät hyvin pahoiksi yhteenotoiksi. Ajattelin usein, että minussa on oltava jonkinlainen valuvika, ajattelin minussa asustavan jonkinlaisen pahuuden.

Ja asuu minussa paha, mutta sen vastapainona sisälläni on suuri hyvä. Se hyvä kykenee näyttäytymään lapsille ja heille se uskaltautuu avaamaan tämän miehen sydämen. Eivät lapset ole luonnostaan pahoja, vaan me aikuiset opetamme heille luontaisen itsekkyytemme erilaisia toteuttamiskeinoja. Lapset eivät halua satuttaa toisia tahallisesti, mutta heiltä uupuu hyviksi todetut vuorovaikutuskeinot ja siinä meidän aikuisten täytyy olla vastuullisia kasvattajia, aivan joka ikisen. Ilman meidän hellää ja ymmärtäväistä johdatusta oikeille urille teemme jälkipolvillemme karhunpalveluksen, jos ajattelemme lasten itseohjautuvuuteen.

Ja paras keino omasta mielestäni tällaisen hyvin vaativan tehtävän suorittamiseen on huumori ja hauskanpito. Sen ohessa lapsi on nimittäin hyvin altis vaikutukselle. Jos tutkii ääriliikkeiden toimintatapoja, niin leikin varjolla on aina syötetty lapsille kangistuneita ja vaarallisia ajatusmalleja. Miksi emme siis käyttäisi sitä johonkin hyvään? Niinkin raadolliselta liikkeeltä kuin Hitler Jugend voisimme oppia paljon toimintatapoja hyvästä pahan sijaan. Tiedän, että tuon julman ja tunnekylmän diktaattorin nimen yhdistäminen hyvään on järjettömän suuri tabu, mutta hänen johtama järjestelmällinen murhakoneisto oli ja on edelleen kaikilla mittapuilla historiamme paras propagandakone, joka vaikutti miljoonien ihmisten mielipiteisiin ennen sotatoimia. Se oli niin tehokas, että se vaikutti myös mielipiteisiin myös Saksan ulkopuolella.

Ja propagandaa tarvittaisiin seuraavan aatteen edistämiseen: Elinikäinen oppiminen, toisten ihmisten arvostaminen yksilöinä ja harmoninen vuorovaikutus ympäristömme kanssa. Kuten ehkä huomaat, niin nuo eivät ole osa mitään aatetta, vaan arvoja. Noita arvoja noudattamalla meillä kaikilla olisi paljon parempi olla, täysin riippumatta taustoistamme ja motiiveistamme. Nuo arvot eivät esimerkiksi poista erimielisyyksiä, mutta edesauttavat erimielisyyksien ja väärinymmärryksien selvittämistä. Nuo arvot eivät poista epäoikeudenmukaisuutta tai eriarvoisuutta, mutta auttavat meitä selättämään nuo ongelmat jonain päivänä. Me tällä hetkellä huolta näistä asioista kantavat emme ehkä kykene ratkaisemaan noita ongelmia, mutta meidän positiivisen vuorovaikutuksemme hedelmänä voi kasvaa se sukupolvi, joka ratkaisee nuo ongelmat ajallaan.

Kehotankin miettimään näitä asioita seuraavan kerran, kun kohtaat keskenkasvuisen. Mitä aiot hänelle sanoa? Mitä jos hän esittää kysymyksen? Millaisen kuvan aiot hänelle antaa ihmisyydestä? Tai siitä, miten toiset tulisi ottaa huomioon? Haluatko tartuttaa heihin vihaa vai rakkautta? Myötätuntoa vai etääntymistä? Loogista päättelyä vai kritiikitöntä matkimista?

Niin, melkoisen syvällistä tekstiä mieheltä, joka sattui vain muistelemaan eilispäivän tapahtumia ja uskaltautui jälleen avaamaan sydämensä myötätunnolle ja rakkaudelle. Miten sinä aiot aloittaa tämän tai seuraavan päivän?

Troijan hevonen

6153621549_f41ddd926f_bKukaan meistä ei voi täysin ymmärtää toisten tunteita ja sielunmaisemaa, mutta ehkä elämämme tarkoitus on tulla paremmiksi siinä, että kykenee asettumaan toisen sijaan. Sen totisesti olen yrittänyt tehdä elämässäni, kuitenkin surkeasti epäonnistuen siinä. En soimaa siitä itseäni, mutta yritykseni on mennyt tyystin hukkaan yhden ihmisen kohdalla. Ja kun en onnistunut siinä, niin käytännössä karkotin hänet elämästäni. Nyt kokemani tuska ja kärsimys on loppumaisillaan, sillä tulevassa siintää täydellinen vastuu vain ja ainoastaan omasta elämästäni.

Tuon karkotetun ihmisen mukana häviää myös muistoistani pieni poika, jonka kohtaloa olen usein pohdiskellut ja paininut samalla omien sisäisten demonieni kanssa. Tuo poika kuului samaan pakettiin sen ihmisen kanssa, jota uskaltauduin kerran rakastamaan ja joka oli lähellä viedä minut itseni perikatoon. Kaikesta halustani huolimatta jouduin tekeytymään julmaksi, sillä jotkut ihmiset eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa olematta heille jyrkkä ja periksiantamaton.

Tuona aikana, jonka vietimme yhdessä tämän kyseisen ihmisen kanssa, minä jouduin alentumaan eläimen tasolle. Vie aikaa ennen kuin saan takaisin itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni, mutta tiedän saavani ne takaisin jonain hetkenä. Vielä jonain päivänä pystyn kävelemään ylpeästi selkä suorana ja toivomaan kenties hyvyyttä, onnea sekä terveyttä pitkälle elämälle tuolle ihmiselle, jota en pystynyt kaikesta huolimatta pelastamaan. Ymmärsin, että jokainen vastaa omista teoistaan ja siitä, että auttaa itse itseään. Kukaan muu ei sitä meidän puolesta voi tehdä.

Viimeisen vuoden ja puolen aikana minua on provosoitu päivästä toiseen. Pyritty saamaan minut tilaan, jossa menetän itsehillintäni, jotta minua kohtaan voitaisiin esittää syytöksiä. Ja kun olen menettänyt malttini, niin olen ollut sokea sille tosiasialle, että minun tunteista ei ole välitetty lainkaan. Minusta tuli marionetti, jota vedeltiin naruista ja asetettiin rooliin, jota en itse täysin ymmärtänyt. Nyt kun näen kaiken paljon selvemmin, niin koen suuttumusta ja katkeruutta. Miksi päästin Troijan hevosen tunteiden portista sisään?

Tulen aina olemaan pahuuden perikuva tuolle ihmiselle, joka välittää vain ja ainoastaan omista tuntemuksistaan sekä kokemastaan sisäisestä tuskasta. Kun hän pääsee siitä jonain päivänä vihdoin yli, siitä sisäisesti repivästä traumaattisesta tuskasta, hän huomaa lähestyneensä joitain ongelmia täysin väärällä tavalla. Hän myös tulee huomaamaan sen, että tärkeintä ei ole olla rehellinen toisille, vaan omalle itselleen. Ehkä silloin hän ymmärtää, että vika ei täysin ollut minun. Vaikka tein itse vääriä päätöksiä ja niiden kautta tein vääriä valintoja, niin yritin olla hänelle peili. Se peili meni rikki vuoden 2019 tammikuussa, eikä sitä pystynyt enää millään tavalla korjaamaan.

Olenko pahoillani aiheuttamastani mielipahasta? En ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö epäilisi tekojeni perimmäistä tarkoitusta. Katkaisemalla kaikki välit annan kuitenkin rauhan hänelle ja hänen pojalleen, mutta ennen kaikkea annan silloin rauhan itselleni. Petaan itselleni mahdollisuuden kasvaa aidosti hyväksi ihmiseksi. Siihen saakka joudun repimään omat haavani auki uudelleen joka ikinen päivä ja huolehtimaan siitä, että ne haavat paikataan illan tullen. Tuosta arpisesta mielestä voi ehkä jonain päivänä kasvaa kunnioitettava ihmisyksilö, joka vaikuttaa toisten elämään positiivisella tavalla.

Hyvä karkotettu. Tiedän, että jonain päivänä uteliaisuutesi voittaa päättäväisyytesi ja luet sanani, saatat ehkä kuunnella ne. Sinun täytyy tietää vain tämä: Ota vastuu omasta itsestäsi, älä langeta sitä niiden niskaan, jotka ovat sinua kohtaan käyttäytyneet epäkunnioitettavalla tavalla. Sinun ei tarvitse antaa heille anteeksi, mutta sysäämällä vastuun omasta tuskastasi heiden niskaan, et koskaan saavuta sisäistä rauhaa. Mikään meditaatio ja rentoutuminen ei auta siihen asti, vaan ahdistus valtaa pakonomaisesti mielesi. Ymmärrät tämän, kun kohtaat synkimmät varjosi ja huomaat niiden vaikutuksen elämääsi. Tiedät jo tämän tietoisessa mielessäsi, mutta tavoite on saada se iskostettua alitajunnassasi toimivalle varjominälle: Sille, joka pitää sinua tälläkin hetkellä visusti otteessaan.

 

Pelkoa rakastumisesta ja epäonnistumisesta

3312871263_153ea94051_b
Lähde: Flickr.com

Mitä paremmaksi tunnen oloni, niin sitä vähemmän tähän blogiin tulee kirjoitettua. Ei sen takia, että kirjoitettavaa olisi vähemmän, mutta en malta istua aloilleni ja laittaa tapahtumia ylös. Nyt kun tämä kokemani hyvin energinen päivä kääntyikin synkkyyden puolelle, niin maltan istahtaa hetkeksi ja purkaa tuntojani.

Tai en oikeastaan halua purkaa tuntojani enää samaan tapaan kuin aiemmin, sillä en koe sille enää niin suurta tarvetta. Olen jotenkin oppinut käsittelemään negatiivisia asioita elämässäni ilman, että niitä pitäisi kirjoittaa ylös. Tällä hetkellä olen pettynyt omaan rakkauselämääni, jossa minä rakastan, mutta en saa vastakaikua rakkaudelleni. Rakastaminen on mitä ihanin tunne ja nautin siitä, että joku tai jotkut ihmiset täyttävät mieleni herkeämättä. Mutta tunne on yksipuolista, ainakin mitä itse sitä tulkitsen. En osaa lukea toisten ajatuksia, joten arvioinkin asioita tekojen ja sanojen perusteella.

Tässä ihmissuhdepelissä tuskin on voittajia, mutta se ei pelota minua. Enemmän minua pelottaa se, että menetän sisälläni olevan pienen motivaation elämään. Haluan nauttia täysin rinnoin elämästä, mutta masennus nostaa auttamatta päätään, jos olen hetkenkin varomatta. Onneksi minulla on kuitenkin musiikki työkaluna, jolla pystyn taistelemaan tuota hirviötä vastaan. Kun tuntuu siltä, että tarvitsen aggressiivista puolustautumista sitä vastaan, niin laitan soimaan lempiartistini Megadeth:in. Sen kappaleet sanoitusten osalta ovat sopivia elämääni. Ne koskettavat maailman ja ihmisten epäoikeudenmukaisuutta, systeemin mädännäisyyttä ja rakastamista tai menettämistä.

Olen ihastunut korviani myöten. Tai en tiedä, ehkä olen taas ymmärtänyt tunteeni väärin. Mutta jos se on oikeasti rakastumiseen johtavaa ihastumista, niin olen kyllä heikko. Menen rakastumaan, vaikka en ole halunnut niin tapahtuvan. Olen silloin tosi haavoittuvainen ja tekemäni työ eheytymistä varten voisi valua hetkessä hukkaan. Ehkä minun pitäisi vain kovettaa itseäni ja olla olematta tunteideni vietävissä. Ja antaa itselleni luvan rakastua vasta sitten kun on turvallista sille.

Sain tänään puhuttua ja lujitettua toiselle masentuneelle uskoa eheytymiseen. Sanoin, että tänään on sinun uuden elämäsi ensimmäinen päivä. Toivottavasti se pitää paikkansa, sillä en haluaisi olla väärässä. Nyt en halua itse epäonnistua itseni suhteen, sillä samalla vetäisin takaisin kaivoon yhden ihmisen. Ja pelottaa tietää tuon pahimman mahdollisen vaihtoehdon seuraukset. Olen nyt jostain ihmisestä todella vastuussa, enkä voi enää epäonnistua.