Dialogia monologin sijaan

”Uskomaton kusipää ja hämmentävän itsekäs!!! KAIKKI on sinusta kiinni nyt vai? Tai minusta… Psykopaatin elkeet alkaa olee ku ei mitää empatia kykyy.”

Tuo on viimeinen viesti, jonka sain entiseltä avopuolisoltani noin hieman yli viikko sitten. Hänen kuvansa on edelleen seinälläni, sillä en suostu poistamaan sitä. En saa unohtaa sitä, mitä hän edustaa minulle. Ja tulee todennäköisesti aina edustamaan: Vaikein ihmissuhde ikinä.

Meidän kahden välisemme suhde on aina ollut aaltoilevaa, mikä yleensä menee tauolle tällaisten viestien myötä. Molemminpuolisten. Osaan minäkin samat temput, joskin peilaan usein samoja ilmaisuja takaisin. Olen aidoimmillani tuollaisessa tilanteessa vasta kun minulla menee hermot. Ja niin meni yli viikko sitten.

Tämä tauko tulee olemaan tosin erilainen. Aion satsata sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka saavat minut itseni tuntemaan jollain tavalla tärkeäksi. Että minulla olisi jotain arvoakin olemassa niissä ihmissuhteissa. Minulla pitäisi olla tunne siitä, että hyvä suhde johonkin ihmiseen pitäisi säilyttää. Näin ei valitettavasti ollut entisen avopuolisoni kohdalla. Koko ajan oli tunne siitä, että olen hyvin hälläväliä-tyyppi. Tunne siitä, että olen seuraavassa hetkessä korvattavissa. Tunne siitä, ettei hän saa minulta oikeastaan yhtään mitään, vaikka kuinka kovasti yritän. Aavistin jatkuvasti, etten tyydytä yhtään hänen tarvettaan, pelkästään haluja.

Merkityksellisyyden tunne

Ja nyt minulla on täysin päinvastainen tunne. Tunne siitä, että käyn dialogia aidosti muista välittävän ihmisen kanssa. Ihmisen, joka kaipaa jotain elämäänsä. Jotain, mitä minä voisin ehkä tarjota ja täyttää sellaisen pienen loven, jonka täyttäminen ei vaadi mahdotonta mukautumista. Viimeisten päivien aikana minulla on ollut mahtava tunne. Tunne siitä, että tulen kuunnelluksi. Siitä onkin pitkä aika, pitää mennä ajassa kauas taaksepäin.

Jotkin ihmissuhteet perustuvat itsepetokselle, vaikka kuinka yrittäisi välttää niitä. Joidenkin ihmisten kanssa käy vain niin kerta toisensa jälkeen. Mikään ei ole aitoa, aina matkitaan muita ja apinoidaan toisten toimia. Sellaisessa suhteessa jos on, niin sitä tuntee olevansa itsekin täysin tyhjä, pelkkä kuori. Sellainen on kuluttavaa ja satuttaa äärimmäisen paljon. Jos ei voi olla oma itsensä, niin mitä sitten pitäisi olla?

Elämässä pitäisi pystyä elämään joka päivä rakastaen ja syvää kiitollisuutta kokien. Silloin vaikeatkaan kokemukset ja koettelemukset eivät käy ylivoimaisiksi ylittää. Jos omaa sellaisen ihmissuhteen, mikä jatkuvasti estää vaikeuksien yli kiipeämisen vetämällä omalle tasolleen, niin siitä suhteesta on valitettavasti pyrittävä eroon. Sitä saattaa nimittäin itsekin muuttua kivipainoksi toisen ihmisen jalkaan. Jokaisen on kannettava vastuunsa tunteistaan, ei siinä voi tulla puolitiehen vastaan millin vertaa.

NOT: Romanttinen rakkaus, TRUE: Huomioiminen

Rakastan ääneen lukemista. Mikäli sitä kuuntelee joku, joka pitää sitä miellyttävänä. Se on hieman sama kuin laulamisen kanssa. Nautin kyllä laulamisesta, mutta erityisesti jos joku pitää sitä miellyttävänä kuunneltavana. Se on tunteen välittämistä suullisin keinoin.

Niin toverit, ystävät äijät! Tässä niin kutsutun romanttisen illallisen resepti…

Mies Vailla Varjoa

Lainasin tänään kirjastosta Paulo Coelhon Bridan, pelkästään lukeakseni sitä ääneen eräälle ihmiselle. Ihmiselle, johon olen vastikään tutustunut. Olen lukenut hänelle pariin otteeseen iltaisin henkistä kasvamista tukevia tekstejä, jotka ovat luonteeltaan lohduttavia. Sellaisia, jotka sanovat ”sinä kyllä pystyt tähän kaikkeen, kunhan vain päätät niin.” Nyt haluan lukea jotain muuta, jotain erilaista.

Jos ajattelet, että aikuiselle ihmiselle kirjojen lukeminen ääneen on jotenkin romanttista, niin minä en ajattele sitä niin. En edes oikeastaan tiedä mitä tarkoittaa romantiikka. Tiessalokin kirjoitti muutama vuosi sitten, ettei romanttista rakkautta ole olemassa. Olen samaa mieltä. On vain tunteita ja sitten toimia sen mukaisesti. Kukkien vieminen mielitietylleen on minulle muistamista, ei romantiikkaa. Plus se, että eivät kaikki pidä kukista. Hyi, miten stereotyyppistä ajattelua naisista. Tiedän eräänkin naisen, joka ilahtuisi jos veisin hänelle ruosteisia rataspyöriä. Hän on hurahtanut sellaisiin.

Tiedän kyllä konseptin romanttisesta rakkaudesta, ja se on lähempänä Disneyn piirretyissä esiintyvää tapaa esittää se. Vähän niin kuin Lumikissa. Nykyään ehkä enemmänkin Frozenin tapa vetoaa minuun.

Haluaisin kovasti kirjoittaa saarnaavasti, mutta ei näitä tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, joka oikeasti hyötyisi näistä opeista.

Romanttisen illallisen valmistelu ja toteuttaminen on minulle tapa kertoa siitä, että toinen ansaitsee välillä hemmottelua. Että hän voisi tulla kotiin eikä tarvitsisi tehdä mitään. Niin toverit, ystävät äijät! Tässä niin kutsutun romanttisen illallisen resepti: Tiedustele siippasi arkirutiinit liittyen kodin- ja lastenhoitoon. Kirjaa ne salaiseen kirjaseen ylös ja tee alustava taistelusuunnitelma. A) Tee asiat hänen puolesta ja B) hänen tavallaan, jonka jälkeen toteutat suunnitelman. Siivous, pyykit, keittiö, (mahdolliset lapset hoitoon business as usual), kissanpaska-astian tyhjennys sekä puhtaat lakanat ynnä muut sänkyyn. Priimaa jos haluaa tehdä, niin valmistelee rakkaansa seuraavan aamunkin sellaiseksi, ettei hänen tarvitse haaskata aikaa tavanomaisiin rutiineihin ja hän voi käyttää sen ajan sängyssä venyttelyyn hyvin levänneenä. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että aamupala on hoidettu. Älä siis koske meikkeihin tai vaatteisiin, ellet kerjää verta nenästäsi.

Mutta tuo on tavanomaista. Aika lällyä. Minun mielestäni, siis jos haluaa olla oikeasti ”romanttinen” ihminen, niin tulisi toimia toinen huomioon ottaen jokainen päivä. Siis ensitapaamisesta alkaen. Kysyä, että ”millaisesta kosketuksesta sinä pidät?” tai ”mistä sinä loukkaannut?” Pitää kysyä toisen toiveista ja mielikuvista, sillä ihmistä ei voi lukea eikä toinen voi kertoa itsestään, ellei tältä ensin kysy. En ole edelleenkään tavannut ihmistä, joka automaattisesti kertoisi käyttöohjeet itseensä.

Henkilökohtaisesti minua vituttaa ne lukuisat tätä maata kansoittavat Casanovat, jotka eivät ymmärrä tuon taivaallista ihmisen sisäisestä sielunelämästä. He vain toistavat eli apinoivat ulkoisia asioita, joilla voi kyllä hurmata ihmisen. Tällaiset kusipäät ovat aiheuttaneet enemmän kärsimystä maailmanhistoriassa kuin yksikään maailmansodista. Ja sitten he leveilevät saavutuksillaan, vaikka he itsekin tietävät, ettei tässä maailmassa ole välttämättä ketään, joka rakastaisi heitä aidosti. Ihminen voi nimittäin rakastaa toista ihmistä ainaisessa epäilyksen vallassa. Rakkaus, joka ei ole saastunut minkäänlaisella epäilyksellä on todellista rakkautta. Siinä on pieni mahdollisuus pyyteettömään rakkauteen.

Tekisi mieli kirjoittaa Buddhan opeista rakkauteen liittyen, mutta sitä en tässä tee. Enkä kirjoita rakkaudesta Zen-filosofian merkeissä. Sen aika ei ole nyt. Haluaisin kovasti kirjoittaa saarnaavasti, mutta ei näitä tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, joka oikeasti hyötyisi näistä opeista.

Niinpä sen sijaan aion valmistautua siihen, että luen hänelle kirjaa. Että äänestäni välittyisi mahdollisimman hyvin se, että luen hänelle kirjaa syvällä hartaudella ja rakkaudella. Että ääneni välittäisi hänelle sanattomasti viestin: Siinä hetkessä hän on se tärkein maailmassani, mikään ei aja sen edelle, että pyhitän aikaani hänelle lukemalla kirjaa ääneen. Tuossa jos onnistun, niin olen taas yhtä kokemusta onnellisempi mies.

Minäkö lurjus, kelvoton kumppaniksi?

”Kuka minä olen?”, on ollut usein viime päivinä toistunut kysymys minulle itselleni. Tällä hetkellä minua määrittää suuresti työni, jonka kautta tuon esille itsestäni sellaisia puolia kuin määrätietoinen, itsevarma, analyyttinen ja hengenkohottaja. Kaikkia sellaisia puolia, jotka kaikkoavat astuessani kotiovestani sisään. Sisällä minua tervehtii kaaos ja sotkuisuus, en tiedä mistä alkaisin sitä purkamaan. En osaa oikein elää vapaa-ajallani, enkä oikein kykene pitämään omaa mieltäni vesirajan yläpuolella. Viikonloput ovat olleet toimettomuuden päiviä, joiden päättymistä olen alkanut odottelemaan jo perjantai-iltana. Tänään tätä kirjoittaessani valmistaudun huomiseen työpäivään, kerään energiaa kuluttaakseni sen jälleen huomenna töissä.

Eilen pitkästä aikaa ryhdyin nauttimaan kuitenkin elokuvista. Katsoin eilen kaksi Studio Ghiblin animaatiota, Maameren tarinat ja Tuuli nousee. Nämä anime-elokuvat erosivat toisistaan kuin yö ja päivä tarinoidensa osalta, joista jälkimmäisen viimeisellä neljänneksellä minulla oli vaikeuksia pysyä tyynenä. Se oli ennen kaikkea rakkaustarina ja se muistutti minua siitä, mistä elämässä pitäisi olla kyse.

Olen unohtanut sen, että miten tärkeitä elokuvat ovat olleet minulle ennen. Ne kuitenkin muistuttavat minua sellaisista asioista, joista en ole päässyt olemaan osallinen pitkään aikaan. Minussa ei ole sellaista tarttumapintaa, johon kukaan voisi laskea kätensä ja pitää kiinni. Jos tapailen minulle entuudestaan tuntematonta henkilöä, niin hetken kuluttua yhteydenpito vain yksinkertaisesti lakkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän osalta olen kohdannut sellaisia asioita, jotka ovat muodostaneet ympärilleni näkymättömän muurin. Sen likelle päästyään kuka tahansa voi huomata, että sen läpi ei pääse eikä sitä pysty kiertämään. Ja se muuri on kovin kylmä, sillä sille kätensä laskettuaan ihminen ei halua päästä enää sen läheisyyteen. Puhun paljon itsestäni, mutta jätän kaiken oleellisen kertomatta. En osoita lämpöä tai kiinnostusta, vaikka kanssani ajan saa varmasti kulumaan hyvin helposti. En anna koskettaa, enkä kurota itse koskettaakseni.

Tuo kaikki edellä kuvattu johtunee juuri siitä sanattomasta lupauksesta itselleni, etten enää ikinä anna itseni ajautua riippuvuuteen toisen ihmisen rakkaudesta. Se on saanut minut unohtamaan, kuinka tärkeää on seistä omilla jaloillaan ja noudattaa omia ydinarvojaan. Sokea ja tulenpalava rakkaus on saanut minut sokeaksi asioille, joista olisin muussa tapauksessa sanonut suoraan ja hyvin väkevästi tuomiten. Olen sietänyt tekoja, joita en hyväksyisi missään tapauksessa läheisimmiltä ystäviltäni minua kohtaan. Olen sietänyt käytöstä, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi ja hirveäksi ihmiseksi. Olen ollut helposti provosoitavissa, jolloin olen menettänyt kosketuksen ihmisyyteeni ja inhimillisyyteeni. Rakkauden verukkeella minulta on viety todella paljon pois.

Ja uskon sen olevan hyvin universaali ilmiö. Sen vuoksi en tohdi uskoa kovin hevillä, että joku voisi rakastaa minua pyyteettömästi. Rakastaa tätä ihmistä sellaisena kuin se on. Muuta kuin ystävänä, ystävän rakkaudella. Ken tahansa kertookaan rakastavansa tätä ihmistä, niin mietin vain ”mitä siitä vaaditaan vaihtokaupassa?” Rakkautta se ei voi olla, sillä silloinhan se olisi helppo yhtälö. Rakkautta vastaan minulta on aina vaadittu jonkinlaista muutosta. Olen ollut ”rakastettava”, mutta aina on jotain kehitettävää ihmisenä. Jos ei muuta, niin aina löytyy jokin pieni juttu, joka kuristaa toisen kaulan sisällä. Asia, joka ei haittaa lainkaan muiden ihmisten kohdalla. Toiset voivat elää ja käyttäytyä kuin lapset, eikä heitä silti kohdella kuin lapsia. He eivät olekaan minä, vaan minulta voikin jo vaatia jonkinlaista tasoa. Se johtuu ehkä siitä, että en ole täysin lurjus ja otan vastuun tekemistäni asioista, pakenematta niitä esimerkiksi päihteiden avulla tai muilla koukuttavilla keinoilla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän kykenen samaistumaan Sokratekseen. Olenhan kirjoittanut hänestä aikaisemmin ja pohdiskellut hänen viimeisiä ajatuksiaan ennen kuolemaansa. Olen siinä mielessä samanlainen, että kyselen ja kyseenalaistan. Ajan ihmisen tajuamaan tämän tietämättömyytensä, jolloin tämä ihminen on äärimmäisen vihainen minua kohtaan. Koska kehtasin. Voi kun he ymmärtäisivät joskus, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista. En syytä heitä tyhmiksi, vaan oikeastaan hyvin älykkäiksi. Eivät he muuten ajaisi itseään umpikujaan kysymyksiini vastatessaan. Tyhmät eivät nimittäin pääsisi eteenpäin edes ensimmäisestä kysymyksestäni.

Kyyninen ihminen, välitän silti

Mitä on välittäminen? Olen pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni sen jälkeen lukuisia kertoja, kun näin viimeisen kerran viime sunnuntaina edellisen avopuolisoni. Tuolloin päättyi se ajanjakso, jonka aikana yritin selvittää vastauksia seuraaviin kysymyksiin: ”Kykenemmekö olemaan ystäviä? Kykenemmekö säilyttämään edes jonkinlaisen toisia kunnioittavan ja vastavuoroisen ihmissuhteen välillämme?” Noihin kysymyksiin voisi vastata kieltävästi, sillä hyvin kaukana tuntui olevan edes mahdollisuus kunnioitukseen tai toisen tunteiden huomiointiin. Kun kerroin viimeisellä näkemällä hänelle, että minulle oli tullut hyvin paha olo hänen puheidensa seurauksena, niin sain vastaukseksi syytöksiä ja panettelua. En toki lähde tässä väittämään, että olisin itse mitenkään täydellinen tai virheetön. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun ei tule pyytää persoonaani anteeksi tai sitä, että sanon kerrankin asiat suoraan.

Viimeinen kohtaaminen herätti minut kysymään itseltäni, että miksi ylipäätään hakeudun tuollaisen ihmisen seuraan. Ihmisen, joka pienistä lupauksista huolimatta osoittaa aina toistamiseen kyynisyytensä toisia ihmisiä kohtaan ja löytää minusta vaivatta syyttämisen arvoisia asioita. Se ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta minuun yhteyttä viime keskiviikkoaamuna. Kun näin hänen soittavan minulle, niin epäröin kyllä hetken. Se ei kestänyt kauaa, sillä jokin saa minut välittämään myös minua hyvin syvästi satuttaneista ihmisistä. Kun vastasin puhelimeen, niin halusin vain tietää hänen olevan kunnossa. Tuolla hetkellä hän ei ollut ja hän oli ajanut itsensä pulaan. Onneksi kyseessä ei ollut hengenvaara ja lopulta hän kykeni itse hoitamaan asian. Olin hyvin vihainen, sillä hän oli toiminut hyvin ajattelemattomasti ja unohtanut, että hänellä on hänestä riippuvainen lapsi ja hänen elämässään on kuitenkin hänestä välittäviä ihmisiä.

Hyvin harvalla ihmisellä on lopulta se tilanne, ettei heillä ole elämässään ketään joka välittäisi. Jos ihminen ajaa aina itsensä jatkuviin ongelmiin luullessaan olevansa täysin yksin, niin hän itse asiassa aiheuttaa hänestä välittäville ihmisille harmaita hiuksia ja suunnattoman suurta huolta. Oma tilanteeni on se, että en voisi missään tapauksessa heittäytyä täysin tuuliajolle. Olen kyllä yksin tässä elämäni tilanteessa, mutta tuolla on olemassa minusta välittäviä ihmisiä. Vanhempieni lisäksi on olemassa ainakin kaksi ihmistä, jotka kantavat huolta minusta ja olisi todella ajattelematonta sekä itsekeskeistä unohtaa heidän kantamansa huoli ja välittäminen heittäytymällä vaaroille alttiiksi. En ole enää teini, vaan aikuinen ihminen. Ihminen, jonka ei tule aiheuttaa tarpeetonta huolta lakkaamalla itsestään huolehtimisen.

Välittäminen on ehkä tänä päivänä aliarvostettu tunne. Haikaillaan rakkauden perään, mutta se on hyvin itsekeskeinen tunne: Me haluamme kokea rakkautta ja saada sille vastakaikua. Unohdamme kuitenkin sen, että sen seurauksena kaupan päälle tulee kiintyminen ja sen kylkiäisenä välittäminen tämän toisen ihmisen hyvinvoinnista. Kiintyminen ei aina ole haitallista, haitallista siitä kun tulee vasta sen muuttuessa riippuvuudeksi.

Niin. Vastaan kyllä jatkossakin hänen puheluihinsa, sillä onhan minun selvitettävä vastaus seuraavaan kysymykseen: ”Onko hän kunnossa?” Se ei ehkä poista sitä, että minulla on ollut joskus todella paha olo henkisesti hänen puheidensa seurauksena. Jotta lakkaisin täysin välittämästä, niin sen eteen hän joutuisi tekemään hartiavoimin töitä. Rakkauskin voi ajan myötä kuolla pois, mutta välittämisen tunne voi kantaa vielä pitkään senkin jälkeen.

Seitsemästä kuolemansynnistä

Viikonloppu alkaa olemaan takana, jolloin yksi jos toinenkin on nojautunut paheiden tielle. Eräät meistä ovat tehneet jopa syntiä, mikäli tarkastelemme mennyttä seitsemän kuolemansynnin kautta. Syntihän on jotain, mikä nähdään monoteistisessä uskonnon harjoittamisessa hyvin tuomittavana tekoja ja josta on usein palkkana kadotus. Riippumatta siitä, että sattuuko uskomaan Jumalaan tai ei, niin kuolemansynneissä on kyse rakkauden korruptiosta. Näin ainakin pääosassa syntien osalta, mikäli tarkastelemme Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Alkuperäinen ajatus kuolemansynneistä on tosin johdettu 300-luvulla eläneeseen Evagrius Ponticus -nimiseen munkkiin. Hän määritteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka olivat: mässäily (gastrimargia), haureus (porneia), ahneus (philargyria), ylimielisyys (hyperēphania), surumielisyys liittyen kateuteen (lypē) nykymielessä, viha (orgē), ylpeily (kendoxia) ja välinpitämättömyys (akēdia). Edellä kuvatut suomenkieliset käännökset ovat välinpitämättömyyden ja ylpeilyn osalta omiani, muut on käännetty englanninkielisistä vastineista.

Mässäily, haureus ja ahneus

Jos Danten kirjoituksiin on tukeutuminen, niin rakkauden korruptio eli vääristyneisyys tulee esille näissä synneissä näkyvimmin. Mässäilyn voi nähdä holtittomana kulutuksena, haureuden sairaanloisena seksuaalisuuden ylikorostamisena ja ahneuden mielentilana, jossa mikään ei riitä. Eikä pelkästään kulutusmielessä.

Olen kirjoittanut seksuaalisuudesta aiemminkin, mutta seksuaalisuuden ylikorostaminen johtaa väistämättä suuriin ongelmiin. En ole asiantuntija, mutta lukemastani aineistosta päätellen seksuaalisuuden ylikorostaminen on aina jonkinlainen merkki lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä tai traumasta, joka vaikuttaa suuresti aivoissamme esiintyviin hormoneihin ja välittäjäaineisiin, erityisesti niiden erittymiseen ja sitä kautta noiden kemiallisten yhdisteiden epätasapainoon. Turvallisen lapsuuden ja nuoruuden kokeneen aikuisen aivojen biokemia eroaa epävakaassa ja uhkaavassa ympäristössä kasvaneen aikuisen aivojen biokemiasta tutkimusten perusteella.

Yksinkertaistettuna ihminen, joka ei ole saanut rakkautta sen puhtaimmassa muodossa ei myöskään itse kykene kokemaan rakkautta puhtaassa muodossa, vaan etsii rakkautta sen vääristyneimmistä muodoista. Tämän olen itse saanut kokea käytännössä, sillä rakkauskäsitykseni on hyvin erilainen erääseen entiseen kumppaniini verrattuna. Mikäli ryhtyisimme määrittelemään sitä, mitä rakkaus oikeasti meille merkitsee ja miten sen tulisi ilmentyä elämässä sekä teoissamme, havaitsisimme todennäköisesti hyvin suuria näkemyseroja.

Ylimielisyys, surumielisyys ja viha

Siinä missä mässäily, haureus ja ahneus voidaan nähdä fyysisen rakkauden vääristyneisyytenä, niin ylimielisyys, surumielisyys ja viha voidaan nähdä henkisen rakkauden vääristymänä. Ylimielinen asettuu aina toisten yläpuolelle, surumielinen kadehtii toisten saavutuksia tai elämäntilaa ja vihaan sortuva ei kykene rakastamaan poikkeavuutta.

Henkisen rakkauden korruptoituneisuus on myös kasvuympäristömme perintöä. Vanhempien tai vanhemman krooninen tyytymättömyys tai pitkään jatkuva ahdinko jollain elämän osa-alueella vaikuttaa alitajuisesti lapseen siinä määrin, että kasvava ihmisyksilö valmistautuu omassa elämässään vastaavanlaisiin olosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden kokenut aikuinen voi kokea irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja hakeutuu siten alitajuisesti lapsuuttaan vastaavaan ympäristöön eli seuraan, jossa samat laiminlyönnit jatkuvat. Vaikka sosioekonominen asema vaikuttaa yleensä positiivisessa mielessä tähän, niin löytyy varakkaistakin ydinperheistä niitä, joiden lapset hakeutuvat huumausaineiden maailmaan ja alkavat käyttää päihteitä väärin. Henkisen rakkauden korruptio ei katso tulotasoa eikä asuinpaikkaa, siihen voi altistua myös hyvin toimeentulevienkin ympäristössä.

Jo pelkästään aikuisten kokema stressi aiheuttaa jälkeläisissä pysyviä muutoksia keskushermostoon, joten varakkaan perheen vanhempien kohdatessa näennäistä taloudellista ahdinkoa (”miljoonan miehellä on miljoonan murheet”) se vaikuttaa pysyvästi myös lapsiin. Se voi näyttäytyä myös siinä, että tulotasoa ylläpitääkseen molempien vanhempien tai toisen vanhemmista tulee olla paljon poissa kotoa. Siitä seuraava läheisyyden ja läsnäolon puute saa lapsen kenties uskomaan, että se on seurasta hänestä itsestään. Näinhän se ei suinkaan ole ja näin sen myös vanhempikin ajattelee. On kuitenkin väärä olettamus olettaa, että lapsi kykenee rationaaliseen ajatteluun ennen murrosiän päättymistä. Tämä meidän kaikkien aikuisten tulisi muistaa, perhe- ja koulutaustasta riippumatta.

Ylpeily ja välinpitämättömyys

Viimeiset kaksi kuolemansyntiä vaikuttavat lähisuhteissamme, mutta erityisesti ne vaikuttavat niiden ulkopuolella. Ylpeily ja välinpitämättömyys kävelevät käsikädessä siten, että ne näkyvät myös yhteiskunnan tilana. Toisten aikaansaamia saavutuksia omitaan ja niillä ylpeillään, jolloin heittäydytään täysin välinpitämättömiksi toisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka ovat tehneet varsinaisen työn tai nähneet vaivaa niiden eteen.

Esimerkiksi Toivo Sukari näkee itsensä yrittäjänä, joka on saanut aikaiseksi kaiken aivan itse. Hän on visionääri omalla kentällään ja kykenee käynnistämään hankkeita, mutta hänen käytöksensä kielii molemmista synneistä ja sen näkee myös hänen ympärillään olevista ihmisistä. Jos teet Google-haun ”Toivo Sukari kiittää”, niin et tule löytämään mitään tuloksia tuolle haulle. Ainoa ketä hän kiittää, on hänen vaimonsa ja tulosmittari. Jokainen, joka on toiminut keskisuuressa tai isommassa yrityksessä tietää, että yksikään yrittäjä tai visionääri ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan yksin. Siihen tarvitaan suuri joukko ihmisiä, aina rahoittajista käytännön työn asiantuntijoihin.

Välinpitämättömyys on tietysti osaltaan ihmisen persoonaan liittyvä asia, mutta se kielii myös jostain aivan muusta ongelmasta. Olen itse nähnyt, miten ihmisen erkaantuessa toisista ihmisistä tästä tulee välinpitämätön. Se johtuu siitä, että vain harva kykenee kokemaan empatiaa yli sosioekonomisten rajojen. Se on taas seurasta kokemattomuudesta ja vähäisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmaa rakennetaan tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudun huippulukioissa, joihin valikoituu saman taustan omaavia nuoria ja jos mitään poikkeavaa ei satu, niin he tulevat elämään elämänsä kaltaistensa keskuudessa loppuelämän ajan. On valitettavaa, että esimerkiksi Ressun lukiosta valmistuu ylioppilaita, joilla on tulevassa paljon suurempi päätäntävalta kuin Äänekoskelta valmistuneilla nuorilla.

---

Olin itse nuorena rasisti ympäristöstäni johtuen ja kannatin äärinationalistisia näkemyksiä. Johtuen elämänpolkuni mutkaisuudesta ja pituudesta olen kuitenkin saanut kohdata mitä erilaisempia ihmisiä, mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja sitä kautta olen muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Omaan nationalistisia näkemyksiä edelleenkin, mutta me-hengessä: Suomi on hyvä suomalaisille ja joukkueeseemme mahtuu kaikki, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen. Täysin siitä riippumatta, mistä päin maailmaa ihminen on lähtöisin tai millaiset ovat hänen ulkoiset ominaisuutensa tai ensimmäinen oppimansa kieli. Elämänkokemusten myötä olen kasvanut myös sosiaalisuuden vankkumattomaksi kannattajaksi, sillä mielestäni ketään ei tule syrjiä tai tuomita kykenemättömyyden takia. Olen itse ollut työkyvytön, mutta päässyt takaisin työelämään. Minua on tuettu yhteiskunnan osalta vaikeina hetkinä rahallisesti ja erilaisten palveluiden kautta. Ja nyt on takaisinmaksun aika. Noista kokemuksista johtuen kykenen ehkä sellaiseen, mihin joku yliopiston käynyt ja satoja kirjoja lukenut älykkö ei pysty: Samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja näiden erilaisiin kohtaloihin.

 

Ihana(ko) ilta uimarannalla?

Eilen oli erittäin aurinkoinen päivä. Olin lupautunut hakemaan pojan yhdessä äitinsä kanssa kotiin. Haettuamme pojan hänen äitinsä sanoi, että voisimme mennä rannalle uimaan. Olin erittäin väsynyt työpäivän ja kahden vuorokauden vähäisten unien takia, mutta suostuin mielelläni. Mielestäni oli hienoa mennä rannalle, vaikka minua väsyttikin. Ehkä siksi se oli hieno ajatus, sillä nauttisin kiireettömyydestä ja siitä, että pojalle syntyisi hyviä muistoja. Ajoimme rannalle kahden kaupan kautta; pientä purtavaa ja juomista, lähempänä rantaa jäätelöt minulle ja pojalle. Äidille ei mitään. Hänellä oli omat juomat ensimmäisestä kaupasta.

”Voihan vittu”, parkaisin

Rannalle päästyämme levitimme viltin ja tavaramme. Syötäviä ei ollut paljoa, mutta kuitenkin pienelle pojalle riittävästi. Keksejä, mansikoita ja rypäleitä. Istuin jo aika väsyneenä ja katselin, kun he menivät uimaan. Uimayritys yksi jäi yritykseksi, vesi oli kylmää. Siinä viltillä jälleen yhdessä istuessamme äiti kaiveli muovikassia ja huomasi, että pojalle ei ollut juotavaa. ”Se on varmaan jäänyt autoon.” Lupauduin käymään autolla etsimässä, voisin samalla polttaa tupakan ja ajattelin, että pieni liikkuminen voisi piristää.

Autolle päästyäni etsin pulloa tai jonkinlaista tetraa, pojan juomista. Sitä ei löytynyt. Tiesin, että lyhyen ajomatkan päässä on kauppa. Sama kauppa, mistä kävin ostamassa jäätelöt itselleni ja pojalle. Ei mennyt aikaakaan, kun olin jälleen takaisin juomien kanssa. Olin ottanut myös yhden oluen itselleni. Autoni ovea lukitessani autoni vara-avain katkesi lukkopesään. ”Voihan vittu”, parkaisin ja samassa kaivoin taskustani varsinaisen avaimen. Sen kanta oli mennyt rikki, eikä sillä silloin saanut autoa käyntiin. Yritin startata sillä, mutta tuloksetta. Noukin juotavat syliini ja menin rannalle.

Rannalla poika lähestyi kahta naista ja miestä. Näin, että heillä oli hauskaa. Olin turhautunut ja minua huoletti, että pääsemmekö jatkamaan autollani vai joutuuko äiti selvittelemään kyydin pois itselleen ja pojalleen, itseni jäädessä selvittelemään autoni kohtaloa rannan läheisyyteen. Äiti oli kireä, sen näki ja sen aisti. Minä olin väsynyt ja minua ärsytti autoni. Kerroin hakeneeni juomia kaupasta, autossa kun ei ollut mitään. ”Miksi hait kaupasta, kun juomista oli kassissakin?” Katsoin häntä ja hakemiani juomiani. Sisälläni myllersi. Olisiko avain katkennut, jos äiti olisi heti ensimmäisellä yrittämällä löytänyt kassista pojalle juotavaa? Alkoi ärsyttämään todella paljon. ”Taidan mennä katsomaan, että saanko auton käynnistymään jotenkin. Muuten joudut ehkä soittamaan itsellesi ja pojalle kyydin pois.” Hän sanoi jotain, nyt jo todella ärsyyntyneen oloisesti. Häntä ärsytti erityisesti se, että olin käynyt kaupassa. Hakemassa juomista. Hän ei kuunnellut, kun yritin selittää ajatelleeni poikaa. Poika oli sanonut olevansa janoinen. Lähdin takaisin autolle, kuuntelematta enää sen tarkemmin hänen tiuskimistaan.

Auto käynnistyi, kun keksin yhdistää katkenneen avaimen ja alkuperäisen. Olin siitä hyvin iloinen ja huojentunut päästyäni takaisin rannalle. Aurinko oli kääntynyt jo puiden taakse istuutuessani viltille. Äiti ja poika olivat toisen seurueen luona. Äidille oli selvinnyt, että seurueessa oli vanha tuttu. Päätimme siirtyä takaisin aurinkoon, tällä kertaa kalliolle. Minä menin edeltä pojan kanssa, äiti seuraisi perässä. Kannoin pojan kalliolle ja sen jälkeen kävelimme yhdessä hyvin aurinkoiselle paikalle. Oloni oli jo hyvin keventynyt.

Äidin saapuessa paikalle levitimme viltin kalliolle. Laitoin reppuni maahan ja otin sieltä istuinalusen, jonka asetin kalliolle viltin viereen. Viereen, että siinä tupakoidessani savu ei haittaisi heitä, poikaa varsinkaan. ”Miksi menet sinne?”, äiti kysyi hyvin terävästi. Selitin. Hän oli silminnähden ärsyyntynyt. Sen näki hänen ilmeestään, silmistään ja kehonkielestään. Sekä äänenpainosta. Asenne alkoi ärsyttää minuakin, sen ehkä huomasi äänenpainossani. Tai sitten ei. Otin mobiilikaiuttimen ja laitoin siitä musiikkia, Eddie Cochrania. Lisäsin hieman äänenvoimakkuutta, mutta hiljensin sitä nopeasti. En haluaisi sen häiritsevän oloamme liikaa luonnon helmassa. Silmäkulmalla näin kuitenkin pojan tanssivan viltillä ja lisäsin hieman volyymia. ”Voi jumalauta! Näit, että poika tanssii ja laitoit pienemmälle”, äiti tiuskaisi äänekkäästi. Yritin puolustaa itseäni, mutta mittani täyttyi ja heitin tupakan suupielestäni pois. Jätin kaiuttimen, mutta pakkasin istuinalusen reppuuni ja nostin repun selkääni. ”Minä en jaksa enää, menen autolle odottamaan. Jätän kaiuttimen tuohon, että saatte musiikkia siitä. Ei tarvitse kiirehtiä.” Loitotessani äiti sätti minua, kun poika kyseli.

”Anteeksi”, äiti sanoi minulle kerrostalon pihalla. Katsoin häntä ja minun sisälläni oli suuri ja lämmin myötätunto sanoessani ”saat anteeksi.”

”Minkä ihmeen takia minun edes pitää pyytää sinulta anteeksi?” hän tiuskaisi hyvin äkkiä vastaukseni jälkeen ja näin hänen katseessaan silmittömän vihan tunteen. Se välittyi minulle hyvin eläväisesti. Menin takaisin autoon ja poistuin paikalta, sanoin ehkä jotain tai sitten en. En edes muista.

Miksi sitten hakeudun sellaisen ihmisen seuraan, jolta saan vihamielistä käytöstä osakseni? Miksi hakeudun ihmisen seuraan, jonka ongelmat tulevat päivänvaloon pienenkin humalan myötä ja jotka heijastuvat myös ympärillä oleviin ihmisiin käytöksen kautta?

Syy on rakkaus. Ei yksipuolinen, vaan molemminpuolinen. Sekä usko. Usko siitä, että jonain päivänä hän vielä löytää itsestään sen siemenen, joka johtaa toisia arvostavan käytöksen tielle. Siitäkin huolimatta, että ongelmia olisi edelleen omassa elämässä vaikka muille jakaa. Tiedän, ettei hänen tarvitse muuttua ihmisenä, ei hänen tarvitse muuttaa persoonaansa. Ei hänen tarvitse joustaa arvoissaan tai asenteissaan elämää kohtaan. Hänen tarvitsee vain hieman pidätellä impulsiivisuuttaan kaikkein läheisimpiään kohtaan. Uskon, että se on lopulta helppoa hänelle. Ehkä siinä on se syy miksi en ole jättänyt häntä tyystin taakseni elämäni eletyssä tarinassa, vaan olen varannut sille vielä sivuja. Sivuja tulevan elämäni stoorissa.

Onnistuin lyömään Suuren Mustan!

Jossain tuolla sisälläni oli suunnaton ja musta möykky. Se oli ilmoitellut olemassaolostaan tämän päivän aikana, ja jonka takia olinkin tuntenut aistittavissa olevaa kipuilua jo aamuvarhaisesta alkaen. Tuo suuren ja valtavan, pimeän tunteen motivoimana selasin Spotifyta, yrittäen löytää sen ulos houkuttelemiseksi kappaletta. Kuten olen aiemmin maininnut, niin musiikki on väylä tunteisiini ja erityisesti niihin, joita en tietoisesti pysty tuomaan esille. Jos niitä ei saa esille päivänvaloon, niin se voi johtaa sellaiselle umpikujaan johtavalle polulle. Sieltä mistä ei ole paluuta takaisin.

Löysin Amorphiksen vanhat kappaleet, mutta niissä ei ollut mitään mikä olisi houkutellut sitä ulos. Löysin listan, missä oli paljon kappaleita vuosien takaa. Lopulta jokin sai minut kuuntelemaan Apocalypticaa ja sen nimikkoalbumia vuodelta 2005. Otin kappalelistauksen esille ja näin kappaleen nimeltä Ruska. Sen alkaessa soida tiesin kuuntelevani juuri oikeaa kappaletta, sillä se alkoi nostaa suurta mustaa esiin. Puolen välin kohdalla se hyökkäsi esiin ja alkoi kuristamaan minua: Muistin vuoden 2004 tapahtumat. Vuoden, jonka lopusta en muista enää juuri mitään. Rakkaani kuoli tuona vuonna, lokakuun lopulla ja yksi kappale toi elävästi mieleen siihen liittyvät tunteet, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Itkin, tärisin ja nyyhkytin ruokapöytäni ääressä. Peitin kasvoni, mutten kyennyt vapinaltani siihen.

Minun piti antaa tuon möykyn tulla esiin, antautua sille. Kun sain otteen siitä, kuristin sitä lujasti ja käyttäen miekkanani ikävää, minä kykenin lyömään sen alas. Lakkasin välittömästi vapisemasta ja itkemästä, jolloin musta oli jälleen poissa. Nyt kun kuuntelen uudelleen tuota kappaletta, niin kykenen muistamaan hetkiä sieltä ja täältä, kyyneleiden valuessa poskillani muistan kuinka eksynyt olinkaan tuolloin nuorena. Vasta suuren mustan oltua estämättä muistiani kykenen palaamaan hetkiin, jolloin kuuntelin tuota kappaletta ja ikävöin niin suuresti häntä. Se satuttaa edelleen, se ikävä, mutta mikään ei estä minua muistamasta. Muistamasta tunteiden sävyttämiä valokuvamaisia hetkiä elämästäni, jotka ovat kaivertaneet sisintäni hänen kuolemastaan saakka. Enkä muistanut sen olleen näin väkevää ja alkukantaista.

Jos saisin päättää, niin en antaisi kenenkään kokea elämänsä aikana tuollaista kokonaisvaltaista tunnetta. Se voi ajaa heikoimman heittäytymään junan eteen tai avaamaan ranteensa, tekemään elämälleen hätiköityjä päätöksiä. Se voi ajaa ihmisen pakomatkalle, jonka varrella tämä yrittää piiloutua päihteiden avulla takana seuraavaa suurta mustaa.

Toivon, että kirjoitukseni antaa vain pintapuolisen kuvan siitä millaisien demonien ja pahan karman kanssa joudun välillä kamppailemaan. Pysyköön se vain kuvana, eikä samaistuttavana tunteena ja jättäkööt se kaikki muut rauhaan. Minua tuo kaihertava ikävä ei tule ikinä jättämään rauhaan, mutta opin elämään sen kanssa päivä päivältä paremmin. Elämään ja kaipaamaan. Rakastamaan ja ikävöimään. Saavuttaen lopulta jonkinlaisen henkisen rauhan.

Maria syvästi kaivaten ja rakkauden muistoa vaalien, J

Kun sydän kivettyy

Jos sydän voisi kivettyä, niin tämä kivi saattaisi sijaita omassa rinnassani.

Luottamus on mieletön asia silloin kun sitä on olemassa. Luottamus mahdollistaa sen, että pystyt jakamaan asioita toisen ihmisen kanssa. Olivat ne sitten tunteita, ajatuksia tai konkreettista tekemistä; yhdessä tekemistä. Silloin kuin sitä ei taasen ole, niin elät eräänlaisessa paradoksissa: Elät henkisellä tasolla yksin, vaikka lähelläsi on sinulle läheinen ihminen. Vaellat elämässä vailla takuita siitä, että vaikeana hetkenä tällainen ihminen seisoo sinun tukenasi. Tiedostat jatkuvasti, että haasteita kohdatessa joudut selviytymään niistä yksin.

Yksi tällainen luottamusta herättämätön ihminen on alkoholisti. Sitä ovat myös tietyistä mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän ongelmansa muiden ihmisten näkökulmasta on juuri se, että heidän sanaansa ei voi yksinkertaisesti luottaa. Heidän elämänsä pyörii niin tiiviisti oman itsensä ympärillä, ettei heillä ole samaistumiskykyä toisten ihmisten elämäntilanteisiin. Alkoholistilla keskiössä on päihtyminen, mielenterveysongelmaisella se voi olla oma elämääkin suurempi ja merkityksellinen tuska.

Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset.

Mitä jos sama ihminen kärsii sekä alkoholismista ja mielenterveysongelmista? Voisin sanoa, että mikään muu asia ei ole koetellut minua niin suuresti elämässäni kuin se, että tällainen ihminen on kertonut rakastavansa minua. Tiettyinä hetkinä se on uskottavaa, mutta käytännön teot saavat kyseenalaistamaan tuollaiset tunnustukset. Sanat alkavat jossain vaiheessa vaikuttamaan sumutukselta, tuntuu ettei mikään toisen sanoma pidä paikkansa. Jos on uskaltautunut luottamaan moniongelmaisen ihmisen sanaan, niin sitä todennäköisesti huomaa jossain vaiheessa muuttuneensa helvetin vihaiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Siltä se tuntuu.

Ei moniongelmainen ihminen sitä tahallaan tee. Ei hän herää aamulla (todennäköisempi heräämisaika on lähempänä keskipäivää) ja päätä, että pettää sinä päivänä yhden tai useamman ihmisen luottamuksen. Ei hän halua syödä sanojaan, mutta ongelmiensa takia hän tulee näin tehneeksi. Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja tekee lupauksia, sanoo hyvältä tuntuvia asioita, mutta illan tullen tulee pettäneeksi sanomansa asiat tekojen myötä.

Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa

Kun elää riittävän kauan edellä mainitun laisen ihmisen kanssa, niin sitä muuttuu pikkuhiljaa kyynikoksi. Aiemmin lempeydellä ja suurella välittämisellä omasta suusta sanotut asiat muuttuvat hiljalleen välinpitämättömyyden ääneksi, piikittelyksi ja vähättelyksi. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihminen on tullut petetyksi aivan liian usein. Jos käy niin kuin minulle, että pääsee joskus nousemaan tuosta kyynisyyden suosta ja tulee jälleen upotetuksi takaisin sinne, niin omat tunteet toisia ihmisiä kohtaan alkavat kovettumaan. Kyynikosta alkaa kasvaa tunnekylmä ihminen.

Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa.

Te, jotka olette seuranneet kirjoituksiani säännöllisesti, tiedätte kyllä kenestä kirjoitan. Olette ehkä hämmästelleet, että ”mitä kummaa hän näkee siinä toisessa?” Niin. Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa ja sama pätee tässäkin tilanteessa. Kyseessä on ihminen, jolla on suunnattoman suuri sydän ja joka on selviytynyt hyvin rankoista elämänvaiheista hengissä. Kun näkee ihmisissä sellaisia asioita, joista he eivät edes itse ole tietoisia, aiheuttaa säännöllisesti ongelmia itselle. Silloin tällöin oma usko toiseen ihmiseen johtaa tuskaan ja murheeseen, mikäli tuo toinen ihminen on itselle läheinen. Etäisten ihmisten osalta tulee tunteneeksi lähinnä pettymystä tuollaisissa tilanteissa.

Moni olisi minun tilanteessani laittanut vahingon kiertämään eli hypännyt liikkuvasta junasta ja antanut sen törmätä aikanaan johonkin. Olen kuitenkin yrittänyt päästä etenemään veturille irtoavien vaunujen vaikeuttaessa matkaani ja voimani ovat ehtymässä. ”Juuri kun olisin saavuttanut sen saatanan veturin”, tekisi mieli huutaa. Tämä on ollut kamppailu, jonka osalta on vain pakko myöntää hävinneensä. Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa. Et, vaikka kuinka haluaisit pyyteettömästi auttaa. Et, vaikka käyttöösi on annettu maailmankaikkeuden tehokkain ase: Rakkaus.

Rehellisimmästä ystävästäni

Siitä on kaksi viikkoa, kun kirjoitin blogiini artikkelin otsikolla Pahimmasta kiusaajastani. Tuon kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon ja on aika kirjoittaa anteeksi annosta ja sovittelusta. Siihen on nimittäin totisesti aihetta.

Lyhyt yhteenveto: Kaksi viikkoa sitten kieltäydyin entisen avopuolisoni sovitteluyrityksestä. Pyörsin päätökseni käydä keskustelua hänen kanssaan, mutta asia nousi vaivaamaan minua kuitenkin useana yönä tuon päätöksen jälkeen. Kunnes päätin perjantaiyönä muutaman päivän jälkeen istua koneelleni kirjoittamaan hänelle. Se johti keskusteluun ensin sähköpostien välityksellä, pian puheluun ja lopulta siihen, että tapasimme kasvokkain.

Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään.

Tuon kaiken keskustelun lopputuloksena ymmärsin, että olin vaalinut voimakasta vihantunnetta häntä kohtaan. Vihan tunnetta, sillä olen ollut liian heikko tuntemaan ikävää ja sisimmässä vellonutta tyhjyyden tunnetta. Voimakkaan vihan tunteen avulla olen kyennyt työntämään sivuun ne kaikki hyvät ja kullanarvoiset muistot yhteisestä elämästämme, kyennyt unohtamaan ne kaikki kivuliaimmat tunteet, joita ihminen voi kokea kohdatessaan menetyksen ja tulevaisuuden kaikkine epävarmuuksineen.

Entinen avopuolisoni kertoi lukeneensa aiemmin mainitsemani blogikirjoituksen ja hän kertoi sen satuttaneen häntä todella pahasti. Ja varmasti satuttikin, sillä se kuvastaa juuri tuota kokemaani vihaa häntä kohtaan. Se kuvastaa tunteita, ei varsinaisia tapahtumia. Se jättää huomioimatta sen, että hän on vain ihminen. Ei hän paha ole eikä pahantahtoinen, kuten tekstistä voisi saada kuvan. Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään. Ja tuo seikka asetti yhteiselämäämme sellaisia haasteita, joista me emme itse olleet vastuussa. Emme saaneet menneisyyden takia määrätä täysin yhteisestä onnestamme, vaan se asetti meidät jäykille raiteille. Molempien menneisyyden takia.

Totta kai me molemmat teimme virheitä ja käyttäydyimme tilanteissa tunteidemme vietävinä, johdattaen järkeilymme ja järkiperäiset päätöksemme meitä rikki repivistä tunteista, kuten ikävästä, kaipuusta ja halusta tulla rakastetuksi. Me molemmat olimme samaan aikaan pyhimyksiä eromme hetkellä ja syytimme toisiamme monista asioista, minä itse syytin häntä ehkä jopa enemmän. Eikä siinä lopulta ollut mitään sellaista mitä toinen olisi ansainnut tai olisi saanut toiselta, jotta olisi voinut asettua tuomitsijan rooliin. Tuo johti lopulta siihen, että vihasta tuli todellisuutta tärkeämpää ja esti useiden viikkojen ajan käsittelemästä asiaa terveellä tavalla.

Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi.

Tuon kaiken edellä mainitun ymmärtäessäni mieleeni alkoi palautua unholaan työntämiäni hetkiä, niitä kaikkein onnellisimpia yhteisestä taipaleestamme. Ja ne olivat ja ovat edelleen todella kauniita muistoja. Ja niitä muistellessa ymmärtää miksi halusi vaalia vihaa ja unohtaa kaikki hyvä. Nuo muistot nimittäin ovat kivuliaita ja täynnä sellaisia tunteita, joita yksin ollessa ei haluaisi paljoa muistella. Kunnes ymmärtää, että miten itsekeskeinen sitä voikaan olla. Ja heikko, sillä sitä tajuaa juosseensa karkuun ikävältä tuntuneilta tunteilta, jättäen ne käsittelemättä.

Kaikista niistä hyvistä ja todella onnellisista muistoista päällimmäisenä on kuitenkin se, miten kehoni kertoi hänen olevan täydellinen minulle. Ja se näyttäytyi intohimona ja pohjattomana haluna häntä kohtaan. Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi. Se heijastui myös tunteisiimme ja sai meidät molemmat sokaistumaan. Aivan sama, vaikka maailma olisi romahtanut ympärillämme. Meillä oli toisemme, kehomme oli luotu toisiamme varten. Ja ovat edelleen.

Olen kirjoittanut entisen avopuolisoni huonoista puolista ja paheista, korostaen niitä kokemani vihan takia aivan liikaa. Olen toiminut epäreilusti ja jättänyt kuvailematta hänen parhaat puolensa, joita on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin paheita. Aion korjatakin tuon puutteen teksteistäni tässä seuraavaksi.

Hän on empaattinen ja kykenee samaistumaan sopivissa olosuhteissa toisen ihmisen mielentilaan täysin. Hän on myös äärettömän lojaali, mikäli vain kohtelee häntä kunnioittavasti ja sellaisena kuin hän todella on. Jos hänestä saa ystävän, niin hän on aina saavutettavissa ja häneen voi aina tukeutua, häneen voi luottaa silloin täysin. Hän on luonteeltaan todella suojelevainen ja asettaa ehkä liian usein muiden edun omansa edelle. Vaikka hänellä menisi huonosti, niin hän on aina valmis auttamaan heikoimman hetkensä kohdannutta ihmistä. Se kertoo hänestä jo todella paljon.

Ja minä luen hänen parhaaksi puoleksi lopulta sen impulsiivisuuden, joka aiheutti vaikeuksia parisuhteeseemme. Hän sanoo suoraan eikä jää hautomaan asioita. Todella kehno yhdistelmä yhdessä kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön ja alkoholin kanssa, mutta kuitenkin loppujen lopuksi hyve. En voi väittää, että parisuhteemme aikana tai sen jälkeen minulle olisi jäänyt epäselväksi, että mikä hänen mieltään vaivasi tai on vaivannut. Siitä olen oikeastaan todella kiitollinen hänelle.

Lopuksi: Voisin kirjoittaa yksityiskohtaisesti niistä hetkistä, joita olemme viettäneet yhdessä viimeisen viikon aikana. Sitä en kuitenkaan tee, sillä ne ovat varattu vain minulle itselleni ja hänelle. Sen voin kertoa, että nuo hetket ovat luoneet uusia muistoja ja ne ovat olleet täynnä sovittelua, sovintoa ja anteeksiantoa. Elämä on liian lyhyt vihaamiseen ja katkeruuden kantamiseen. On parempi rakastaa ja olla rakastettu, vaikkei yhteistä elämää enää olisikaan. Olla ystävä, eikä vihamies.

Elämäni pisimmät minuutit

”Muuten ihan ok, mutta huono olo”, sanoi ääni puhelun toisessa päässä. Olin tuona päivänä nukkunut itse pommiin ja missannut päivän ensimmäiset tunnit. Edellisenä päivänä olin tavannut tyttöystäväni Helsingin Rautatieasemalla, olimmehan asuneet pari kuukautta erillään ja nähneet toisiamme aina silloin tällöin. Olimme hakeutuneet samaan oppilaitokseen alkukesästä ja kaikista ennakko-odotuksista poiketen olimme molemmat päässeet sisään. Rautatieaseman liepeillä näin, että hän oli heikkovointinen ja sovimme, että mennään vaikka yhdessä Meilahteen seuraavana päivänä. En ehtinyt puhelussa siihen, että monelta hän olisi ollut menossa päivystykseen, kun hän alkoi yskimään. ”Oota, mä käyn hakee vettä.”

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Tunti tuosta eteenpäin ja istun äitini vuokra-asunnon vessassa odottaen, että ensihoitajat tulisivat kertomaan hänen voinnistaan. He olivat ohjanneet minut sinne odottamaan ja oletin, että olisin näin heidän tieltään pois, jos hänet pitäisi viedä sairaalaan. Ovi avautui ja miespuolinen ensihoitaja sanoi lyhyen tauon jälkeen: ”Nyt on sellainen juttu, että hän on menehtynyt.” Tuota hetkeä edeltävät minuutit puhelun päättymisestä hätäkeskuspuheluihin ja siitä aina matkaan sekä saapumiseen asunnolle olivat olleet elämäni pisimmät minuutit. Tuon hetken jälkeen ajalla ei enää ollut mitään merkitystä.

Tuo oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun näin minulle läheisen ihmisen kuolleena. Olin täyttänyt edellisenä kesänä 18 vuotta, hän olisi täyttänyt noin kuukauden päästä. Hänellä oli ollut vaikeuksia omien vanhempiensa kanssa, häntä oli käyttänyt hyväksi joku hänen sukulaismiehistään, ja tuota tapahtumaa oli pidetty perheessä vilkkaan mielikuvituksen tuotteena. Tiesin, että se oli totta ja odotin, että hän saa vapauden. Vaan en kuvitellut sen vapauden olevan tällaista. Siinä hänen ruumiinsa äärellä jätin hänelle viimeiset hyvästit ja lohduttomasti itkien annoin viimeisen suudelman saamatta vastakaikua. Hän oli jo poissa.

Tuo hetki kummitteli kauan tuon jälkeen niin unissani kuin päivän aikana ajatuksissani, koulun tunneilla ja bussilla matkustaessa. Se tuli myös mieleeni silloin armeijapalveluksen ensimmäisenä yönä ja yritin silloin peittää itkuani. Kuulin kuinka käytävän toiselta puolelta jostain tuvasta kantautui jonkun toisen nuoren pojan itkua, jolloin rauhoituin. Aloin miettimään, että itkeekö siellä joku kenties ikäväänsä vai samankaltaista menetystä. Oma menetykseni tuli mieleeni myös seuraavina hetkinä: Kun istuin ammattikoulun valmistujaisissa, korkeakoulun tervetulotilaisuudessa ja silloin kun sovittelin hirttosilmukkaa kaulani ympärille. Jälkimmäisessä ehdin sanoa ääneen, että ”nähdään kohta.”

Menetystäni ja sisälleni jäänyttä säröä, traumaa, on myös käytetty hyväksi ja minua on satutettu sen avulla. Olen jakanut tuohon suhteeseen liittyneitä ongelmia sellaiselle ihmiselle, joka on käyttänyt sitä henkisenä lyömäaseena. Ihan kuin itse menetys ja särö itsessään olisi jo riittävän rankka asia. Siitä huolimatta olen elänyt ja jatkanut eteenpäin, kantaen mukanani hänen muistoaan. On minun vastuullani, että tuo muisto ei sammu ja tuo nuorena menehtynyt ainutlaatuinen ihminen saa vielä jonain päivänä ansaitsemansa, sen mitä hän ei ehtinyt saamaan. Se tapahtuu minun tekojeni hyvyyden kautta, sillä sitä hän olisi halunnut minulta. Me puhuimme siitä jopa, mitä aiomme elämillämme tehdä. Siitä tiedän, että hän olisi eläessään sanonut minulle: ”Teit oikein seuratessa sydämesi ääntä.”

Vaan ei menetys ollut riittävän rankka, sillä tiesin sen johtaneen murheellisuuteen myös hänen pikkusiskonsa osalta. Ulpu, sinä jäit yksin. Etkä koskaan kenties saa tietää miten paljon siskosi ikävöi sinua. Ehkä jonain päivänä uskallan kohdata sinut ja kertoa hänestä, siitä suuresta kokemastamme kauneudesta sekä siitä rumuudesta, jota kohtasimme elämässämme ja jota aiheutimme myös toisillemme. Sitä ennen minun on tehtävä vielä paljon kerätäkseni riittävästi voimia, jotta kykenen kohtaamaan sinut. Se päivä, jona kohtaamme, nimittäin kuluttaa minut loppuun.