Minäkö lurjus, kelvoton kumppaniksi?

”Kuka minä olen?”, on ollut usein viime päivinä toistunut kysymys minulle itselleni. Tällä hetkellä minua määrittää suuresti työni, jonka kautta tuon esille itsestäni sellaisia puolia kuin määrätietoinen, itsevarma, analyyttinen ja hengenkohottaja. Kaikkia sellaisia puolia, jotka kaikkoavat astuessani kotiovestani sisään. Sisällä minua tervehtii kaaos ja sotkuisuus, en tiedä mistä alkaisin sitä purkamaan. En osaa oikein elää vapaa-ajallani, enkä oikein kykene pitämään omaa mieltäni vesirajan yläpuolella. Viikonloput ovat olleet toimettomuuden päiviä, joiden päättymistä olen alkanut odottelemaan jo perjantai-iltana. Tänään tätä kirjoittaessani valmistaudun huomiseen työpäivään, kerään energiaa kuluttaakseni sen jälleen huomenna töissä.

4769808906_3d9fa3e15a_o

Eilen pitkästä aikaa ryhdyin nauttimaan kuitenkin elokuvista. Katsoin eilen kaksi Studio Ghiblin animaatiota, Maameren tarinat ja Tuuli nousee. Nämä anime-elokuvat erosivat toisistaan kuin yö ja päivä tarinoidensa osalta, joista jälkimmäisen viimeisellä neljänneksellä minulla oli vaikeuksia pysyä tyynenä. Se oli ennen kaikkea rakkaustarina ja se muistutti minua siitä, mistä elämässä pitäisi olla kyse.

Olen unohtanut sen, että miten tärkeitä elokuvat ovat olleet minulle ennen. Ne kuitenkin muistuttavat minua sellaisista asioista, joista en ole päässyt olemaan osallinen pitkään aikaan. Minussa ei ole sellaista tarttumapintaa, johon kukaan voisi laskea kätensä ja pitää kiinni. Jos tapailen minulle entuudestaan tuntematonta henkilöä, niin hetken kuluttua yhteydenpito vain yksinkertaisesti lakkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän osalta olen kohdannut sellaisia asioita, jotka ovat muodostaneet ympärilleni näkymättömän muurin. Sen likelle päästyään kuka tahansa voi huomata, että sen läpi ei pääse eikä sitä pysty kiertämään. Ja se muuri on kovin kylmä, sillä sille kätensä laskettuaan ihminen ei halua päästä enää sen läheisyyteen. Puhun paljon itsestäni, mutta jätän kaiken oleellisen kertomatta. En osoita lämpöä tai kiinnostusta, vaikka kanssani ajan saa varmasti kulumaan hyvin helposti. En anna koskettaa, enkä kurota itse koskettaakseni.

Tuo kaikki edellä kuvattu johtunee juuri siitä sanattomasta lupauksesta itselleni, etten enää ikinä anna itseni ajautua riippuvuuteen toisen ihmisen rakkaudesta. Se on saanut minut unohtamaan, kuinka tärkeää on seistä omilla jaloillaan ja noudattaa omia ydinarvojaan. Sokea ja tulenpalava rakkaus on saanut minut sokeaksi asioille, joista olisin muussa tapauksessa sanonut suoraan ja hyvin väkevästi tuomiten. Olen sietänyt tekoja, joita en hyväksyisi missään tapauksessa läheisimmiltä ystäviltäni minua kohtaan. Olen sietänyt käytöstä, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi ja hirveäksi ihmiseksi. Olen ollut helposti provosoitavissa, jolloin olen menettänyt kosketuksen ihmisyyteeni ja inhimillisyyteeni. Rakkauden verukkeella minulta on viety todella paljon pois.

Ja uskon sen olevan hyvin universaali ilmiö. Sen vuoksi en tohdi uskoa kovin hevillä, että joku voisi rakastaa minua pyyteettömästi. Rakastaa tätä ihmistä sellaisena kuin se on. Muuta kuin ystävänä, ystävän rakkaudella. Ken tahansa kertookaan rakastavansa tätä ihmistä, niin mietin vain ”mitä siitä vaaditaan vaihtokaupassa?” Rakkautta se ei voi olla, sillä silloinhan se olisi helppo yhtälö. Rakkautta vastaan minulta on aina vaadittu jonkinlaista muutosta. Olen ollut ”rakastettava”, mutta aina on jotain kehitettävää ihmisenä. Jos ei muuta, niin aina löytyy jokin pieni juttu, joka kuristaa toisen kaulan sisällä. Asia, joka ei haittaa lainkaan muiden ihmisten kohdalla. Toiset voivat elää ja käyttäytyä kuin lapset, eikä heitä silti kohdella kuin lapsia. He eivät olekaan minä, vaan minulta voikin jo vaatia jonkinlaista tasoa. Se johtuu ehkä siitä, että en ole täysin lurjus ja otan vastuun tekemistäni asioista, pakenematta niitä esimerkiksi päihteiden avulla tai muilla koukuttavilla keinoilla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän kykenen samaistumaan Sokratekseen. Olenhan kirjoittanut hänestä aikaisemmin ja pohdiskellut hänen viimeisiä ajatuksiaan ennen kuolemaansa. Olen siinä mielessä samanlainen, että kyselen ja kyseenalaistan. Ajan ihmisen tajuamaan tämän tietämättömyytensä, jolloin tämä ihminen on äärimmäisen vihainen minua kohtaan. Koska kehtasin. Voi kun he ymmärtäisivät joskus, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista. En syytä heitä tyhmiksi, vaan oikeastaan hyvin älykkäiksi. Eivät he muuten ajaisi itseään umpikujaan kysymyksiini vastatessaan. Tyhmät eivät nimittäin pääsisi eteenpäin edes ensimmäisestä kysymyksestäni.

Sanoja naisistani, voimistani ja haaveistani.

Ja näin sitä ollaan tapaninpäivän iltapäivässä ja olen edelleen hengissä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Olen saanut levätä riittävästi ja tunnen miten energiatasoni alkavat olla hetki hetkeltä täydemmät. Valitettavasti lepoaikaa on enää tämän viikon loppuun saakka, jolloin alkaa taas arki ja voimiani täytyy käyttää säästellen.

Ruumiinvoimieni kerryttäminen ei ole kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Ajauduin eilen riitaan ex-avopuolisoni kanssa siitä, että mitä hän saa ja mitä ei saa kertoa minusta muille tapaamilleen miehille. Olin suorastaan vihainen, kun sain tietää, miten hän oli kertonut (joskin ylimalkaisesti) minun henkisestä hyvinvoinnista tapaamalleen ja tähän ihastuneelle miehelle. Minua ei haittaa lainkaan se, että asioista puhutaan anonyymisti, enhän minä silloin tätäkään blogia ylläpitäisi. Mutta nimen, naaman ja tarinoiden yhdistäminen samaan persoonaan on jo aivan liikaa. Hän kyllä lupasi olla kielimättä minusta jatkossa, mutta uskallan epäillä lupauksen pitävyyttä pidemmällä aikavälillä. Siihen malliin hän on kuitenkin sanaisen arkkunsa minulle avannut, vaikkei pitäisi.

Lähden tänään ns. elokuvatreffeille. Sain sovittua juuri ja juuri tapaamisen erään naisen kanssa elokuvateatterin aulaan ja menemme katsomaan viimeisimmän tähtiensota-elokuvan. Koska herrasmies olen ja sanani mittainen, niin aion pitää lupaukseni ja ilmestyä paikalle, vaikka sainkin tietää pienen google-hakusession jälkeen, että kyseinen nainen ei ole lainkaan minun tyyppiäni. Löysin tämän daamin facen sinkkuryhmästä, johon liittyviä luulin yhdistävän yhden teeman. Ainakaan tämän lyylin ulkomuoto ja -koko kyllä aistivat kaikesta muusta kuin urheilullisuudesta, vaikkakin hän menisi täysin naispuolisesta kuulantyöntäjästä. Toivottavasti hän ei ala elokuvan aikana tuoksahtamaan hieltä, sillä se olisi jo kaiken häväistyksen huippu. Jos jotakin halveksin ja vihaan tässä maailmassa niin sellaisia henkilöitä, jotka eivät pidä huolta omasta kehostaan. Ei sitä mikään huippu-urheilija ja langanlaiha tarvitse olla, mutta oman terveytensä takia saisi jokainen pitää huolta omasta ulkomuodostaan edes välttävästi. Ja sen verran tiedän ihmisen fysiologiasta, anatomiasta ja perinnöllisyydestä, että geenejä on turha syyttää omasta lihavuudestaan.

Sain muuten joululahjan joka lämmittää mieltäni erityisen paljon. Äitini oli teettänyt netin valokuvaliikkeen kautta taulusuurennoksen valokuvasta, jonka tähtenä on koirani. Koirani ei tätä osannut arvostaa, mutta kotiin päästyämme tulen ripustamaan tuon taulun asunnossani kunniapaikalle. Ja jos satun löytämään kirpputorilta vielä sopivat kehykset, niin saa tuo kuva sitten myös arvoisensa kehykset kumppanikseen.

5365354810_fc50fe9bc1_b
Lähde: Flickr.com

Olen ehkä jo paranemaan päin, sillä olen alkanut kaivata (vaikkakin aiemmassa kappaleessa asiaa manasinkin) rinnalleni uutta rakkautta. Sellaista naista, jonka kanssa voisin lähteä vaelluksille ja jonka kanssa voisin rakastella luonnon syleilyssä, nuotion loimutessa ja luodessa yhteen kietoutuneet varjomme ympäröivään luontoon. Tämän naisen soisin rakastavan minua niin myötä- ja vastoinkäymisissä, joita varmasti on tuleva lukuisia eteemme. Sellainen nainen, joka luottaisi minuun ja johon voisin itse luottamukseni antaa langeta. Sellainen nainen, leidi ja neiti olisi kaiken arvoinen, jonka puolesta herätä joka päivä täynnä rakkautta ja iloa sekä tarmoa, jonka vuoksi voisi suunnitella elämää hieman pidemmälle kuin päivän päähän. Sellainen ihminen, jonka vuoksi tulla paremmaksi ihmiseksi joka ikisenä päivänä, kunnes elämä lakoaa tästä ruumiista lopullisesti, tullakseen taas osaksi suurta kiertokulkua. Entinen avopuolisoni ei tätä ikinä ollut eikä olisi sellaiseksi edes halunnut tulla. Sääli sikäli, että roikuin hänessä niin pitkään. Jos olisin lähtenyt aikaisemmin, niin nyt minulla ei olisi niin suuria vaikeuksia löytää uutta sielunkumppania, sellaista jollaista minulla ei ole aikaisemmin ollut.