Löin ihmistä teräaseella, ja opin ihmisyydestä

Viime vuoden kesällä tein rikoksen ja päädyin vankilaan. Siihenastinen elämäni oli johdattanut minut sellaiseen pisteeseen, kaikkine valintoineni, etten voinut tehdä muuta kuin rikkoa lakia. Rikokseni alkoi tavallaan jo kuukausia ennen sitä, mutta rikokseeni vaikuttivat eniten sitä edeltäneet 72 tuntia. Minun ja asianomistajien onneksi tekemäni väkivaltarikokset eivät jättäneet pysyviä haittoja. Henkisistä haitoista en tiedä, mutta toivottavasti nekin haitat rajoittuvat vain sellaiseen, joka pistää miettimään ennen kuin ryhtyy toimeen. Siis kaikkien osapuolien osalta.

Vaikka olen kiistänyt syyllistyneeni siihen rikokseen, josta minut on tuomittu, en ole kuitenkaan kiistänyt tehneeni rikosta. Moni kiistää välttyäkseen niin sanottujen ylitörkeiden rikosten tuomilta pitkiltä vankeusrangaistuksilta, mutta minä kernaasti istuisin yhtä pitkän tuomion lievemmällä tuomiolauselmalla. Ja kernaasti maksan samat korvaukset mitä minulle on määrätty maksettavaksi, en vain ole samaa mieltä tuomioistuimen ottamasta kannasta teon törkeästä tahallisuudesta.

Se rikoksestani. Seuraavaksi siitä, mitä olen oppinut vankilassa ihmisyydestä. Ja voi pojat, paljon olen siitä oppinutkin!

Vankilan tehtävä on rankaista. Se on keppi, ei mikään porkkana. Yhteiskunnassa vankilan ja rikoksista langetettavien vankeusrangaistusten tehtävä on toimia ennaltaehkäisevästi. Eihän kukaan halua menettää vapauttaan ja joutua vankilaan? Eihän? Niin sitä minäkin ajattelin, mutta toisin kävi.

Vankilassa tapaa monenlaisia ihmisiä ja elämäntarinoita heidän takanaan. Harvaa heistä on estänyt tekemästä rikosta pelote tuomiosta tai vapauden menettämisestä vuosikausiksi. Se on sivuseikka. Heitä olisi saattanut estää yksikin ymmärtävä aikuinen heidän lapsuudessaan, sijaisperhe tai jos joku olisi ottanut hieman koppia, kun elämä aikuisuudessa on alkanut lipsua raiteiltaan.

En ehkä olisi allekirjoittanut tätä kaksi vuotta sitten, mutta sitä oppii ihmisyydestä jänniä puolia, kun istuu aamukahvilla ja -tupakalla suljetussa vankilassa ja vastapäätä istuu julmalla tavalla ihmisen murhannut ihminen. Ja nauramme kyyneleet silmistä valuen helvetin hauskalle vitsille. Tai kun pohtii ihmisarvoa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuristanut kaverinsa hengiltä puhelinkaapelilla. Tai kun kutsuu omaan selliinsä iltateelle ihmisen, joka on ampunut oman isänsä. Pelottiko minua näiden ihmisten läsnäolo? Ei. Välillä pelkäsin, mutta en näiden kyseisten ihmisten seurassa. Heidän seurassaan virisi sellaisia keskusteluita, joita ei olisi virinnyt missään muualla.

Valintojen vaikutus (itseesi)

Ihminen tekee jatkuvasti valintoja: Tehdäkö vai eikö? Toimia, vaiko jättää toimimatta? Sanoa, vaiko pitää kielensä kurissa? Niin teot kuin tekemättömyys vaikuttavat tulevaisuuteen. Minä pidin itseäni älykkäänä ja avarakatseisena, mutta silti päädyin lyömään ihmistä teräaseella. Korjaan, kahdella eri teräaseella.

Vankilassa olen oppinut tärkeän taidon, joka pelastaa todennäköisesti hengen. Tai henkiä. No ainakin oman henkeni. Ja se on tämä: Kuunnella sanomatta mitään. Kuunnella näyttämältä miltään. Kuunnella näyttäen vain eleet, että kuuntelet. Katsekontakti, sellainen, joka näyttää sinun olevan läsnä. Suljetulla pyrin olemaan ihan oma itseni, mutta olemaan tuomitsematta ketään. Se johti esimerkiksi tällaiseen kohtaamiseen: Nuori miesvanki tulee jälleen selliini ja kysyy, voisiko hän kääntää minulta sätkätupan. Myönnyn ja hän istuu alas. Puhun hänelle tulevasta oikeuskäsittelystä ja pian kuuntelenkin hänen kertomustaan omasta lapsuudestaan. Hän kertoo, kuinka seitsenvuotiaana näki äitinsä joutuvan miesystävän raiskaamaksi. ”Silloin hain veitsen keittiöstä ja löin sitä jätkää selkään.”

”Mutta sehän ei ollut sinun vikasi.” Hän katsoo minua ihmetellen ja jatkan: ”Siis se, että niin tapahtui. Jos olisit ehtinyt estää sen, niin se olisi saattanut tapahtua myöhemmin.” Näin kuinka puhuessani tämän nuoren miehen pää valahti alas ja hän kävi läpi menneisyyttään. ”Lupaa, ettet enää yritä löytää vikaa itsestäsi.” Saan vastaukseksi nyökkäyksen ja sellistäni poistui mietteliään oloinen mies. Näin seuraavina päivinä hänessä pienen muutoksen ryhdissä, aivan kuin hänen harteillansa olisi ollut hieman kevyempi taakka.

Valtaosa henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Melkoinen määrä muita väkivaltarikoksia tehdään myös päihtyneenä. Päihtymyksen eteen tehdään rikoksia. Myös tunteista voi päihtyä, jolloin ne vaikuttavat arviointikykyyn. Tunnekuohuissa tehdään rikoksia. Todellisuuden tajun hämärtyessä syyllistytään rikoksiin, mutta usein vain tasolla, joka ei oikeuta päivämäärättömään paluulippuun vankimielisairaalassa.

Kovin moni kohtaamani vankilavirkailija omaa samanlaisen käsityksen elämästä kuin kuka tahansa ihminen: ”Älä riko lakia, niin et joudu vankilaan!” Haluaisin vain nähdä miten ihminen, joka on kasvanut huumehelvetissä, on saanut osakseen rakkauden sijasta vihaa ja väkivaltaa, reagoisi tuollaiseen toteamukseen. Jos on nähnyt lapsena (tietämättä mitään paremmasta) miten pettymystä puretaan vaikkapa hakkaamalla toisen ihmisen päätä seinään, niin siinä ei hirveästi moraalisaarnat auta, kun lapsuuden opit ottavat vallan tunnemyrskyssä. Tai koitapa kertoa näsäviisaasti, miten rikos ei kannata sellaiselle ihmiselle, joka on yllättänyt humalapäissään puolisonsa päältä vieraan tyypin. ”Yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymiset.” Suosittelen kokeilemaan ensin itse käytännössä miltä se tuntuu, kun sinulle rakkauttaan vannonut ja vain sinulle uskoutunut ihminen pitää lystiä kolmannen pyörän kanssa sinulta sitä ensin kysymättä. Ja siinä sängyssä, missä sinä nukut yösi puolisosi kanssa.

Vankiloista eroon (valtaosasta)

Tämä on tietysti utopiaa, mutta se ei merkitse, etteikö sitä kohti kannattaisi pyrkiä: Valtaosa Suomen vankiloista tarpeettomiksi vuoteen 2060 mennessä! Ja se on helppoa. Minäpä kerron miten tämä tapahtuu.

Muutetaan varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opetussuunnitelmaa sellaiseksi, että sen ensisijaisena tavoitteena on kehittää kasvavalle ihmiselle erinomaiset tunne-elämän taidot. Toissijaisesti peruskoulun tulee tunnistaa kunkin yksilölliset oppimisvalmiudet ja -keinot, joita sitten kehitetään matkalla kohti aikuisuutta. Kolmannella sijalla tulee motoriset valmiudet ja vasta neljännellä sijalla varsinaisen tiedon omaksuminen. Ja tuota tiedon omaksumista pitäisi tehdä viisauden kehittämisen nimissä, ei älykkyyden.

Tällainen ei onnistu tietenkään ilmaiseksi, vaan ryhmäkoot pitää saada pieniksi. Hyvin pieniksi. Lisäksi vastuuta eri asioista pitäisi jakaa useammalle ammattilaiselle. Oppimista tukemaan opettajien lisäksi avustajia, tunne-elämän taitoja opettamaan sellaisia, jotka ovat saaneet muutakin psykologian opetusta kuin mitä yliopistojen peruskursseilla on tarjota. Liikunnassa tulisi aina lähteä siitä liikkeelle, että liikkuminen on hauskaa ja sitä tehdään ennen kaikkea leikin keinoin. Liikunta ja tunne-elämän taitojen kehittäminen kulkevat myös käsikkäin, joten tunne-elämän ammattilaiset tekisivät tiivistä yhteistyötä myös liikunnanopettajien kanssa.

Mitä tämä maksaisi? Maltaita, minä sanon. Mutta vuoden 2060 jälkeen ei enää yhtään mitään. Vajaan neljän vuosikymmenen päästä astuu estradille sellainen sukupolvi, joka on tullut kasvatetuksi sellaisten toimesta, jotka ovat saaneet erinomaisen koulutuksen omiin tunteisiinsa ja jotka osaavat huomioida myös toisten tunteet. Vaikutus yhteiskuntaan olisi ilmiömäinen, suorastaan käsittämätön. Vankiloita tarvittaisiin edelleen, mutta vain todellisia ja tunnistettuja psykopaatteja varten. Mutta vaikutuksen näkisi aivan kaikkialla, ei pelkästään vankiloiden määrässä.

Takaisin tähän hetkeen. Tilastollisesti katsottuna Suomessa yritetään tappaa vähintään yksi ihminen joka päivä, ja yritys onnistuu karkeasti katsottuna joka neljäs päivä. Ja sitten ne muut rikokset, jotka nekään eivät ole mitään vähäpätöisiä. Voit tehdä testin. Mieti montaako ihmistä on yritetty surmata tämän tekstin julkaisun ja tämän hetken välillä? Ja onko mahdollisesti ”onnistuneita” tapauksia?

Siinä hieman pohdittavaa, kun jäät odottamaan mietteitäni siitä miten paatuneen rikollisen voi saada muuttamaan tapansa. Sellainenkin on mahdollista.

Seitsemästä kuolemansynnistä

Viikonloppu alkaa olemaan takana, jolloin yksi jos toinenkin on nojautunut paheiden tielle. Eräät meistä ovat tehneet jopa syntiä, mikäli tarkastelemme mennyttä seitsemän kuolemansynnin kautta. Syntihän on jotain, mikä nähdään monoteistisessä uskonnon harjoittamisessa hyvin tuomittavana tekoja ja josta on usein palkkana kadotus. Riippumatta siitä, että sattuuko uskomaan Jumalaan tai ei, niin kuolemansynneissä on kyse rakkauden korruptiosta. Näin ainakin pääosassa syntien osalta, mikäli tarkastelemme Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Alkuperäinen ajatus kuolemansynneistä on tosin johdettu 300-luvulla eläneeseen Evagrius Ponticus -nimiseen munkkiin. Hän määritteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka olivat: mässäily (gastrimargia), haureus (porneia), ahneus (philargyria), ylimielisyys (hyperēphania), surumielisyys liittyen kateuteen (lypē) nykymielessä, viha (orgē), ylpeily (kendoxia) ja välinpitämättömyys (akēdia). Edellä kuvatut suomenkieliset käännökset ovat välinpitämättömyyden ja ylpeilyn osalta omiani, muut on käännetty englanninkielisistä vastineista.

Mässäily, haureus ja ahneus

Jos Danten kirjoituksiin on tukeutuminen, niin rakkauden korruptio eli vääristyneisyys tulee esille näissä synneissä näkyvimmin. Mässäilyn voi nähdä holtittomana kulutuksena, haureuden sairaanloisena seksuaalisuuden ylikorostamisena ja ahneuden mielentilana, jossa mikään ei riitä. Eikä pelkästään kulutusmielessä.

Olen kirjoittanut seksuaalisuudesta aiemminkin, mutta seksuaalisuuden ylikorostaminen johtaa väistämättä suuriin ongelmiin. En ole asiantuntija, mutta lukemastani aineistosta päätellen seksuaalisuuden ylikorostaminen on aina jonkinlainen merkki lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä tai traumasta, joka vaikuttaa suuresti aivoissamme esiintyviin hormoneihin ja välittäjäaineisiin, erityisesti niiden erittymiseen ja sitä kautta noiden kemiallisten yhdisteiden epätasapainoon. Turvallisen lapsuuden ja nuoruuden kokeneen aikuisen aivojen biokemia eroaa epävakaassa ja uhkaavassa ympäristössä kasvaneen aikuisen aivojen biokemiasta tutkimusten perusteella.

Yksinkertaistettuna ihminen, joka ei ole saanut rakkautta sen puhtaimmassa muodossa ei myöskään itse kykene kokemaan rakkautta puhtaassa muodossa, vaan etsii rakkautta sen vääristyneimmistä muodoista. Tämän olen itse saanut kokea käytännössä, sillä rakkauskäsitykseni on hyvin erilainen erääseen entiseen kumppaniini verrattuna. Mikäli ryhtyisimme määrittelemään sitä, mitä rakkaus oikeasti meille merkitsee ja miten sen tulisi ilmentyä elämässä sekä teoissamme, havaitsisimme todennäköisesti hyvin suuria näkemyseroja.

Ylimielisyys, surumielisyys ja viha

Siinä missä mässäily, haureus ja ahneus voidaan nähdä fyysisen rakkauden vääristyneisyytenä, niin ylimielisyys, surumielisyys ja viha voidaan nähdä henkisen rakkauden vääristymänä. Ylimielinen asettuu aina toisten yläpuolelle, surumielinen kadehtii toisten saavutuksia tai elämäntilaa ja vihaan sortuva ei kykene rakastamaan poikkeavuutta.

Henkisen rakkauden korruptoituneisuus on myös kasvuympäristömme perintöä. Vanhempien tai vanhemman krooninen tyytymättömyys tai pitkään jatkuva ahdinko jollain elämän osa-alueella vaikuttaa alitajuisesti lapseen siinä määrin, että kasvava ihmisyksilö valmistautuu omassa elämässään vastaavanlaisiin olosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden kokenut aikuinen voi kokea irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja hakeutuu siten alitajuisesti lapsuuttaan vastaavaan ympäristöön eli seuraan, jossa samat laiminlyönnit jatkuvat. Vaikka sosioekonominen asema vaikuttaa yleensä positiivisessa mielessä tähän, niin löytyy varakkaistakin ydinperheistä niitä, joiden lapset hakeutuvat huumausaineiden maailmaan ja alkavat käyttää päihteitä väärin. Henkisen rakkauden korruptio ei katso tulotasoa eikä asuinpaikkaa, siihen voi altistua myös hyvin toimeentulevienkin ympäristössä.

Jo pelkästään aikuisten kokema stressi aiheuttaa jälkeläisissä pysyviä muutoksia keskushermostoon, joten varakkaan perheen vanhempien kohdatessa näennäistä taloudellista ahdinkoa (”miljoonan miehellä on miljoonan murheet”) se vaikuttaa pysyvästi myös lapsiin. Se voi näyttäytyä myös siinä, että tulotasoa ylläpitääkseen molempien vanhempien tai toisen vanhemmista tulee olla paljon poissa kotoa. Siitä seuraava läheisyyden ja läsnäolon puute saa lapsen kenties uskomaan, että se on seurasta hänestä itsestään. Näinhän se ei suinkaan ole ja näin sen myös vanhempikin ajattelee. On kuitenkin väärä olettamus olettaa, että lapsi kykenee rationaaliseen ajatteluun ennen murrosiän päättymistä. Tämä meidän kaikkien aikuisten tulisi muistaa, perhe- ja koulutaustasta riippumatta.

Ylpeily ja välinpitämättömyys

Viimeiset kaksi kuolemansyntiä vaikuttavat lähisuhteissamme, mutta erityisesti ne vaikuttavat niiden ulkopuolella. Ylpeily ja välinpitämättömyys kävelevät käsikädessä siten, että ne näkyvät myös yhteiskunnan tilana. Toisten aikaansaamia saavutuksia omitaan ja niillä ylpeillään, jolloin heittäydytään täysin välinpitämättömiksi toisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka ovat tehneet varsinaisen työn tai nähneet vaivaa niiden eteen.

Esimerkiksi Toivo Sukari näkee itsensä yrittäjänä, joka on saanut aikaiseksi kaiken aivan itse. Hän on visionääri omalla kentällään ja kykenee käynnistämään hankkeita, mutta hänen käytöksensä kielii molemmista synneistä ja sen näkee myös hänen ympärillään olevista ihmisistä. Jos teet Google-haun ”Toivo Sukari kiittää”, niin et tule löytämään mitään tuloksia tuolle haulle. Ainoa ketä hän kiittää, on hänen vaimonsa ja tulosmittari. Jokainen, joka on toiminut keskisuuressa tai isommassa yrityksessä tietää, että yksikään yrittäjä tai visionääri ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan yksin. Siihen tarvitaan suuri joukko ihmisiä, aina rahoittajista käytännön työn asiantuntijoihin.

Välinpitämättömyys on tietysti osaltaan ihmisen persoonaan liittyvä asia, mutta se kielii myös jostain aivan muusta ongelmasta. Olen itse nähnyt, miten ihmisen erkaantuessa toisista ihmisistä tästä tulee välinpitämätön. Se johtuu siitä, että vain harva kykenee kokemaan empatiaa yli sosioekonomisten rajojen. Se on taas seurasta kokemattomuudesta ja vähäisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmaa rakennetaan tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudun huippulukioissa, joihin valikoituu saman taustan omaavia nuoria ja jos mitään poikkeavaa ei satu, niin he tulevat elämään elämänsä kaltaistensa keskuudessa loppuelämän ajan. On valitettavaa, että esimerkiksi Ressun lukiosta valmistuu ylioppilaita, joilla on tulevassa paljon suurempi päätäntävalta kuin Äänekoskelta valmistuneilla nuorilla.

---

Olin itse nuorena rasisti ympäristöstäni johtuen ja kannatin äärinationalistisia näkemyksiä. Johtuen elämänpolkuni mutkaisuudesta ja pituudesta olen kuitenkin saanut kohdata mitä erilaisempia ihmisiä, mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja sitä kautta olen muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Omaan nationalistisia näkemyksiä edelleenkin, mutta me-hengessä: Suomi on hyvä suomalaisille ja joukkueeseemme mahtuu kaikki, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen. Täysin siitä riippumatta, mistä päin maailmaa ihminen on lähtöisin tai millaiset ovat hänen ulkoiset ominaisuutensa tai ensimmäinen oppimansa kieli. Elämänkokemusten myötä olen kasvanut myös sosiaalisuuden vankkumattomaksi kannattajaksi, sillä mielestäni ketään ei tule syrjiä tai tuomita kykenemättömyyden takia. Olen itse ollut työkyvytön, mutta päässyt takaisin työelämään. Minua on tuettu yhteiskunnan osalta vaikeina hetkinä rahallisesti ja erilaisten palveluiden kautta. Ja nyt on takaisinmaksun aika. Noista kokemuksista johtuen kykenen ehkä sellaiseen, mihin joku yliopiston käynyt ja satoja kirjoja lukenut älykkö ei pysty: Samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja näiden erilaisiin kohtaloihin.

 

Perjantai ja mielen syövereiden demonit

Kuva: Ashley Adcox, lähde: Flickr.com

Heräsin eilen yöllä kello kolme ja keskiviikkoisen tunnelukon avautumisen myötä olin hyvin lähellä romahdusta. Kävin aamulla kaupungilla ja takaisin matkatessa, osittain väsymyksestä johtuen, olin hyvin lähellä totaalista romahdusta. Jouduin koko kotimatkan ajan vakuuttelemaan itselleni, että tämä on totta enkä ole unessa. Kotiin päästyäni kävin hetkeksi nukkumaan ja näin mitä surrealistisimpia unia, mitä olen koskaan nähnyt.

Olen nyt vanhempieni luona ja eilen mielessäni käynyt ”lataamoon” hakeutuminen on käytännössä tapahtunut. Ei laitoksessa, mutta turvallisessa ympäristössä. Voin nyt kohtalaisen hyvin ja lyhyistä yöunista huolimatta olen levollinen, mieleltäni virkeä. Eiliset kokemukset tulevat tuskin olemaan viimeisiä, mutta toivon niistä vähälukuisia. Olin vähällä katketa keskeltä, luovuttaa lopullisesti.

Raskaasta eilisestä huolimatta olen kuitenkin suunnannut katseeni jo tulevaan ja tehnyt päätöksen kaikkien tunnelukkojen ja traumojen kohtaamisesta. Olen tehnyt itselleni selväksi, että tulen parantumaan masennuksestani jonain päivänä. Tiedostan, että masennukseni on oire jostain pitkäaikaisesta stressistä. Se johtuu virheellisistä ajatusmalleista ja ilmenee esimerkiksi siinä, että en koe olevani millään tavalla merkityksellinen. Tarvitaan rauhaa ja riittävästi aikaa ympäristön tarkkailuun, että huomaan olevani rakkauden ympäröimä. Tarvitsen voimia ja päättäväisyyttä nähdäkseni, että olen ajatusmalleistani huolimatta tarvittu ja rakastettu.

Tarpeettomuuden tunteesta huolimatta olen aktiivinen, sillä sisältäni puuttuu sisäinen liikkeelle paneva voima eli motivaatio. Jos ja kun parannun tästä mieltäni vaivaavasta sairaudesta ja stressistä, niin minkään asian saavuttaminen ei tule koskaan olemaan minulle vaikeata. Jos vaan saan normaalin ihmisen energiatasot takaisin ja hitusen sisäistä motivaatiota, niin tulen saamaan tässä elämässä paljon sellaista aikaan, joka hyödyttää myös ympärilläni olevia ihmisiä.

Tänään on tosin vielä sellainen päivä, että surumielisyyttä on vaikea työntää sivuun. Hautaamme tänään edesmenneeni enoni, yhden niistä minulle tärkeimmistä vaikkakin etäisemmistä. Tämän viikonlopun jälkeen aionkin hyväksyä luontaisen surumielisyyteni, mutta tulen tekemään sen kanssa itseni selväksi, hyväksyä sen taustalla vaikuttavana voimana. Se on osa minuuttani, osa identiteettiäni. En kuitenkaan anna sen vaikuttaa alkaneeseen parantumistapahtumaani, vaan hyväksyä sen olemassaolon. Siitä ei tarvitse pyristellä eroon, jos kykenen kohtaamaan mieleni syövereissä vuosikaudet kummitelleet demonit.