Seitsemästä kuolemansynnistä

5728183716_902ce3a727_b

Viikonloppu alkaa olemaan takana, jolloin yksi jos toinenkin on nojautunut paheiden tielle. Eräät meistä ovat tehneet jopa syntiä, mikäli tarkastelemme mennyttä seitsemän kuolemansynnin kautta. Syntihän on jotain, mikä nähdään monoteistisessä uskonnon harjoittamisessa hyvin tuomittavana tekoja ja josta on usein palkkana kadotus. Riippumatta siitä, että sattuuko uskomaan Jumalaan tai ei, niin kuolemansynneissä on kyse rakkauden korruptiosta. Näin ainakin pääosassa syntien osalta, mikäli tarkastelemme Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Alkuperäinen ajatus kuolemansynneistä on tosin johdettu 300-luvulla eläneeseen Evagrius Ponticus -nimiseen munkkiin. Hän määritteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka olivat: mässäily (gastrimargia), haureus (porneia), ahneus (philargyria), ylimielisyys (hyperēphania), surumielisyys liittyen kateuteen (lypē) nykymielessä, viha (orgē), ylpeily (kendoxia) ja välinpitämättömyys (akēdia). Edellä kuvatut suomenkieliset käännökset ovat välinpitämättömyyden ja ylpeilyn osalta omiani, muut on käännetty englanninkielisistä vastineista.

Mässäily, haureus ja ahneus

Jos Danten kirjoituksiin on tukeutuminen, niin rakkauden korruptio eli vääristyneisyys tulee esille näissä synneissä näkyvimmin. Mässäilyn voi nähdä holtittomana kulutuksena, haureuden sairaanloisena seksuaalisuuden ylikorostamisena ja ahneuden mielentilana, jossa mikään ei riitä. Eikä pelkästään kulutusmielessä.

Olen kirjoittanut seksuaalisuudesta aiemminkin, mutta seksuaalisuuden ylikorostaminen johtaa väistämättä suuriin ongelmiin. En ole asiantuntija, mutta lukemastani aineistosta päätellen seksuaalisuuden ylikorostaminen on aina jonkinlainen merkki lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä tai traumasta, joka vaikuttaa suuresti aivoissamme esiintyviin hormoneihin ja välittäjäaineisiin, erityisesti niiden erittymiseen ja sitä kautta noiden kemiallisten yhdisteiden epätasapainoon. Turvallisen lapsuuden ja nuoruuden kokeneen aikuisen aivojen biokemia eroaa epävakaassa ja uhkaavassa ympäristössä kasvaneen aikuisen aivojen biokemiasta tutkimusten perusteella.

Yksinkertaistettuna ihminen, joka ei ole saanut rakkautta sen puhtaimmassa muodossa ei myöskään itse kykene kokemaan rakkautta puhtaassa muodossa, vaan etsii rakkautta sen vääristyneimmistä muodoista. Tämän olen itse saanut kokea käytännössä, sillä rakkauskäsitykseni on hyvin erilainen erääseen entiseen kumppaniini verrattuna. Mikäli ryhtyisimme määrittelemään sitä, mitä rakkaus oikeasti meille merkitsee ja miten sen tulisi ilmentyä elämässä sekä teoissamme, havaitsisimme todennäköisesti hyvin suuria näkemyseroja.

Ylimielisyys, surumielisyys ja viha

Siinä missä mässäily, haureus ja ahneus voidaan nähdä fyysisen rakkauden vääristyneisyytenä, niin ylimielisyys, surumielisyys ja viha voidaan nähdä henkisen rakkauden vääristymänä. Ylimielinen asettuu aina toisten yläpuolelle, surumielinen kadehtii toisten saavutuksia tai elämäntilaa ja vihaan sortuva ei kykene rakastamaan poikkeavuutta.

Henkisen rakkauden korruptoituneisuus on myös kasvuympäristömme perintöä. Vanhempien tai vanhemman krooninen tyytymättömyys tai pitkään jatkuva ahdinko jollain elämän osa-alueella vaikuttaa alitajuisesti lapseen siinä määrin, että kasvava ihmisyksilö valmistautuu omassa elämässään vastaavanlaisiin olosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden kokenut aikuinen voi kokea irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja hakeutuu siten alitajuisesti lapsuuttaan vastaavaan ympäristöön eli seuraan, jossa samat laiminlyönnit jatkuvat. Vaikka sosioekonominen asema vaikuttaa yleensä positiivisessa mielessä tähän, niin löytyy varakkaistakin ydinperheistä niitä, joiden lapset hakeutuvat huumausaineiden maailmaan ja alkavat käyttää päihteitä väärin. Henkisen rakkauden korruptio ei katso tulotasoa eikä asuinpaikkaa, siihen voi altistua myös hyvin toimeentulevienkin ympäristössä.

Jo pelkästään aikuisten kokema stressi aiheuttaa jälkeläisissä pysyviä muutoksia keskushermostoon, joten varakkaan perheen vanhempien kohdatessa näennäistä taloudellista ahdinkoa (”miljoonan miehellä on miljoonan murheet”) se vaikuttaa pysyvästi myös lapsiin. Se voi näyttäytyä myös siinä, että tulotasoa ylläpitääkseen molempien vanhempien tai toisen vanhemmista tulee olla paljon poissa kotoa. Siitä seuraava läheisyyden ja läsnäolon puute saa lapsen kenties uskomaan, että se on seurasta hänestä itsestään. Näinhän se ei suinkaan ole ja näin sen myös vanhempikin ajattelee. On kuitenkin väärä olettamus olettaa, että lapsi kykenee rationaaliseen ajatteluun ennen murrosiän päättymistä. Tämä meidän kaikkien aikuisten tulisi muistaa, perhe- ja koulutaustasta riippumatta.

Ylpeily ja välinpitämättömyys

Viimeiset kaksi kuolemansyntiä vaikuttavat lähisuhteissamme, mutta erityisesti ne vaikuttavat niiden ulkopuolella. Ylpeily ja välinpitämättömyys kävelevät käsikädessä siten, että ne näkyvät myös yhteiskunnan tilana. Toisten aikaansaamia saavutuksia omitaan ja niillä ylpeillään, jolloin heittäydytään täysin välinpitämättömiksi toisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka ovat tehneet varsinaisen työn tai nähneet vaivaa niiden eteen.

Esimerkiksi Toivo Sukari näkee itsensä yrittäjänä, joka on saanut aikaiseksi kaiken aivan itse. Hän on visionääri omalla kentällään ja kykenee käynnistämään hankkeita, mutta hänen käytöksensä kielii molemmista synneistä ja sen näkee myös hänen ympärillään olevista ihmisistä. Jos teet Google-haun ”Toivo Sukari kiittää”, niin et tule löytämään mitään tuloksia tuolle haulle. Ainoa ketä hän kiittää, on hänen vaimonsa ja tulosmittari. Jokainen, joka on toiminut keskisuuressa tai isommassa yrityksessä tietää, että yksikään yrittäjä tai visionääri ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan yksin. Siihen tarvitaan suuri joukko ihmisiä, aina rahoittajista käytännön työn asiantuntijoihin.

Välinpitämättömyys on tietysti osaltaan ihmisen persoonaan liittyvä asia, mutta se kielii myös jostain aivan muusta ongelmasta. Olen itse nähnyt, miten ihmisen erkaantuessa toisista ihmisistä tästä tulee välinpitämätön. Se johtuu siitä, että vain harva kykenee kokemaan empatiaa yli sosioekonomisten rajojen. Se on taas seurasta kokemattomuudesta ja vähäisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmaa rakennetaan tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudun huippulukioissa, joihin valikoituu saman taustan omaavia nuoria ja jos mitään poikkeavaa ei satu, niin he tulevat elämään elämänsä kaltaistensa keskuudessa loppuelämän ajan. On valitettavaa, että esimerkiksi Ressun lukiosta valmistuu ylioppilaita, joilla on tulevassa paljon suurempi päätäntävalta kuin Äänekoskelta valmistuneilla nuorilla.


Olin itse nuorena rasisti ympäristöstäni johtuen ja kannatin äärinationalistisia näkemyksiä. Johtuen elämänpolkuni mutkaisuudesta ja pituudesta olen kuitenkin saanut kohdata mitä erilaisempia ihmisiä, mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja sitä kautta olen muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Omaan nationalistisia näkemyksiä edelleenkin, mutta me-hengessä: Suomi on hyvä suomalaisille ja joukkueeseemme mahtuu kaikki, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen. Täysin siitä riippumatta, mistä päin maailmaa ihminen on lähtöisin tai millaiset ovat hänen ulkoiset ominaisuutensa tai ensimmäinen oppimansa kieli. Elämänkokemusten myötä olen kasvanut myös sosiaalisuuden vankkumattomaksi kannattajaksi, sillä mielestäni ketään ei tule syrjiä tai tuomita kykenemättömyyden takia. Olen itse ollut työkyvytön, mutta päässyt takaisin työelämään. Minua on tuettu yhteiskunnan osalta vaikeina hetkinä rahallisesti ja erilaisten palveluiden kautta. Ja nyt on takaisinmaksun aika. Noista kokemuksista johtuen kykenen ehkä sellaiseen, mihin joku yliopiston käynyt ja satoja kirjoja lukenut älykkö ei pysty: Samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja näiden erilaisiin kohtaloihin.

 

Perjantai ja mielen syövereiden demonit

2311621369_40037f1e29_z
Kuva: Ashley Adcox, lähde: Flickr.com

Heräsin eilen yöllä kello kolme ja keskiviikkoisen tunnelukon avautumisen myötä olin hyvin lähellä romahdusta. Kävin aamulla kaupungilla ja takaisin matkatessa, osittain väsymyksestä johtuen, olin hyvin lähellä totaalista romahdusta. Jouduin koko kotimatkan ajan vakuuttelemaan itselleni, että tämä on totta enkä ole unessa. Kotiin päästyäni kävin hetkeksi nukkumaan ja näin mitä surrealistisimpia unia, mitä olen koskaan nähnyt.

Olen nyt vanhempieni luona ja eilen mielessäni käynyt ”lataamoon” hakeutuminen on käytännössä tapahtunut. Ei laitoksessa, mutta turvallisessa ympäristössä. Voin nyt kohtalaisen hyvin ja lyhyistä yöunista huolimatta olen levollinen, mieleltäni virkeä. Eiliset kokemukset tulevat tuskin olemaan viimeisiä, mutta toivon niistä vähälukuisia. Olin vähällä katketa keskeltä, luovuttaa lopullisesti.

Raskaasta eilisestä huolimatta olen kuitenkin suunnannut katseeni jo tulevaan ja tehnyt päätöksen kaikkien tunnelukkojen ja traumojen kohtaamisesta. Olen tehnyt itselleni selväksi, että tulen parantumaan masennuksestani jonain päivänä. Tiedostan, että masennukseni on oire jostain pitkäaikaisesta stressistä. Se johtuu virheellisistä ajatusmalleista ja ilmenee esimerkiksi siinä, että en koe olevani millään tavalla merkityksellinen. Tarvitaan rauhaa ja riittävästi aikaa ympäristön tarkkailuun, että huomaan olevani rakkauden ympäröimä. Tarvitsen voimia ja päättäväisyyttä nähdäkseni, että olen ajatusmalleistani huolimatta tarvittu ja rakastettu.

Tarpeettomuuden tunteesta huolimatta olen aktiivinen, sillä sisältäni puuttuu sisäinen liikkeelle paneva voima eli motivaatio. Jos ja kun parannun tästä mieltäni vaivaavasta sairaudesta ja stressistä, niin minkään asian saavuttaminen ei tule koskaan olemaan minulle vaikeata. Jos vaan saan normaalin ihmisen energiatasot takaisin ja hitusen sisäistä motivaatiota, niin tulen saamaan tässä elämässä paljon sellaista aikaan, joka hyödyttää myös ympärilläni olevia ihmisiä.

Tänään on tosin vielä sellainen päivä, että surumielisyyttä on vaikea työntää sivuun. Hautaamme tänään edesmenneeni enoni, yhden niistä minulle tärkeimmistä vaikkakin etäisemmistä. Tämän viikonlopun jälkeen aionkin hyväksyä luontaisen surumielisyyteni, mutta tulen tekemään sen kanssa itseni selväksi, hyväksyä sen taustalla vaikuttavana voimana. Se on osa minuuttani, osa identiteettiäni. En kuitenkaan anna sen vaikuttaa alkaneeseen parantumistapahtumaani, vaan hyväksyä sen olemassaolon. Siitä ei tarvitse pyristellä eroon, jos kykenen kohtaamaan mieleni syövereissä vuosikaudet kummitelleet demonit.