Onnistumisia. Se jäi mieleen eilisestä. Sen kokoluokan onnistumisia, että tein pariin otteeseen näkyvät tuuletukset, jahka oppilaat olivat ensin poistuneet luokasta. Sain esimerkiksi yhden naispuolisen oppilaan kiinnostumaan ensimmäistä kertaa tunnilla jostain, toistan: Hän katsoi minua eilen koko sen ajan, kun puhuin häntä kiinnostavasta aiheesta ja pidän sitä aivan järjettömän hienona onnistumisena. Sain motivoitua häntä, hän oppi jotain (vaikkakaan ei tunnin aiheesta, mutta mitä väliä sillä, oppi kuitenkin jotain) eikä tunti mennyt tällä kertaa lainkaan hukkaan häneltä kuten niin monta kertaa aikaisemmin.
Onnistumisen tunteeksi voisi lukea myös sen, että ensivaikutelmani eilen ensimmäistä kertaa tapaamastani ihmisestä oli väärä. Tai oikeastaan vaikutelmani siitä, millaisena hän minut koki. Tapasin hänet kyllä jo ensimmäisen kerran viime perjantaina, mutta ei sitä voi sanoa tapaamiseksi, jos saa tietää toisesta vain tämän etunimen ja puhelinnumeron. Oli hyvin lähellä, etten kääntynyt kannoillani ja lähtenyt pahoitellen pois, sillä aluksi oloni oli hyvin vaivaantunut. Onneksi en toiminut hätiköiden, vaan odotin rauhallisesti ja olin ihan oma itseni. Illalla muutamat viestit vaihtaessamme sainkin tietää, että hiljaisuus olikin vain hyvä asia.
Onnistumiseksi lasken myös sen, että ensimmäistä kertaa hyvän ystäväni kanssa puhuimme aidosti ja suoraan, kun kävin tapaamassa häntä ennen edellä mainittuja treffejä. Me esitimme ääneen molemmat sellaisen kysymyksen, että kuka minä oikeastaan olen. Minusta olisi mielenkiintoista tietää millaiseen lopputulokseen hyvä ystäväni pääsee ja vielä mielenkiintoisempaa olisi saada tietää vastaus samaan kysymykseen itseni kohdalla. Kuka minä oikein olen?
Kun saan sen jonain päivänä selville, siis vastauksen siihen kuka minä oikein olen, niin tulen kyllä paljastamaan sen myös Teille hyvä lukija. Siihen asti saatte valitettavasti tyytyä osakysymyksiin ja osavastauksiin, matkata mukana kohti sitä lopullista vastausta. Tuskin pääset kovinkaan usein seuraamaan näin läheltä toisen ihmisen tutkimusmatkaa omaan itseensä niin, ettet tiedä edes tämän kyseisen ihmisen nimeä tai sitä, miltä hän oikein näyttää. Ulkoiset seikat nimineen tosin ovat aivan epäoleellinen asia. Aivan sama miltä minä näytän, en minä itsekään tutkiskele itseäni peilin kautta. Se joka minua peilistä tuijottaa ja joka vastaa johonkin tiettyyn nimeen kuuluu tällä hetkellä vain ja ainoastaan minulle itselleni. Korkeintaan sille ihmiselle, jonka eilen tapasin niin sanotusti ensimmäistä kertaa.
Ainiin, hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää, Aleksis Kiven päivää! Juhlistetaan tätä päivää yhdessä avaamalla jokin suomalaisen kirjailijan kirja, oli se sitten kirjoitettu suomeksi tai ruotsiksi. Tehdään siten kunniaa niille, jotka ovat tarjoilleet meille tarinoita niin mielikuvituksen tuotteena tai inspiroituneena todellisuudesta. Olkoon tämä kirjoitus siis mieluummin niitä harvoja, jotka eivät kuulu tämän päivän juhlakokoonpanoon. Oikein hyvää Aleksis Kiven päivää.
Tämänkertainen kirjoitus on osoitettu miehille (varoitus naisille, saattaa sisältää tosielämän romanttisen kuvauksen). Erityisesti niille, jotka kamppailevat huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Niille, jotka kokevat yksinäisyyden tunteita ja samaan aikaan taistelevat kuvainnollisesti lohikäärmettä vastaan. Kerberosta, joka vahtii porttia mistä pääsisi luontaisesti tapahtuvan kanssakäymisen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa ollaan sinut itsensä kanssa ja osataan kantaa oma itsensä vaivattomasti, ilman turhia pelkoja muiden ihmisten suhtautumisesta omaan itseensä. Johdattelen sinut lukijana tähän aihepiiriin omien käytännön kokemusteni kautta ja pohdin samalla sitä, miten olen päässyt omista pelkotiloista yli.
Perjantai klo 18:36
Istun karaokebaarissa ja ensimmäinen kappale on juuri alkamassa. Jännittää aivan hemmetisti. Ei sen takia, että tulen vetämään itseeni huomiota. Jännitys syntyy siitä, että ääneni on ollut karhea vilustumisen takia ja pelkään suoriutuvani lämmittelylaulusta ala-arvoisesti. Jännitys on siis täysin sisäistä ja itsekriittisyydestä johtuvaa, sillä ei ole mitään tekemistä ulkoisten tekijöiden kanssa.
Ensimmäiset sanat häviävät taustamusiikin sekaan, äänentaso mikrofonille on asetettu tosi alhaiseksi. Nostan painetta äänihuulille ja saan lauluni kuuluviin, käheys on poissa. Lämmittely menee hyvin ja saan äänihuuleni auki. Olen kohtalaisen tyytyväinen. Vielä pari helppoa kappaletta ja sitten tutustumaan kaupungin legendaarisimpaan paikkaan, jossa en ole ikinä käynyt.
Perjantai klo 20:05
Se legendaarinen paikka oli täyttä paskaa. Työntekijöiden opastus oli melko tökeröä, ainoa ystävällinen työntekijä oli portieeri. Meni melkein tunti, että pääsin itse laulamaan. Minua ensin oli ehkä kuusi laulajaa, mutta jokainen oli valinnut todella pitkiä kappaleita laulettavaksi. Tunnelmaa ei ollut, sillä paikka on suhteellisen iso avara tila ja vähäinen asiakasmäärä teki sen, että olisi kuin olisin laulanut yksin kotona. Masentava tunnelma. Istun jälleen samassa baarissa, jossa lämmittelin ja olen päättänyt laulaa haluamani kappaleet siellä.
Yritän saada muitakin laulamaan. Muutaman kappaleen laulettuani pari muutakin perjantai-iltaa viettävää viitsii ottaa mikrofonin käteen. Viestini on mennyt perille: Pitäkää hauskaa, laulaminen tuo todella hyvän fiiliksen ja mikä parasta, se voi tarttua muihinkin. Aivan sama meneekö laulaminen nuotilleen oikein vai ei.
Perjantai klo 23:30
Istun kaupungin uusimmassa karaokebaarissa ja juttelen erään miehen kanssa yhteisestä tutusta. Pieni kaupunki, ja vaikken ole paljasjalkainen asukki, niin yhteisiä tuttuja löytyy varmasti jokaisen kanssa. Nimeäni kutsutaan, olen menossa jälleen laulamaan. Kappale on sen verran tunteita herättävä, että on haastetta kyetä laulamaan se ilman liikutusta. Jotkin kappaleet ovat tulleet merkityksellisiksi omille elämäntapahtumille. Kun laulan, niin etsin katseita. Viihdytän itseäni laulamalla, mutta yritän myös samalla viihdyttää muita. Kappale on miehen äänelle ja tarkoitettu laulettavaksi naiselle. Etsin siis katsekontaktia naisista. Ja sitten löydän sellaisen. Tietyissä hyvin merkityksellisissä kohdissa laulua luon aina katseen hänen kanssaan. Olen epävarma sanoista, joten lunttaan paljon näytöltä. Mutta avainkohdissa luon aina katseen, hymyilen tai olen vakavoitunut kasvoiltani, riippuen kappaleen ja sen sanojen moodista. Esiinnyn nyt vain hänelle ja kuvittelen, ettei baarissa ole kuin minä ja hän. Kuvitelma realisoituu, kun kappale päättyy: Juuri kukaan ei taputa, vaikka toin lauluun eniten tunnetta koko illan aikana.
Menen valitsemaan viimeisen kappaleen ja istun tiskillä. Edellisen kappaleen katsekontakti palaa pari kertaa ja hänen vieressään oleva kaveri viittoo istumaan heidän kanssaan. Hymyilen leveästi, mutta en vastaa kutsuun. Juon alkoholittomat juomani ja keskustelen baaritiskillä. Ennen viimeistä omaa kappalettani jammailen mukana, kun rock-henkinen äijä vetää Rammsteinia asenteella. Juttelen vielä hetken baaritiskillä niitä näitä, joku nainen laulaa hyvin erään sovituksen. Tulee oma vuoroni ja astelen pienelle lavalle. Minulla on hyvä ja lämmin olo. Viimeiseksi kappaleeksi olin säästänyt Yö-yhtyeen Rakkaus on lumivalkoinen. Päätän omistaa lauluni katsekontaktille ja sanon sen ääneen. Näen, että hän vaivaantuu saamastaan huomiosta.
Keskiyö, noin klo 00:00
Laitan mikrofonin takaisin ständiin. Miesporukka, joka keskittyi lauluni ajan vain kuuntelemaan esitystäni taputtaa. Tulen pois lavalta ja menen suoraan tiskille juomaan juomat loppuun. Sen jälkeen astelen katsekontaktin luo ja istun alas. Pahoittelen, että joudun poistumaan ja kysyn, josko hän haluaisi käydä kanssani joskus kahvilla. Pyydän numeron ja lupaan soittaa seuraavana päivänä, sovitaan aika sitten. Koko keskustelun ajan hän on hieman puulla päähän lyöty, kaveri vieressä kuulee kyllä kaiken hyvin ja tavallaan toistaa sanani hänelle. Kaverin silmät loistavat ja ei ole yhtään epäselvää, että hän on innoissaan, kun tulin pyytämään hänen ystäväänsä treffeille.
Narikan kautta ulos ja vielä yksi tupakka ennen autolle suuntaamista. Rammsteinia laulanut rock-tyyppi on myös savuilla ja keskustelemme laulamisesta. Olemme samaa mieltä ja kehun häntä hänen seuraavasta biisivalinnasta. Harmittaa, että olen lähdössä, kappale on oikein kaunis sanoiltaan ja merkityksiltään, sanon sen myös hänelle.
Lauantai klo 00:18
Olen juuri laittanut vielä viestin katsekontaktille, että olin tosissani ja soittaisin kyllä. Istun hetken autossa ennen liikkeelle lähtöä. Mietin, että eihän minun pitänyt olla kuin pari tuntia ja laulaa pari kappaletta ennen kotiin suuntaamista. Olen kerrankin hyvilläni siitä, että viitsin käydä tarkistamassa kaupungin legendaarisimman paikan. Ilman käyntiä siellä en olisi mennyt takaisin ensimmäiseen karaokebaariin ja sitä kautta ajautunut juuri tähän tilanteeseen: Hyvä olo ja mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen, ehkä syvällisemmin kuin yleensä.
Post Scriptum
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta en olisi voinut ajatellakaan laulavani yksin karaokea (saatikka tehden sitä selvin päin) kaksi vuotta sitten. Ja on vain yksi asia mikä on sen mahdollistanut: Halu tuottaa itse itselleen mielihyvää. Saan hyvän olon laulamalla, hyräilemällä ja menemällä musiikin mukana. Jos se tuottaa muille sen ohessa mielihyvää, saa kenties nauramaan tai hymyilemään, niin se on vain kirsikka kakun päällä. Vähät väliä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Jos teen asioita hyvällä maulla ja kajoamatta kenenkään koskemattomuuteen, niin fyysisesti kuin henkisesti, niin aivan varmasti teen sen. Jos siitä tulee minulle hyvä olo.
Ja näin sitä ollaan tapaninpäivän iltapäivässä ja olen edelleen hengissä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Olen saanut levätä riittävästi ja tunnen miten energiatasoni alkavat olla hetki hetkeltä täydemmät. Valitettavasti lepoaikaa on enää tämän viikon loppuun saakka, jolloin alkaa taas arki ja voimiani täytyy käyttää säästellen.
Ruumiinvoimieni kerryttäminen ei ole kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Ajauduin eilen riitaan ex-avopuolisoni kanssa siitä, että mitä hän saa ja mitä ei saa kertoa minusta muille tapaamilleen miehille. Olin suorastaan vihainen, kun sain tietää, miten hän oli kertonut (joskin ylimalkaisesti) minun henkisestä hyvinvoinnista tapaamalleen ja tähän ihastuneelle miehelle. Minua ei haittaa lainkaan se, että asioista puhutaan anonyymisti, enhän minä silloin tätäkään blogia ylläpitäisi. Mutta nimen, naaman ja tarinoiden yhdistäminen samaan persoonaan on jo aivan liikaa. Hän kyllä lupasi olla kielimättä minusta jatkossa, mutta uskallan epäillä lupauksen pitävyyttä pidemmällä aikavälillä. Siihen malliin hän on kuitenkin sanaisen arkkunsa minulle avannut, vaikkei pitäisi.
Lähden tänään ns. elokuvatreffeille. Sain sovittua juuri ja juuri tapaamisen erään naisen kanssa elokuvateatterin aulaan ja menemme katsomaan viimeisimmän tähtiensota-elokuvan. Koska herrasmies olen ja sanani mittainen, niin aion pitää lupaukseni ja ilmestyä paikalle, vaikka sainkin tietää pienen google-hakusession jälkeen, että kyseinen nainen ei ole lainkaan minun tyyppiäni. Löysin tämän daamin facen sinkkuryhmästä, johon liittyviä luulin yhdistävän yhden teeman. Ainakaan tämän lyylin ulkomuoto ja -koko kyllä aistivat kaikesta muusta kuin urheilullisuudesta, vaikkakin hän menisi täysin naispuolisesta kuulantyöntäjästä. Toivottavasti hän ei ala elokuvan aikana tuoksahtamaan hieltä, sillä se olisi jo kaiken häväistyksen huippu. Jos jotakin halveksin ja vihaan tässä maailmassa niin sellaisia henkilöitä, jotka eivät pidä huolta omasta kehostaan. Ei sitä mikään huippu-urheilija ja langanlaiha tarvitse olla, mutta oman terveytensä takia saisi jokainen pitää huolta omasta ulkomuodostaan edes välttävästi. Ja sen verran tiedän ihmisen fysiologiasta, anatomiasta ja perinnöllisyydestä, että geenejä on turha syyttää omasta lihavuudestaan.
Sain muuten joululahjan joka lämmittää mieltäni erityisen paljon. Äitini oli teettänyt netin valokuvaliikkeen kautta taulusuurennoksen valokuvasta, jonka tähtenä on koirani. Koirani ei tätä osannut arvostaa, mutta kotiin päästyämme tulen ripustamaan tuon taulun asunnossani kunniapaikalle. Ja jos satun löytämään kirpputorilta vielä sopivat kehykset, niin saa tuo kuva sitten myös arvoisensa kehykset kumppanikseen.
Olen ehkä jo paranemaan päin, sillä olen alkanut kaivata (vaikkakin aiemmassa kappaleessa asiaa manasinkin) rinnalleni uutta rakkautta. Sellaista naista, jonka kanssa voisin lähteä vaelluksille ja jonka kanssa voisin rakastella luonnon syleilyssä, nuotion loimutessa ja luodessa yhteen kietoutuneet varjomme ympäröivään luontoon. Tämän naisen soisin rakastavan minua niin myötä- ja vastoinkäymisissä, joita varmasti on tuleva lukuisia eteemme. Sellainen nainen, joka luottaisi minuun ja johon voisin itse luottamukseni antaa langeta. Sellainen nainen, leidi ja neiti olisi kaiken arvoinen, jonka puolesta herätä joka päivä täynnä rakkautta ja iloa sekä tarmoa, jonka vuoksi voisi suunnitella elämää hieman pidemmälle kuin päivän päähän. Sellainen ihminen, jonka vuoksi tulla paremmaksi ihmiseksi joka ikisenä päivänä, kunnes elämä lakoaa tästä ruumiista lopullisesti, tullakseen taas osaksi suurta kiertokulkua. Entinen avopuolisoni ei tätä ikinä ollut eikä olisi sellaiseksi edes halunnut tulla. Sääli sikäli, että roikuin hänessä niin pitkään. Jos olisin lähtenyt aikaisemmin, niin nyt minulla ei olisi niin suuria vaikeuksia löytää uutta sielunkumppania, sellaista jollaista minulla ei ole aikaisemmin ollut.
Mies Vailla Varjoa 