Tulevaisuus – Mies Vailla Varjoa

Uusi sivu elämässäni

49881283247_1f0f3fd2da_b Olen kirjoittanut vähäisesti eräästä henkilöstä tämän vuoden aikana, minkä takia kirjoittamiseni on ollut tyylillisesti hyvin etäistä ja sen on ehkä voinut muutamat teistä lukijoista huomata. Olen viettänyt melkoisesti aikaa edellisen avopuolisoni kanssa ja häneen liittyviä kokemuksiani voitte lukea alla olevista linkeistä.

Hänen osaltaan olen ollut edellisten viiden kuukauden aikana ajoitellen erittäin toiveikas sen suhteen, että hän ymmärtäisi hänen toimintansa kautta itsellensä aiheuttaman tuskan. Meidän jokaisen toiminta nimittäin kaikuu ympäristöstämme ja se vaikuttaa meihin aina alitajuisesti, vaikka kuinka yrittäisimme esittää välinpitämätöntä. Olen näiden kuukausien aikana asennoitunut häneen aiempaa tyynemmin ja etäisemmin, jottei hänen psykoosinomaisilla ja väkivaltaisiksi äityvillä kohtauksilla humalatilassa olisi niin suurta vaikutusta minuun.

Se on useimmiten onnistunutkin, mutta viime lauantai-iltana se ei enää onnistunut. Hänen toistuvat hyökkäyksensä johtivat siihen, että otimme yhteen hyvin fyysisesti. Kun vihdoin pääsin hänen asunnoltaan poistumaan tavaroideni kanssa, olin täysin rikki henkisesti. Huolimatta toistuvista käskyistäni päästää minut esteettä lähtemään asunnolleni hän jatkoi estelyä, huutamista ja lyömistä, joista jälkimmäisiä estääkseni jouduin turvautumaan väkivaltaiseen puolustautumiseen. Sorruin siinä ohessa rikkomaan lupaukseni siitä, etten enää ikinä antaisi kenenkään käydä minuun käsiksi ilman seuraamuksia. Annoin hänen mennä niin pitkälle, että menetin lopulta itsehillintäni tyystin.

Pahinta ei varmaankaan ollut tuon illan tapahtumat ja fyysinen väkivalta molemmin puolin, vaan se miten hän jälleen asennoitui tuohon kaikkeen: Se on hänelle normaalia, että välillä hakataan toista ja poliisin ilmestyessä näytellään, ettei mikään ole vialla. Toistuvat yritykseni osoittaa tuo kaikki täysin järjenvastaiseksi ja epänormaaliksi on kuulunut kuuroille korville, jolloin useimmiten syy on ollut hänen mukaansa minussa. Hän myöntää alkoholin väärinkäytön, muttei siitä johtuvia käyttäytymiseen heijastuvia ongelmia.

Hän ei näe yhteyttä päihteiden kulutuksen ja käytöksen välillä, jolloin syy hänen kaoottiseen käytökseensä on pakko olla muiden käyttäytymisessä häntä kohtaan. Hän ei kykene kuuntelemaan hänelle kertomaani havaintoa hänestä: Hän ei ole koskaan käyttäytynyt uhkaavasti, väkivaltaisesti tai itsetuhoisesti selvin päin. Hän ei ole koskaan sanonut selvin päin minulle vihaavansa niitä piirteitä pojassaan, jotka muistuttavat häntä tuon pojan biologisesta isästä.

Olen nyt katsonut nämä kortit jo kolmeen eri kertaan uudelleen, jottei minulta olisi jäänyt mitään ratkaisua huomaamatta. On vain oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini eduksi todeta, ettei ratkaisua ole olemassa tässä hetkessä ja ajassa. Ei ole olemassa ratkaisua, jonka minä voisin tarjota tuolle ihmiselle ja tarjoamani tuki vaikeina hetkinä ei ole tuottanut tulosta.

On käännettävä selkä tuolle ihmiselle ja hänen neljävuotiaalle pojalleen, sillä minä en pysty seuraamaan vierestä itsensä tuhoamista ja käyttäytymistä, joka vääjäämättä johtaa vielä suurempiin ongelmiin. En aio tuhlata enää yhtäkään päivää elämästäni siihen, että olen sivustaseuraaja ja näen ihmisen tuhoavan itsensä lisäksi toisen edellytykset kohtalaisen hyvälle elämälle. Niin suuri vaikutus päihteiden väärinkäytöllä on ja tuntuu lohduttomalta, ettei tuollaiseen tilanteeseen ole minkäänlaisia yhteiskunnan tarjoamaa pakkokeinoa. Lapsi voidaan riistää pois ja sijoittaa muualle, vaikka yhteisen edun mukaista olisi rajoittaa aikuista eikä lasta.

Olen erittäin pettynyt itseeni näin jälkikäteen, mutta olen myös pettynyt häneen. Hän ei ole oppinut mitään, vaan päinvastoin tuntuu itsensä kehittämisestä tulleen hänelle jonkinlaisen kirosanan. Se voi johtaa pahimmillaan siihen, että jälleen tulee tähän maahan yksi uusi lastensuojelun vakioasiakas ja pahimmassa tapauksessa tämän lapsen tulevaisuus on jo taputeltu hänen puolestaan. Ehkäpä olen kuitenkin väärässä ja hänestä kasvaa oikein rehti, sovinnollinen ja toiset huomioon ottava hieno mies. Toivon sitä todella, että persetuntumani tämän osalta on täysin väärässä ja tuossa lapsessa on poikkeuksellisuuden ilmentymä.

Tämän kirjoituksen myötä käännän uuden ja tyhjän lehden elämässäni, jättäen tuon tuskantäyteisen elämänvaiheen taakseni tämän ihmisen kanssa ja jätän kuluneet kaksi vuotta muistojeni syövereihin. Suurin toiveeni tästä lähtien olisi löytää joku ihminen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen ja osaa välillä näyttää arvostuksena minua kohtaan muulla kuin väkivallalla, mustasukkaisella tiuskimisella ja kuuntelisi minua välillä, ottaen mielipiteeni aidosti huomioon. Noita edellä mainittuja kyseenalaisia huomionosoituksia olen saanut jo tarpeeksi tämän elämän aikana, yhdeltä ainoalta ihmiseltä.

Puoli vuosisataa edistystä(kö?)

Kävin eilen syömässä Vierumäen Matkakeitaalla vanhempieni kanssa, kun olimme menossa serkkuni 50-vuotispäiville. Istuessamme ruokapöydässä joku vanhempi herrasmies pysähtyi kohdallamme ja alkoi spontaanisti jutella meille. Hän nosti esille sen, että eipä olisi voinut kuvitella tällaista elintasoa puoli vuosisataa sitten.

5260431261_ffa5de6bfb_b — Lähde: Flickr.com

Enpä osaisi kuvitella millaista se voisi olla puoli vuosisataa tästä eteenpäin. Elintason osalta nyt tuskin osaa kukaan tehdä ennustuksia, mutta muiden elämän osa-alueiden osalta, ehkä.

Uskon, että meidän ihmisten integraatio tekniikan kanssa on ottanut melkoisia harppauksia ja olemme päässeet yli nuorten sukupolvia vaivaavasta suuresta syrjäytymisvaarasta. Ehkä olemme oppineet elämään yhteiskuntana niin, että kenelläkään ei ole uhkaa syrjäytyä tai leimautua pitkäksi aikaa syrjäytymisen takia. Ehkä olemme sisäistäneet sellaiset arvot, että ymmärrämme osaksi elämää niin laskut kuin nousutkin.

Pahoin kuitenkin pelkään päinvastaista ja sitä, että kovat arvot iskevät taantumuksellisuuden myötä. Samaan aikaan kun maailman kansakuntien pitää tehdä rajuja päätöksiä ilmastonmuutoksen torjumisen osalta, unohdetaan tavallisen kansalaisen ajatusmaailman kytkeytyminen näihin vallan huipulla tehtyjen päätösten suhteen. Ei motoristiharrastaja ymmärrä veronkorotuksia polttoaineen ja yksityisautoilun suhteen, kun ei ymmärrä kapitalistikaan tulonsiirrosta hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden tuottamiseen (tämä ajatus toisaalta on virheellinen, kapitalisti kykenee maksamaan pienempiä veroja verosuunnittelun ansiosta verrattuna tavalliseen keskiluokkaiseen palkansaajaan).

Vieressäni istuvalla pienellä tarhaikäisellä pojalla on edessään vielä vaativampi ympäristö tulevaisuudessa kuin minulla itselläni ja pidän omaa kasvuhistoriaani jo ihan riittävän vaikeana, helvetillisen haastavana. Eikä se oma elämäni suunta ole siinä ajan saatossa sen enempää selkiytynyt, vaikka kuinka olen yrittänyt selvittää ”mikä minusta tulee isona.”

Siirtymävaiheet ovat aina olleetkin haastavia, aiemman sivilisaation murtuessa ja uuden sivilisaation tullessa näyttämölle. Siinä täytyy tällaisen yksinkertaisen tavallisen pulliaisen tulla vain toimeen ja selvitä, siirtää selviytymiskykynsä (ja mahdollisesti sukunsa) eteenpäin sitä enemmän tarvitseville. Loput riippuukin sitten aivan kaikesta muusta kuin itsestä.

542 päivää elämää

Neutron Stars Rip Each Other Apart to Form Black Hole — Lähde: Flickr.com

Siitä on 542 päivää kun edellisen kerran kirjoitin tähän blogiin. Se on 13 008 tuntia ja se on melkoisen pitkä aika kahden eri kirjoituksen välillä. Se myös sisältää elettyä elämää niin paljon, etten ikinä pysty pukemaan sitä sanoiksi. Se sisältää onnellisia hetkiä, huumaavia ylämäkiä ja mieltä rankaisevia alamäkiä. Olen kokenut henkisiä ”High” -tiloja, joita ovat seuranneet synkät ”Low” -tilat. Tuo aika piti sisällään myös todellisuuden tunnustamisen hetkiä, jolloin aiemmat käsitykset itsestä ja muista ovat joutaneet romukoppaan.

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia alun perin hallitakseni masennustani, kirjoittaakseni mieltäni painaneita murheita ylös tai kertoakseni siitä, että hyvä seuraa joskus aikanaan. Tai ainakin elin siinä uskossa. Viime aikoina blogini on kuitenkin toiminut retrospektiivinä mieleni sisältöön, josta en enää tunnista itseäni. Se on paljastanut minusta äärimmäisen epämukavia puolia, joita häpeän suuresti ja joista haluan ehdottomasti oppia pois.

Lyhyesti se mitä edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut: Tapasin keväällä 2018 itseäni nuoremman naisen ja tuo tapaaminen johti seurustelusuhteeseen toukokuun loppuun mennessä. Vietimme keväällä aikaa yhdessä, eikä meidän alkuperäinen tarkoitus ollut sitoutua. Tai ainakin puhe oli alusta alkaen tämä. Mutta niinhän siinä yleensä käy, ettei mitään pitäisi mennä kuuluttamaan ääneen. Se nimittäin tapahtuu usein juuri päin vastaisella tavalla.

Tuo parisuhde kesti oman aikansa sellaisenaan, kunnes se johti eroon päätöksestäni. Minusta oli tullut parisuhteen hyväksikäyttäjä ja väkivaltainen häntä kohtaan, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Nyrkillä en koskaan lyönyt, mutta muita väkivallan muotoja käytin surutta niissä tilanteissa, joissa tunsin oloni nurkkaan ajetuksi. Ne selviytymiskeinot, joilla olin selvinnyt tähän saakka, eivät enää toimineet ja ajauduttuani henkiseen voimattomuuden tilaan aloin käyttämään väkivaltaa keinona selviytyä minua ahdistaneista konflikteista.

Nyt nuo muistot vainoavat minua ja tulevat aina vainoamaan niin kauan kuin sydämeni pumppaa päähäni happirikasta verta. Erityisesti ne vainoavat silloin kun ajaudun melankoliseen tilaan, kuunnellessani esimerkiksi mollivoittoisia sinfonioita tai raskasta metallia. Enkä pääse niitä pakoon. Toisaalta: Miksi pitäisi?

Erosta on nyt reilusti yli kuukausi ja siihen aikaan on mahtunut todella paljon hämmentäviä tilanteita sekä mieletön kasvu ihmisenä. Tai ainakin luulen henkilökohtaisesti niin. Olen oppinut itsestäni puolia, joita en uskonut olevan olemassa. Opin myös sen, että kokemani mustasukkaisuus liittyy kohtaamiseen ihmisenä, ei seksiin tai luottamukseen (saatikka sen puutteeseen). Olen oppinut itsestäni sen, että huolehdin asioista liikaa. Asiat hoituvat tai tapahtuvat joka tapauksessa, huolehtii niistä tai ei.

Olen ollut idiootti, toiminut todella typerästi ja ajattelemattomasti, ottamatta huomioon niitä, joita niin suuresti rakastan. Tämä havainto on pakottanut kohtaamaan menneisyyden uudesta näkökulmasta, muiden näkökulmasta itseni sijaan. Jos anteeksi pyytämällä voisi korjata asioita, niin turvautuisin siihen. Mutta elämä ei toimi niin. Se toimii vain hyvityksen kautta, maksamalla ihmisyyden velka takaisin, joka on lainattu muilta toimimalla väärin heitä kohtaan. Muuttamalla omia toimintatapoja ja kasvamalla aidosti ihmisenä kykenen ehkä lievittämään aiheuttamaani tuskaa, ehkä paremmin kuin anteeksi pyytämällä.

Jatkan kirjoittamista tähän blogiin, herättäen sen henkiin aivan uudesta näkökulmasta. En ehkä kirjoita yhtä aktiivisesti kuin yli vuosi sitten, sillä minulla on tätä blogia tärkeämpiä velvoitteita. Ja nuo velvoitteet määrittävät usein muiden elämää, eivät suoranaisesti omaani. Ellei henkistä kasvua ihmisenä oteta huomioon.

Kimpale. Tiedän, että luet tämän jonain päivänä. Rakastan sinua ja haluan kiittää sinua siitä, että sinä olit se, joka mullisti jonkun elämän. Ja se joku olen minä.

Itkin vuoksesi, teidän kaikkien vuoksi

7536253628_7a9267ac0a_b — Lähde: Flickr.com

Eilen minulla oli tavattoman hyvä ja varmasti sellainen päivä, jonka tulen muistamaan vielä pitkään. Illalla kävin pitkälleni sängylle ja laitoin Spotify:stä soimaan Dead Can Dance:n The Host of Seraphim -kappaleen ja aloin itkeä sydäntä särkevällä tavalla. Kyyneleet valuivat poskillani, kun yritin tukahduttaa tuntemaani pahaa oloa, joka kuristi kurkkuani ja sai silmäni kirvelemään. Mieleeni tulvi muistoja koko elämäni ajalta, sellaisia jotka haluaisi vain haudata syvälle ja olla kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut.

Itkin, sillä ymmärrän näkemieni pienten lasten joutuvan elämään todella kovassa ja säälimättömässä maailmassa. Sellaisessa, jolle heidän vanhempansa eivät voi tehdä mitään. Eivät yksin ja yhä harvemmin edes joukolla. Meiltä on karannut mahdollisuus vaikuttaa asioihin paikallisesti ja maailmanlaajuisesti. Emme kykene tekemään muista ihmisistä empatiakykyisempiä, vaan kilpailemme jatkuvasti yhä kovemmin ottein keskenämme. Elämä on aina ollut selviytymistaistelua, mutta vuosi vuodelta se muuttuu yhä kylmemmäksi ja säälimättömämmäksi eloonjäämiskamppailuksi. Eivät lapset ole sitä ansainneet, minä olen kokenut sen tulevaisuuden omassa lapsuudessani pienoiskoossa.

Keskustelin tänään miehen kanssa, joka sanoi avoimesti tarvitsevansa apua yksinäisyyteensä. Yritin lohduttaa ja kannustaa häntä, mutta ymmärsin myös samalla tilanteen lohduttomuuden. Hän on ollut aikuisuutensa yksin ja sitä hän tulee todennäköisesti aina olemaan. Ei välttämättä fyysisesti aina, mutta henkisesti hän saa taivaltaa yksin tämän elämän alusta loppuun saakka. Tämä yhteiskunta kohtelee hänen ja minun kaltaisia ihmisiä kovalla kädellä, antamatta mitään mahdollisuuksia tulla paremmiksi ihmisiksi. Tätä kun ajattelee ja valistuu todellisuudesta, niin tajuaa tulleensa viisaaksi jo tässä iässä. Se on ikävä huomio, mutta totta.

Ei mene päivääkään, ettenkö toivoisi olevani yksinkertainen. Sellainen jälkeen jäänyt, räkä poskella viilettävä lempeä jättiläinen. Voisi olla onnellinen niittyjen kukkasista ja maailman kauneudesta, sen ihmeellisyydestä. Minulle se on kuitenkin todellisuus, joka perustuu fysiikkaan, kemiaan ja sosiologiseen vuorovaikutukseen. Ja tuo jälkimmäinen näyttäytyy usein jopa niin karulla tavalla, että sitä ei voi edes kutsua eläimelliseksi. Mikään muu eläin ei pyri tuhoamaan lajikumppaniaan yhtä systemaattisesti joko fyysisesti tai henkisesti. Urosleijona tappaa naaraan poikaset, jotta pääsisi siittämään oman geenipolvensa, mutta se ei pyri tappamaan kaikkia lajikumppaneitaan kilpailun takia.

Tiedän mitä ideologiaa tästä syyttää ja voin tunnistaa tuon ideologian kannattajat helposti. He mädättävät arvomaailmamme hunajaisella humpuukilla, sanoilla joilla ei ole mitään arvoa pienyhteisössä. He lentävät taivaalla yksityiskoneilla ja riistävät henkisiä resurssejamme luonnon lisäksi. He ovat uuskapitalisteja, joiden tavoitteena on kerätä valtava omaisuus lyhyessä ajassa. Heille se on peliä, aivan kuin todellisuuden Monopoly-peliä. He elävät omassa pienessä kuplassaan, jossa toiset uuskapitalistit ovat vihollisia. Ja he ovat valmiita tallomaan kaikki muut päihittääkseen vihollisensa.

Näiden pelureiden hyppysissä on maailman johtajat arvojohtajia myöten. Sellaiset ihmiset ovat tällä hetkellä kahlittuja, jotka voisivat tehdä muutoksen. He voisivat sanoa ”ei”, mutta tuolla tavoin toimimalla pelurit alkavat säätämään hallitsemiaan rahahanoja pienemmälle. Kun viet jonkun riisikupista riisiä, niin saat tämän toimimaan haluamallasi tavalla. Minua estää tällä tavoin toimimasta moraalini ja etiikkani. Sellaiset asiat, jotka puuttuvat näiltä psykopaateilta. En kutsu umpimähkään heitä psykopaateiksi, sillä sen ovat todenneet maailman johtavat käyttäytymistieteilijät. Siinä rahapelissä nimittäin ei pärjää, jos on yhtään empatiakykyä. Siksi tuo joukko koostuu pääasiassa vain miehistä, sillä naisten hallitessa tuon pelin säännöt olisivat täysin toiset.

Mutta tunnelin päässä on valoa. Se tunneli on vain niin kovin pitkä ja kapea, vaikeakulkuinen. Se tunneli on nimeltään miesten ja naisten välinen tasa-arvo, tasa-arvo aivan kaikessa. Meidän pitäisi siirtyä hyvin lyhyessä ajassa myös patriarkaalisesta hallintojärjestelmästä matriarkaaliseen. Eli antaa valta naisille. Se on nyt mahdotonta, mutta tasa-arvon toteutuessa se olisi jo hyvin lähellä. Vain siten meillä on yhteiskuntana jotain toivoa selviytyä. Muussa tapauksessa tuhannen vuoden päästä maailma kiertää aurinkoa radallaan ilman ihmiskuntaa, elpyen pikkuhiljaa miljoonien vuosien ajan. Jos meidän kohtalomme on tuo, niin todellakin toivon evoluution hyppäävän kaltaisemme lajin kohdalla yli jatkossa. Ei universumissa ole paikkaa tällaiselle torakkaakin iljettävälle lajille, jos se pyrkii vain tuhoamaan kaiken kauniin ja säilyttämisen arvoisen.

Tuo kaikki tulvi mieleeni, kun itkin. En itkenyt itseni takia vaan teidän vuoksenne. Sinä ja miljardit muut ihmiset olivat tuona hetkenä ajatuksissani, erityisesti lapset. Ja se oli jopa pahempaa kuin itkeä itsensä vuoksi.

Minulla on unelma (ja näin se saavutetaan)

3436753709_d45ed96893_n — Kuva: Kevin Krejci, Flickr.com

Päätin tänä aamuna olla antamatta periksi unelmilleni, joiden saavuttamattomuuden mahdollisuuden takia olen tuntenut itseni ajoittain hyödyttömäksi ja näin ollen nuo ajatukset ovat antaneet lisää polttoainetta masennukselleni. Elämäni lopputuleman suurin unelma on se, että viimeisinä elinhetkinäni tiedän siirtäneeni pysyvästi eteenpäin vaalimani perinteet, ajamani kehityksen siemenet ja toivon siitä, että me ihmiset kykenemme toimimaan luontomme vastaisesti yhteisen hyvän eteen.

Edellisen lupauksen lisäksi olen päättänyt myös tehdä noiden unelmien saavuttamiseksi jotain. Jos asioiden eteenpäin vieminen vaatii muiden panosta, niin aion pitää huolen siitä, että nuo muut näkevät lopulta asiat yhtä laajalti kuin minä. Usein ideani ja ihanteeni ovat kohdanneet vastustusta sen takia, että muut tarkastelevat maailmaa liian pienestä näkökulmasta ja peilaavat edustamiani asioista omiin epäonnistumisiinsa. He ovat myös ajaneet unelmiaan ja ihanteitaan, mutta ovat hyvin usein epäonnistuneet. He ovat usein vaihtaneet unelmansa helpommin saavutettaviin eli toisinsanottuna he ovat pettyneinä tyytyneet vähempään kuin olisivat halunneet.

Lapsena minulta kysyttiin kerran mikä minusta tulee isona. Vastasin, että minusta tulee isona miljonääri. Aikuisia huvitti ja nauratti, mutta he eivät kysyneet oleellista jatkokysymystä: Mitä minä sitten tekisin niillä miljoonilla? Tuolloin lapsena olin jo hyvin tietoinen siitä, että köyhyys estää ihmisiä toteuttamasta itseään ja aiheuttaa katkeruutta jo lapsuudesta saakka. 90-luvulla koulukavereiden kotona vieraillessa ja yökyläilemässä ollessa näin kaverieni vanhempia, jotka kamppailivat suuren laman aikaan toimeentulosta ja kantoivat suurta huolta lastensa tulevaisuudesta.

Jacque Fresco menehtyi tänä vuonna toukokuun 18. päivä. Hän eli 101-vuotiaaksi ja käytti valtaosan elämästään unelmansa edistämiseen. Tuo unelma oli ihmiskunta, joka voisi henkisesti paremmin kyeten silti kehittymään jatkuvasti. Tuon unelman toteuttamiseksi hän käynnisti Venus-projektin, jonka tarkoituksena oli suunnitella ja edistää resurssitalouden käyttöönottoa nykyisen rahatalouden tilalle.

the-evolution-of-shelter_en — The Venus Project

Olen Frescon kanssa täysin samaa mieltä siitä, että elämme tälläkin hetkellä harhaluulossa omasta vapaudestamme. Elämäämme ohjailee keinotekoiset järjestelmät, joilla ei ole mitään tekemistä ympäröivän luonnon tai todellisuuden kanssa. Rahatalous ja nationalismi ovat olleet käytännössä suurimmat keinotekoiset järjestelmät, jotka ovat estäneet ihmiskunnan kehitystä ja samalla pakottaneet ihmiset voimaan pahoin. Valitettavasti Fresco ei ollut tietääkseni kovinkaan diplomaattinen ja hänen kehittämänsä ideat eivät koskettaneet niin sanotusti suurta näkökulmaa. Hän kyllä ideoi tulevaisuuden kaupungin ja sen, miten ihmiset saavat siellä päivittäisen elantonsa. Ehkä valittelu on turhanpäiväistä ja meidän pitääkin vaalia tällaisten henkilöiden perintöä, pyrkien samalla välittämään tuo perintö eteenpäin kehittyneempänä ja käytännöllisempänä.

Saatat ajatella, että mitä ihmeen tekemistä yhteiskunnalla ja edesmenneellä herra Frescolla on tekemistä terveyden kanssa ylipäätään? Annan siihen lyhyen ja hyvin lavean vastauksen:

Henkinen terveys vaikuttaa lähes välittömästi elinikäämme (onnelliset elävät pidempään kuin onnettomat), yhteiskunnalla on vaikutus ympäristömme puhtauteen (saasteet heikentävät fyysistä terveyttämme ja altistavat erilaisille taudeille) ja halu edistää jotain perintöä välittämällä se lopulta eteenpäin (yhteisön kehitys) antaa meille syyn ja motivaation toimia jokaisessa päivässä. Ihmisen terveys on henkisen ja fyysisen terveyden summa. Ihminen ei elä tyhjiössä vaan ympäröivässä yhteisössä. Yhteisön ja yksilön terveydellä on suora suhde, jolloin yhteisö ei kehity yksiöiden voidessa pahoin. Kehitys taas antaa motivaation yksilölle olla osa yhteisöä.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tällä kertaa ja jatkaa tästä pienin askelin. Viikko on lopussa ja seuraavaksi on hyvä alkaa suunnittelemaan ensi viikon toimintasuunnitelmaa: Miten edistää unelmiaan heti maanantaiaamusta alkaen?

Raikkaita kohtaamisia ja uskoa huomisesta

haseki_huerrem_sultan_roxelane — Roxelana, Suleiman Suuren vaimo. Maalaus on fiktiivinen näkemys hänestä, mutta hyvin kaunis sellainen. Lähden:commons.wikimedia.org

Jotain edistystä on tapahtumassa, sillä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen uskaltauduin nostamaan katseeni ja katselemaan kaupungilla vastaan tulleita naisia. Ja millaisia naisia näinkään! Jokaisella näkemälläni oli seuranaan omanlaisensa viehätysvoima ja mieltäni piristi aina kun näin jonkun naisen hymyilevän. Minulle riittää se, että saa nähdä ihmisten voivan hyvin ja nauttivan elämästä edes pieniä hetkiä kerrallaan, sillä se on tarttuvaa ja sitä osaa itsekin nauttia mukana. Vaikkakin vain hyvän välimatkan päästä.

Huomenna on taas se päivä, jolloin pääsen jakamaan vuosien aikana kartuttamaani tietoa tietotekniikasta sitä tarvitseville nuorille miehille. Tuo kyseinen toiminta on oikeastaan sitä mikä piti minut pinnalla jo vuosi sitten. En pääse hukkumaan omaan murheeseeni ja itsensä arvostamisen puutteeseen, kun voin auttaa niin pienin teoin ihmisiä, joilla vielä vuosi tai kaksi sitten ei ollut tietoa edes hengissä selviämisestä. Tarkoitan siis vapaaehtoista toimintaa turvapaikanhakijoiden, pakolaisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Jos olisin aikoinaan syntynyt sellaiseen perheeseen, jossa välittäminen olisi näytetty konkreettisesti ja jossa minua olisi kasvatettu aktiivisesti, niin en ehkä olisi tässä tilanteessa. Ainoa asia jonka lapsena opin positiivisesta palautteesta oli se, että hassuttamalla tai muulla tavoin saattoi saada toisille hymyn aikaiseksi. Hymyn saaminen aikaan toiselle ihmiselle tuntuu hyvältä, samoin naurun kuuleminen ja näkeminen. Jos haluaisin kerätä huomiota, niin olisin jo aikoja sitten valinnut saman tien kuin useat tässä maassa toimivat koomikot ja viihdyttäjät. Minulla on tosin myös kokemusta hyvin negatiivisista asioista, joten haluan mieluummin pysytellä taustalla. Haluan kyllä vaikuttaa ja mahdollisimman paljon, mutta teen sen mieluummin esiripun takaa.

On toinenkin asia mistä huomaan jonkinlaista edistymistä tapahtuneen. Esitin tänään viime viikolla päässäni pyörineitä ideoita oikealle taholle ja sain heti vihreää valoa. Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja sain tietää, että toimintani edellä mainitussa viiteryhmässä on kerännyt ”melkoista suitsutusta”. Ehkä tuon takia vastaanotto olikin niin myönteistä ja samalla kertoo hyvin suomalaisesta tapakulttuurista: Kukaan ei usko ennen kuin näkee tai saa kuulla luotettavalta taholta. Sanaasi ei uskota, ellet ole saanut aikaan tuloksia tai ilman, että olet osoittanut sanasi itsestäsi todeksi jossain viitekehyksessä. Ei ihme, että tässä maassa muutoksen saaminen vie aikansa joissain asioissa.

On mahtavaa lukea itsensä kirjoittamaa tekstiä ja lukea positiivisia asioita, joita on kohdannut elämässään. Varsinkin minun tilanteessani, jossa kuukausi sitten olin perin loppu. Onneksi olen löytänyt jostain syvältä itsestäni uudelleen sen kipinän, joka saa minut nousemaan joka aamu vuoteestani. Ja täytyy tunnustaa, että ilman ammattilaisten apua ja uudelleen aloitettua mielialalääkkeiden käyttöä en olisi siinä ehkä onnistunut. Ilman ulkopuolista apua en ehkä kirjoittaisi tätä ja koneen ääressä (kahvikupposen kanssa) istumisen sijasta makaisin puisessa palttoossa. Onneksi näin, sillä silloin minulta saattaisi jäädä jotain mielenkiintoista tästä elämästä välistä.

Ajatuksia kehityksestä

robot-job-takeover-unemployment — Tulevaisuuden trendi (kuva:
Qniksefat, Wikimedia Commons)

Myöhäisen heräämisen jälkeen istun nyt kahvikupposen ääressä ja olen juuri lukenut Carnegie Mellon Yliopiston tutkimuksesta, jossa on tutkittu aivokuvauksen ja tietokonealgoritmin avulla itsemurha-ajatuksia. Tutkimuksen tuloksena tutkijat ovat sitä mieltä, että tulevaisuudessa itsetuhoisuuteen alttiit ihmiset voidaan tunnistaa melko luotettavasti tietokonealgoritmia käyttäen.

Itse lukisin mielelläni uutisia tutkimuksista, jossa perehdyttäisiin siihen millaisessa modernissa ympäristössä ihminen olisi luontaisesti onnellisimmillaan. Automaation yleistyessä ja kehitys, joka vääjäämättä tuo ihmisten avuksi oikean tekoälyn, voisi mullistaa ihmisten mahdollisuudet voida hyvin modernissa yhteiskunnassa.

Henkiseen hyvinvointiin liittyvät sairaudet tulevat varmasti olemaan tulevaisuudessa suurin ihmiskuntaa koskettava tieteellinen ongelma. Tähän mennessä ihmisten henkinen hyvinvointi on jäänyt taka-alalle, kun murehdittavana on ollut näennäisesti suuremmat ongelmat: Kansallinen ja kansainvälinen talous, työllisyys ja työttömyys, fyysiset sairaudet kuten diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, poliitikkojen rummuttama kestävyysvaje ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ihmisillä on valitettavasti taipumus olla näkemättä tulevaisuuden kehitystrendeihin, onhan meidän ajatusmallimme parhaiten soveltuvin vuosituhansien takaiseen elämään savannilla: Petoeläinten ja saaliseläinten liikkeet ovat lineaarisia, joten mielikuvissa liikkeen ennustaminen on ollut yksinkertaista. Nykyisyydessä tulevien tapahtumien ennustaminen noudattaa lineaarisuutta vain lyhyellä ajalla tulevaan: Tien ylittäminen arvioimalla tiellä liikkuvien autojen etenemä matka tietyssä ajassa, omien tekojen ajoittaminen kellonajan mukaan, välittömien impulssi-reaktio-tilanteiden aiheuttamat seuraussuhteet… Listaa voisi taas jatkaa loputtomiin.

Osaisitko itse ennustaa omaan elämääsi liittyviä trendejä viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden päästä? Kymmenen vuotta sitten kuskittomat autot olivat vielä tieteistarinoihin liittyvä mielikuva, mutta tällä hetkellä kaikki suurimmat autovalmistajat ovat käyttäneet miljardien eurojen verran kuskittomien autojen kehittämiseen ja ensimmäiset kaupalliset mallit tulevat tien päälle heti kun lainsäädäntö antaa siihen mahdollisuuden. Kymmenen vuoden päästä tästä hetkestä voikin olla, että tieliikenteen kuolemat ovat sukeltaneet puhumattakaan vakavista onnettomuuksista. Tulee hetki, jolloin auton ajaminen taitona alkaa olla arkipäiväisen toiminnan kannalta turha taito suurimmalle osalle väestöstä.

En ole mikään tulevaisuuden tutkija, mutta olen perehtynyt sellaisten kirjoituksiin. Alle viidenkymmenen vuoden aikana todellinen tekoäly tulee mullistamaan elämämme täydellisesti. Tekoäly kykenee tekemään tutkimusta ja kehitystä sellaisella nopeudella, että sen jälkeen ihmisen täytyy oikeasti olla jo tietoinen siitä, mihin aikansa todella käyttää. Työ nykyisessä muodossa tulee mullistumaan, sillä tekoälyn avulla katukuvaan tulevat arkipäiväinen automatisointi ja robotisaatio. Tähän mennessä ihmissuhteemme ovat liittyneet pääasiassa opiskelu- ja työympäristöön. Jälkimmäisen merkitys tulee muuttumaan, aiempi tulee korostumaan. Ihminen on oppiva ja tunteva organismi, työ on vain tuon organismin elämistä tukeva toimintamuoto.

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä: