Havaitsen, siten koen.

16450556416_bd53555dbe_b
Dilemma! Björn Hermans

Täydellinen parisuhde on illuusio. Ja reaalimaailmassa täydellistä ei ole olemassakaan, se on jopa matemaattisesti täysin mahdotonta. Mutta ihmismieli ei käsittele asioita siten, että niistä voitaisiin tehdä matemaattisia malleja tai muodostaa aksioomia. Illuusio syntyy mielissämme ja mielemme taas jättää huomioimatta paljon eri aistiemme tekemiä havaintoja. Intuitio, alitajunnassamme toimiva varoitusjärjestelmä käsittelee näitä kaikkia aistihavaintoja, mutta intuitiomme on ohitettavissa tietoisella mielellämme. Ja tietoinen mielemme haluaa olla se, joka määrää korviemme välissä. Intuitiomme ja tietoisen mielemme toimiessa samansuuntaisesti tunnemme olevamme onnellisia, mieltämme ei paina juuri mikään ja kehomme tuntuu kevyeltä. Jos tietoisesti toimimme muulla tavalla kuin mitä intuitiomme meille yrittää kertoa, niin vaivumme hyvin helposti melankoliaan ja saatamme kokea kehomme hyvin raskaiksi. Yksinkertaiseltakin tuntuvat toimet vievät hirveästi energiaa, sillä jokin jarru on päällä kehossamme.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen.

Jos intuitiolle antaa mahdollisuuden ja yrittää edes hetkisen pukea siltä saatuja viestejä puhutuiksi sanoiksi, niin se vapauttaa sisimmässämme solmuja. Tätä samaa tehdään johdetusti terapiassa ja lopulta terapian tyylisuunnalla ei ole mitään väliä: Solmuja omaava ihminen pyrkii oppimaan itsestään, tulla tutuksi omasta sisimmästään. On oikeastaan aivan sama, taitetaanko tuo matka sitten kognitiivisen psykoterapian tai jonkin muun tyylisuuntauksen avulla.

Matkan päätepiste on kuitenkin täsmälleen sama, vaikka matka taitettaisiin eri tavoilla ja eri reittejä käyttäen. Jokainen ihmismieli on kuitenkin erilainen ja suunnan löytäminen oikealle reitille vie vaihtelevasti aikaa. Eksyminenkin on täysin mahdollista ja jopa odotettavissa oleva tapahtuma, prosessi, mikä pitää vain hyväksyä realiteettina itseensä tutustumisessa.

Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä.

Oli kyseessä sitten itsensä tai parisuhteen kehittäminen, niin kaikkea yhdistää yksi asia: Puhuminen. Se, että edes yrittää pukea sanatonta tajunnanvirtaa sanoiksi ja välittää kokemiaan tuntemuksia toiselle ihmiselle. Vaatimuksena on tietysti se, että vastaanottaja on aidosti läsnä ja antaa rauhan toiselle tämän yrittäessä selvitä maailman vaativimman tehtävän suorittamisesta: Pukea sanaton sanoiksi. Tätä haasteellista tehtävää tekee päivittäin lukemattomat luovan taiteen tekijät, he yrittävät jatkuvasti saada immateriaalisen kaaoksen realisoitua konkretiaksi. Suomennan tuon kapulakielisen lauseen: Tehdä aineettomasta jotakin aineellista.

Eikä se rajoitu vain taiteilijoihin. Me kaikki yritämme suoriutua tuosta tehtävästä päivittäin, mutta erilaisissa ympäristöissä ja erilaisin motiivein. Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä. Emme ehkä löydä sanoja motiiveillemme, mutta tiedämme niiden olemassaolon. Primitiiviset motiivit ovat helposti tunnistettavissa ja kuvailtavissa, haasteita alkaa ilmenemään, kun pitäisi kuvailla tavat noiden primitiivisten motiivien täyttämiseksi. Mikään ei ole niin vaikeasti opittava asia kuin oma itsensä, toisen ihmisen saattaa oppia tuntemaan huomattavasti helpommin. Tai niin me ainakin kuvittelemme ja siten saatammekin olla todella väärässä.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen. Käytän järkeilyä ja analytiikkaa siellä missä siitä on hyötyä. Ratkaisen matematiikan avulla fysiikkaan liittyviä dilemmoja, koska vastauksia on saatavissa tietyillä välineillä noissa tilanteissa. Mutta oman mieleni analysointiin en käytä matematiikkaa, sillä en saa sen avulla tuloksia. Käytänkin siis apuna filosofiaa, biologiaa ja sovellettua lääketiedettä, mikäli haasteena on oma ihmismieleni. Siitäkin huolimatta koen tuntemuksia ja tunteita, joihin ei löydy suoraa vastausta noilta tieteenaloilta. Tämä viikko on tuonut eteeni paljon käsittämättömältä tuntuvia tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä, joihin epäilen löytäväni vastauksen minkään tieteenalan menetelmällä. Voin vain kirjata ylös havaintoni ja yrittää löytää niille juurisyyt. Juuri näitä havaintoja olen kirjannut muun muassa tähän blogiini.

Sanoituksia eletystä elämästä

390534244_3db9138593_b

Atlantis
Under the sea
Under the sea
Where are you now
Another dream
The monsters running wild inside of me

Edellä olevat sanat kuuluvat Alan Walkerin Faded -kappaleeseen. Se on yksi monista kappaleista, jotka liittyvät johonkin henkilöön. Edellisen parisuhteen jälkeen kuuntelulistallani on käynyt melkoinen tuuletus, sillä aika monet niistä muistuttavat menneistä hieman liikaa. Ne ovat leimatutuneet tuohon entiseen parisuhteeseen kuuluviksi.

Minulla on myös paha tapa alkaa selvittämään ahkerimmin kuuntelemieni kappaleiden lyriikoiden merkityksiä itse artistille, tapahtumia sanoitusten takana. Esimerkiksi Adelen ’Hello’ on hyvin surullinen kappale, kertoohan se anteeksipyytämisestä vuosien takaisten eron takia ja siitä johtuneesta sydämen särkemisestä.

Merkillisintä kyllä, ne kaikkein eniten sisimmästä viiltävät musiikkikappaleet eivät ole varsinaista pop-musiikkia, vaan eri elokuvien taustasävelmiä ja tunnuskappaleita. Ja aika usein ne liittyvät jollain tavalla sotaan. En tiedä kykenenkö selittämään yhteyttä sotaelokuvan ja oman itseni välillä: Vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun. Henkiin jääneet ovat kaatuneet taistelukentälle henkisesti. Joskus minusta tuntuu, että olen kaatunut henkisesti elämän kamppailussa ja sisimpäni on sen myötä kuollut. Symbolisesti toki, mutta se nostaa demoneita aika ajoin ja varsinkin iltaisin mieleeni.

On aika surullista huomata, että useat aiemmin hyvänä pitämäni kappaleet ovat avanneet merkitystään kohtaamieni kokemusten ja koettelemusten kautta. Ne ovat edelleenkin hyviä, mutta ei niitä kuunnellessa enää tee mieli jammailla tai keinua musiikin tahtiin. Sitä jää vain kuuntelemaan sanoituksia ja hyvin pian sitä elää uudelleen niitä kipeimpiä muistoja. Ei siis mitään kevyttä populaarimusiikkia todellakaan, merkityksellisyydessään jotkin kappaleet ovat verrattavissa raskaimpaan metallimusiikkiin ikinä. Ja tuota jälkimmäistä olen kuunnellut lapsesta saakka.

On minulla yksi kappale, jota en enää todennäköisesti halua itse laittaa soimaan enää koskaan. Mutta linkitän sen tähän loppuun. Se on Vestan ’Ota varovasti.’ Se muistuttaa liikaa kuluneesta vuodesta.

Miehen tunteista ja odotuksesta

P1240633
Lähde: Flickr.com

Tänään olen sen huomannut, että musiikki on yksi ehkä tärkeimmistä asioista tämän miehen elämässä. Ei ehkä sen osalta, että toteuttaisin luovuuttani sen avulla, vaan elän tunteitani hyvin vahvasti musiikin myötä. Sain tänään roudattua vanhemmiltani siellä säilyttämäni hyvin vanhat stereot, sellaiset mallia ’järjetön kaappi, joka ei kuulu koosta huolimatta laadussa.’ Ne ovat aikoja sitten lahjoituksena saamani ämyrit, joita olen säilyttänyt parempaa päivää varten. Ja sellainen päivä tuli nyt. Parempi päivä.

Miehen tunteet ovat mielestäni aivan tarpeeton tabu. Niiden kanssa, jotka ovat uskaltautuneet niistä kertomaan (siis miespuoliset), eivät koe tunteista kertomista juurikaan miehisyyttä vähentävänä asiana. Ne, jotka kokevat tuollaista, eivät tiedä mitään kokemuksesta. He eivät ole edes kokeilleet sitä. On sinänsä harmi, että he eivät ole uskaltautuneet kokeilemaan, sillä he menettävät tällöin todella merkittävän osan itse elämästä: Jakaminen toisille ihmisille. Jaetaan jotain aineetonta, se ei ole pois meidän elintasostamme.

Ryhdyin eilen kirjoittamaan satua saamastani pienestä inspiraatiosta. Tuo inspiraatio tuli siitä, että kutsuin erästä pientä tyttöä väärällä nimellä. Otin tuon tarinan lähtökohdaksi sen, että siinä päähenkilönä on pieni tyttö, jonka nimi on juurikin tuo väärin muistamani nimi. Ja päästyäni muutaman sadan sanan päähän minun oli pakko lopettaa, sillä tulin hyvin liikuttuneeksi luomastani sepitteellisestä tapahtumasarjasta itse sadussa. Ehkä minun täytyisi tarkistaa, onko satu ehkä traumatisoiva..

Huomenna on päivä, jota olen odottanut jo lauantaista saakka. En kutsu sitä ikäväksi, että kaipaan jotain ihmistä. Odotukseni on vain niin suuri, että se myllertää sisälläni jokaisena hetkenä, kun muistelen häntä. Hänen silmiään, hänen hymyään. Ja erityisesti sitä, että hän kuunteli. Hämmentävää, että joku kuuntelee niin rauhallisesti eikä pyri keskeyttämään jokaisessa välissä. Olen ehkä tottunut siihen parin vuoden aikana, etten ehdi sanomaan mitään ennen keskeyttämistä. Nyt minulla on ollut suoranainen puheripuli, johtuen ehkä juuri edeltävästä seikasta.

Huomenna en aio kuitenkaan puhua itsestäni niin paljoa. Aion käyttää tuon ajan pelkästään hetkestä nauttimiseen. Nautin elämästä. Ehkä meidän pitäisi välillä muistaa elää ja nauttia itse hetkestä, niistä, joista välitämme ja niistä joiden kanssa haluamme kohdata uusia positiivisia kokemuksia.

Troijan hevonen

6153621549_f41ddd926f_bKukaan meistä ei voi täysin ymmärtää toisten tunteita ja sielunmaisemaa, mutta ehkä elämämme tarkoitus on tulla paremmiksi siinä, että kykenee asettumaan toisen sijaan. Sen totisesti olen yrittänyt tehdä elämässäni, kuitenkin surkeasti epäonnistuen siinä. En soimaa siitä itseäni, mutta yritykseni on mennyt tyystin hukkaan yhden ihmisen kohdalla. Ja kun en onnistunut siinä, niin käytännössä karkotin hänet elämästäni. Nyt kokemani tuska ja kärsimys on loppumaisillaan, sillä tulevassa siintää täydellinen vastuu vain ja ainoastaan omasta elämästäni.

Tuon karkotetun ihmisen mukana häviää myös muistoistani pieni poika, jonka kohtaloa olen usein pohdiskellut ja paininut samalla omien sisäisten demonieni kanssa. Tuo poika kuului samaan pakettiin sen ihmisen kanssa, jota uskaltauduin kerran rakastamaan ja joka oli lähellä viedä minut itseni perikatoon. Kaikesta halustani huolimatta jouduin tekeytymään julmaksi, sillä jotkut ihmiset eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa olematta heille jyrkkä ja periksiantamaton.

Tuona aikana, jonka vietimme yhdessä tämän kyseisen ihmisen kanssa, minä jouduin alentumaan eläimen tasolle. Vie aikaa ennen kuin saan takaisin itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni, mutta tiedän saavani ne takaisin jonain hetkenä. Vielä jonain päivänä pystyn kävelemään ylpeästi selkä suorana ja toivomaan kenties hyvyyttä, onnea sekä terveyttä pitkälle elämälle tuolle ihmiselle, jota en pystynyt kaikesta huolimatta pelastamaan. Ymmärsin, että jokainen vastaa omista teoistaan ja siitä, että auttaa itse itseään. Kukaan muu ei sitä meidän puolesta voi tehdä.

Viimeisen vuoden ja puolen aikana minua on provosoitu päivästä toiseen. Pyritty saamaan minut tilaan, jossa menetän itsehillintäni, jotta minua kohtaan voitaisiin esittää syytöksiä. Ja kun olen menettänyt malttini, niin olen ollut sokea sille tosiasialle, että minun tunteista ei ole välitetty lainkaan. Minusta tuli marionetti, jota vedeltiin naruista ja asetettiin rooliin, jota en itse täysin ymmärtänyt. Nyt kun näen kaiken paljon selvemmin, niin koen suuttumusta ja katkeruutta. Miksi päästin Troijan hevosen tunteiden portista sisään?

Tulen aina olemaan pahuuden perikuva tuolle ihmiselle, joka välittää vain ja ainoastaan omista tuntemuksistaan sekä kokemastaan sisäisestä tuskasta. Kun hän pääsee siitä jonain päivänä vihdoin yli, siitä sisäisesti repivästä traumaattisesta tuskasta, hän huomaa lähestyneensä joitain ongelmia täysin väärällä tavalla. Hän myös tulee huomaamaan sen, että tärkeintä ei ole olla rehellinen toisille, vaan omalle itselleen. Ehkä silloin hän ymmärtää, että vika ei täysin ollut minun. Vaikka tein itse vääriä päätöksiä ja niiden kautta tein vääriä valintoja, niin yritin olla hänelle peili. Se peili meni rikki vuoden 2019 tammikuussa, eikä sitä pystynyt enää millään tavalla korjaamaan.

Olenko pahoillani aiheuttamastani mielipahasta? En ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö epäilisi tekojeni perimmäistä tarkoitusta. Katkaisemalla kaikki välit annan kuitenkin rauhan hänelle ja hänen pojalleen, mutta ennen kaikkea annan silloin rauhan itselleni. Petaan itselleni mahdollisuuden kasvaa aidosti hyväksi ihmiseksi. Siihen saakka joudun repimään omat haavani auki uudelleen joka ikinen päivä ja huolehtimaan siitä, että ne haavat paikataan illan tullen. Tuosta arpisesta mielestä voi ehkä jonain päivänä kasvaa kunnioitettava ihmisyksilö, joka vaikuttaa toisten elämään positiivisella tavalla.

Hyvä karkotettu. Tiedän, että jonain päivänä uteliaisuutesi voittaa päättäväisyytesi ja luet sanani, saatat ehkä kuunnella ne. Sinun täytyy tietää vain tämä: Ota vastuu omasta itsestäsi, älä langeta sitä niiden niskaan, jotka ovat sinua kohtaan käyttäytyneet epäkunnioitettavalla tavalla. Sinun ei tarvitse antaa heille anteeksi, mutta sysäämällä vastuun omasta tuskastasi heiden niskaan, et koskaan saavuta sisäistä rauhaa. Mikään meditaatio ja rentoutuminen ei auta siihen asti, vaan ahdistus valtaa pakonomaisesti mielesi. Ymmärrät tämän, kun kohtaat synkimmät varjosi ja huomaat niiden vaikutuksen elämääsi. Tiedät jo tämän tietoisessa mielessäsi, mutta tavoite on saada se iskostettua alitajunnassasi toimivalle varjominälle: Sille, joka pitää sinua tälläkin hetkellä visusti otteessaan.

 

Mihin kesä hävisi syksyn tieltä?

grimReaper
Lähde: Flickr.com

Yön aikana ulkona on pakastanut ja käydessäni aamutupakalla ulkona näin tälle syksylle ensimmäistä kertaa auton ikkunoiden huurtuneen jäähän. Tämä saa minut ajattelemaan sitä, että ”mihin ihmeeseen kesä oikein katosi?”

Alkukesä oli yhdenlaista kaaoksen aikaa minulle. Loppukeväästä vahvistunut henkinen väsymys otti otteen minusta, jonka jälkeen jouduin omana syntymäpäivänäni irtisanoutumaan silloisesta työstäni. Olin ollut jo parin kuukauden ajan käytännössä työkyvytön ja työtehtäviä jäi suorittamatta, joka kostautui minulle sikäli julkisessa työssä ikävällä tavalla. Työn ja kotielämän kuormittavuus yhdistettynä harrastusten kuihtumiseen johti masennukseen, mutta jälkeen päin katseltuna vältyin varsinaiselta masennuskierteeltä. Siinä auttoivat lopulta ero ja lääkkeet, sekä asennemuutos itseä ja muita kohtaan.

Kulunut kesä sisältää minulle hyviäkin muistoja, mutta kokonaisuutena haluaisin vain unohtaa sen. Ei sen takia, että minulla on ollut vaikeuksia ihmissuhteideni kanssa, vaan kokemani voimattomuuden ja täydellisen epäonnistumisen tunteen takia. Otin alkutalvesta haasteen vastaan, jota en kuitenkaan kyennyt suorittamaan edes tyydyttävällä tavalla työn loppuvaiheissa.

Onkin siis erityisen hämmentävää se seikka, että henkisellä tasolla kesän kohokohdat alkoivat vasta erosta. Ero itsessäänhän ei ollut mitenkään mieltä ylentävää ja siinä joutui tekemään helvetin rajun päätöksen, johon liittyi oma väkivaltaisuuteni ja toisaalta taas toisen kokema hylkäämisen tunne. Elämää myllertävänä tapahtumana se kuitenkin näytti pakottavan minut pohtimaan omaa itseäni, suhtautumistani muihin ja tutkimaan omia tuntemukseni syitä.

Opin muun muassa sen, että kokemani mustasukkaisuuden tunne ei liitykään pelkoon uskottomuudesta tai toisen menettämisestä toiselle. Tulen mustasukkaiseksi siitä, jos joku minulle rakas ja läheinen ihminen kääntyykin jonkun toisen puoleen luottamuksellisissa asioissa, esimerkiksi uskoutuu omista ongelmistaan toisille tai käyttäytyy minua kohtaan edes vähänkin tekopyhällä tavalla. Tämä ei kosketa pelkästään kumppaneitani, vaan se koskettaa kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja joilla sattuu olemaan luottamuksellinen suhde minuun. En siis ole mustasukkainen mahdollisen kumppanini seksielämästä, vaan siitä miten hän minut kohtaa arjessa tai miten hän osoittaa arvostuksensa minua kohtaan.

Syksy on kuoleman aikaa, jolloin luonto valmistautuu kohtaamaan saapuvan talven. Kuolon pitää korjata vanha, jotta syntyy tilaa uuden tulemiselle. Ehkäpä oma elämäni kokee tällaisen vanhan kuolettumisen, jotta siihen mahtuisi jotain uutta ja vielä kokematonta elämää. Voisi siis ajatella, että kuolema ei ole aina ikävä asia, vaan tuiki tarpeellinen osa kaikkea elämää. Myös sinun, että minun elämääni.

Musiikki, tunteet, visio, tarina ja ihmishirviö

465849681_2494e1c3e5_b
Lähde: Flickr.com

Musiikki on kuin ulkoinen ajo-ohjelma omille tunteilleni. Jos tuntemukseni ovat liian synkkiä ja haluan saada oloni kevyemmäksi, niin laitan Spotifysta sellaista musiikkia kuuluville, mikä saa aikaiseksi minulle kevyen olon. Sama pätee oikeastaan kaikkien tunteiden kanssa. Haluatko tuntea olosi rakastavaksi? Onnistuu. Entä rakastetuksi? No laitetaan sellainen kappale, jossa puhutaan sinun rakastamisesta. Entä viha? Entä inho? Entä melankolisuus? Kaikki onnistuu.

Olen antanut tuntemuksissani ja ajatuksissani liikaa tilaa yhdelle ihmiselle. Epäilen ja toivon hirvittävästi, samaan aikaan. Tunteeni repivät minua kappaleiksi ja pääni alkaa sudittamaan tyhjää, kun vaihtelen kappaleita paniikinomaisesti, päästäkseni eroon ahdistavista tunteistani. Samalla looginen ja kylmän laskelmoiva osa aivoistani sanoo minulle: ”Älä anna tunteidesi viedä. Se ihminen on kasvanut erilaisessa ympäristössä, kokenut eri asioita kuin sinä. Hänellä on mielikuva sinusta, ensivaikutelma joka ei pyyhkiydy edes kasvokkain tapaamalla. Peli on menetetty, annoit taas tunteidesi viedä. Keskity siis muuhun, vie unelmiasi eteenpäin.”

Loogisen päättely ja tunteiden erottaminen voisi tuntua ensimmäisellä kerralla loistoidealta. Mutta kyetäkseen tekemään päätöksiä, ihminen tarvitsee myös tunteita. Katsoin eilen dokumenttisarjan kolmannen osan, jossa käsitellään aivojen toimintaa. Tuo jakso käsitteli juurikin tunteita ja siinä esiteltiin nainen, joka moottoripyöräonnettomuuden seurauksena menetti yhteyden emotionaalisen pre-frontaalisen ja loogisen frontaalilohkon välillä. Hän pystyy käsittelemään asioita ja tietoa ympärillään loogisesti, muttei pysty tekemään päätöksiä. Se johtaa hänellä hämmennykseen ja hätääntymiseen. Liikaa tietoa, eivätkä tunteet ole auttamassa päätöksen tekemisessä.

Tieto siitä, että tunteet ovat itse asiassa päätösten tekemisten kannalta merkittävin osa, saa minut pettymyksen valtaan. Ei siis mitään mahdollisuuksia turvautua pelkkään loogiseen päättelyyn ja kylmän järjen käyttöön. Tämä ymmärtäminen johtaakin siihen, että mieleni täyttää jo pitkään päässäni pyörinyt visio tarinasta. Tarina, jonka haluan saada toteutettua kirjan tai jonkin muun välineen muodossa. Siinä alter egoni, vanha mies opettaa tekoälyn ohjastamaa androidia ja kertoo ihmisten maailmasta, siitä mitä emotionaalisuus ja empatia ovat. Tässä tarinassa vain ei satu olemaan onnellisia käänteitä, sillä tekoälylapsi joutuu sotavoimien kidnappaamaksi ja vanha mies joutuu ristiretkelle isompia voimia vastaan pelastaakseen luomuksensa. Tarina on valmiina päässäni, mutta se täytyisi saada sanoiksi ja kuviksi. Ehkä jonain päivänä saatkin lukea tuon tarinan, muttet tänään.

Olen kuunnellut jälleen sellaisen retrowave-artistin musiikkia kuin MegaDrive. Sen 198X -albumi sisältää sellaista musiikkia, joka toimii mielessäni pyörivän tarinan soundtrackina. Ehkä jonain päivänä eteen tulee se hetki, että otan häneen yhteyden ja pyrin sopimaan tuon albumin käytöstä osana tarinani realisointia muussa kuin kirjallisessa muodossa. Sopiva ohjaaja tuolle tarinalle olisi Neil Blomkamp, joka on ohjannut sellaiset elokuvat kuin District 9, Elysium ja Chappie. En ole yksilönä juurikaan sen kummallisempi kuin sinäkään, mutta en anna sen rajata unelmiani ja visioitani. Ehkä jonain päivänä, muttei tänään.

Tänään pääsen taas vapauttamaan sisäisen lapseni lempiharrastukseni kanssa. Ympärilläni tulee olemaan joukko lapsia, jotka houkuttelevat sisältäni ulos sen ujon, mutta uudesta ja ihmeellisestä maailmasta kiinnostuneen pienen pojan. Se poika pääsee vapaaksi yhden illan ajaksi, jonka jälkeen se on taas kahlittava sisälleni. Ei siksi, että haluaisin rajoittaa sitä, vaan suojellakseni sitä maailman todellisuudelta. Siltä, että aikuiset ja totiset yksilöt haluavat orjuuttaa, ja tuhota kaiken sen, jonka he kokevat itselleen uhaksi. Pahin näistä ihmisistä ihmiskunnan historiassa on ollut toveri Stalin, josta kertova dokumenttisarja on nähtävissä nyt YLE Areenassa. Hän murhasi valtansa avulla kymmeniä miljoonia ihmisiä toisen maailmansodan lisäksi, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Tuota murhanhimoista ja sadistista miestä pidetään isossa osassa maailmaa pelastajana, joka vapautti maailman toisen sortajan ikeestä, eli Adolf Hitlerin kieroutuneilta fantasioilta. Millainen onkaan maailma, jossa sankariksi kelpaa vain antagonistia hirveämpi ihminen? Sen minä haluaisin tietää.

Kirje erosta ja periksi antamisesta.

Tämä on se kirje, jota en koskaan kirjoittanut tai lähettänyt entiselle avopuolisolleni. Näin, koin ja tajusin tänään kuitenkin monia asioita, jotka saivat minut muuttamaan juuri mieleni kirjoittaakseni sen tähän blogiini. Ehkä silloin minulla on myös mahdollisuus paljastaa jotain myös itsestäni, jota en ole aikaisemmin näissä kirjoituksissani kertonut julkisesti.

Ensin muutamia faktoja minusta itsestäni: Petin sinua monia kertoja, mutta en naisen kanssa. Petin odotuksesi ja toiveesi aivan liian usein, en edennyt elämässäni millään tavalla eteenpäin. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta vasta jälkeenpäin huomasin virheeni ja puutteeni.

Olin aina rinnallasi ja tukenasi, jopa kaikkein vaikeimpina hetkinä. En jättänyt sinua yksin pulaan, vaan seisoin hievahtamatta vierelläsi. Lohdutin sinua, kun tarvitsit sitä, otin sinut syliini aina lohduttaakseni sinua. Rakastin sinua niistä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, en edes kuvitellut toista vaihtoehtoa tai tapaa elää.

Tuin sinua omasta paikalleen jämähtämisestäni huolimatta urallasi ja elämässäsi, yritin antaa parhaimmat neuvoni ensin sinulle ja löytää ratkaisuja kohtaamiisi ongelmiin. Tein hyvin paljon silkasta välittämisestä ja vastuuntunnosta. Rakastin sinua niin paljon, että en koskaan kyseenalaistanut tätä tukeani sinulle.

Ihastuin aina silloin tällöin, mutta muistin aina sinut ja rakkauteni sinua kohtaan. Kukaan kohtaamani nainen ei olisi voinut milloinkaan korvata sinua, kukaan ei olisi voinut täyttää sitä aukkoa sydämessäni mikä sinun menettäminen olisi siihen aiheuttanut. Olin siksi ahdistunut hyvin usein, kun huomasin suhteemme reistailevan ja olevan aina jonkinlaisessa kriisissä. Ja kun katselee vastoinkäymisten syitä, niin löydän vain pieniä asioita, jotka olisi voinut korjata pelkällä asennemuutoksella. Me molemmat olisimme kyenneet siihen.

Sitten faktoja meistä: Päätimme kuitenkin erota lopulta. Vasta myöhemmin ymmärsin, sillä kerroithan siitä, että rakkautesi vain loppui lopulta minua kohtaan. Olit alkanut pohtia eroa jo vuosia sitten, joten en ihmettele miksen pystynyt kääntämään suhteemme kulkua missään vaiheessa. Olit päättänyt erota, päästää minusta irti aikaisessa vaiheessa ja yritin tehdä muutoksia omalta osaltani täysin turhaan.

Yritin saada sinut takaisin, kirjoitin niin paljon kirjeitä sinulle. Osa kirjeistä syntyi kiukunpuuskasta, jolloin nuo kirjeet satuttivat sinua paljon. Kirjoitin myös paljon omista tunteistani ja odotuksistani, joihin et koskaan kyennyt vastaamaan.

Ja kun en antanut periksi, niin paljastit jo löytäneesi uuden miehen. Että olit ihastunut häneen. Mitä enemmän paljastit hänestä minulle, niin sitä enemmän tajusin tuon miehen olevan täysi vastakohtani. En ymmärrä mikä siinä miehessä vetoaa ylipäätään yhtään kehenkään, sillä tuo mies toimii niin sovinistimaisesti kuin vain pystyy. Hän ei välitä sinusta pätkääkään, mutta silti pysyt hänessä kiinni. Olen sanonut siitä sinulle kymmeniä kertoja, että kaikki se mitä et olisi hyväksynyt koskaan minulta menee täysin ohi seulasi hänen osaltaan. Aivan kuin haluaisit tulla petetyksi, huijatuksi ja jätetyksi. Kerjäät verta nenästäsi tieten tahtoen.

Kun ajattelin näitä asioita tänään hyvin pitkään, niin ymmärsin jotain perustavaa itsestäni. En kelpaa kenellekään tällaisena kuin olen. Minulla on puutteita, mutta olen sentään ihminen. Kukaan ei halua olla kanssani, mutta kuin pakosta ja kukaan ei kykene ihastumaan minuun minun rujon ulkokuoreni takia. Aina kun olen ilmaissut tunteeni jollekin minulle tärkeälle ihmiselle, niin olen kohdannut hyljeksintää ja minun sanojeni on sanottu aiheuttavan ahdistusta.

Jos en kerran kelpaa tällaisena ja sanani aiheuttavat aina vain pelkkää tuskaa ja ahdistuksen tunnetta, niin mitä järkeä minulla on ylipäätään yrittää? Olen jo nyt muuttunut muuksi kuin oikeasti olen, ajattelen asioista hyvin eri tavalla kuin aikaisemmin. Mutta silti en löydä tästä maailmasta ketään, joka välittäisi minusta tällaisena. Sinäkään en välitä enää niistä hyvistä puolistani, joita minulla on. Olet kasvanut sokeaksi niille.

Kun minulla ei ole enää tarkoitusta tai merkitystä kenellekään tässä maailmassa, niin olen päättänyt viedä aloittamani asiat päätökseen. Sellaiset asiat, jotka eivät ilman minun panostani etenisi. Kun olen saanut työni päätökseen, niin annan itselleni luvan levätä ja irtaantua tästä maailmasta. Haluaisin niin kovasti tavata tuolla jossain jälleen ne menettämäni ihmiset, joiden tiesin välittäneen minusta. Haluaisin niin kovasti halata nuorena menettämääni tyttöystävää, joka menehtyi 13-vuotta sitten. Haluaisin niin kovasti pitää hauskaa koulukaverini kanssa, joka vaipui ikuiseen uneen muutama vuosi sitten. Kun ajattelen kaikkea tuota, niin muistan edesmenneen isoisäni sanat: ”Onkohan Jumala unohtanut minut tänne?”

20281750783_5e2a3d03f1_c
Lähde: Flickr.com

Kyyneleet vierivät kasvoillani näitä sanoja kirjoittaessani. Tuntuu niin pahalta olla yksin, ilman ketään jota voisi rakastaa ja johon voisi oikeasti luottaa. Olen vielä kohtalaisen nuori, enkä haluaisi kuolla. Siitä huolimatta minulla ei ole juuri mitään enää jäljellä täällä, jonka vuoksi sydämeni pitäisi pumpata kehooni elinvoimaa. En toivo myöskään kuolemaa, mutta haluaisin vain vaipua uneen, josta ei tarvitsisi enää herätä. Toivoisi, että tuska hellittäisi ja saisin ikuisen rauhan. Kummallista, mutta kuolema ei ole koskaan tuntunut näin lohduttavalta ajatukselta.