Vääjäämätön välirikko

757953525_671d05cbb6_bEilen maanantaina tein sen, minkä oli vääjäämättömästi tapahduttava. Uskoin todella pitkään kykeneväni välttämään välien täydellisen katkaisun entiseen avopuolisooni, jonka kanssa olen viettänyt aikaa hyvin tiiviisti tämän alkuvuoden ajan. Olimme eronneet, mutta hän onnistui saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, että vihanpito ei kannata. Kykenimme palauttamaan välillemme yhteyden, mutta ymmärsin asioiden pysyneen melko muuttumattomana. Eromme jälkeen syksyllä kykenin huolehtimaan omista tarpeistani, mutta niistä huolehtiminen alkoi jälleen väistymään yhdessä oleskelun aikana. Keskityin liikaa hänen vaikeuksiinsa, vaikka omissani on ihan riittävästi selviteltävää.

Hän otti välien katkaisemisen hyvin raskaasti, mutta hänen kokonaisreaktionsa todisti valintani oikeaksi. Minä olin se, joka oli ymmärtänyt väärin. Minä olin se, joka oli valehdellut ja pimittänyt asioita. Minä olin se, joka on sanonut kaikkein julmimmat asiat hänelle. Minä olin jopa pahempi kuin hänen äitinsä, joka oli siihen asti ollut hänen kokemansa tuskan suurin lähde ja suoranainen Nemesis. Tuossa hetkessä ymmärsin, että kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta minä en pysty vaikuttamaan ihmisen ajattelumalleihin väkisin. Ei, vaikka kuinka polvistuisin joka hetkessä ja käsittelisin kaikkea silkkihansikkain.

Toivon todella, että tämä pakottaisi hänet kohtaamaan yhden todella tärkeän asian ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa: Toisen ihmisen tunteita ei voi  missään tapauksessa väheksyä, mikäli mielii heidän pysyvän itselle läheisenä. Tunteiden vähättely, niiden eriarvoistaminen omiin tunteisiin verrattuna ja niiden itsekeskeinen käsittely ainoastaan omasta näkökulmasta ei toimi kahden välisessä kaupassa. Sorruin tosin välien katkaisemisen yhteydessä tähän täysin samaan, enkä ole siitä missään tapauksessa ylpeä. Toimin vastoin omia ihanteitani, sillä en keksinyt muutakaan pakotietä.

Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme.

Yritin alkuvuoden aikana usein nostaa käsittelyyn omia tunteitani ja muodostamiani käsityksiä, jotta ne tulisivat hänen tietoonsa ja olisimme saaneet mahdollisuuden aikuismaiseen keskusteluun. Keskusteluun, jonka tavoitteena olisi ollut väärinkäsitysten oikominen ja se, että pidetään toinen ajan tasalla omista tunteista, tuntemuksista ja käsityksistä. Alkuun se toimi jollain tavalla, mutta väheni sitä mukaa kun aloin saamaan vastaukseksi haista vittu ja mitä vittua? -tyylisiä raivonpuuskia, jotka tyypillisesti tulivat hänen suustaan jonkinlaisessa humalatilassa. Tilalle tuli se, että aloin välttelemään vaikeita, mutta ensiarvoisen tärkeitä puheenaiheita ja kyseenalaistukset muuttuivat välinpitämättömäksi myötäilyksi. Vaikeista asioista ei voinut puhua, sillä ongelman juuri olisin ollut minä itse. Ja nyt hän joutui kohtaamaan nuo asiat kerralla, ilman mahdollisuutta estää väliemme katkaiseminen.

Voisin väittää, että hänen ongelmansa alkoholin ja mielenterveyden suhteen olisi ollut suurin vaikuttava tekijä. Sitä en tee. Syytän mieluummin hänen kykenemättömyyttään tarttua vaikeisiin asioihin, kyvyttömyyttä ryhtyä korjaamaan perusteellisesti ongelmia ja saattamaan asioita loppuun saakka. Ihmisen on itse ymmärrettävä ongelmansa ja tartuttava niihin, se ei ole kenenkään muun tehtävä. Muiden ihmisten tehtävä on vain valita itselleen sopivin seura ja jos se ei toimi vihjeenä toiselle, niin sitten ei mikään. Ei kenelläkään ole velvollisuutta jäädä odottamaan ryhdistäytymisliikettä, sen joko tekee tai jättää tekemättä.

Entä jos hän lopulta päättää ottaa suurimmista ongelmistaan niskalenkin ja hän käsittelee ne, kyeten selättämään ne ainakin osittain? Siinä tapauksessa tarkastelen tilannetta uudelleen, mutta teen sen todennäköisesti hyvin epäillen ja varovaisesti. Olen kirjoittanut ihmisten käyttämättömästä potentiaalista, johon edelleenkin uskon hänen kohdallaan. Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme. Mutta ennen kuin tuollainen realisoituu käytännössä, niin aion valita seurani hyvin tarkasti ja keskittyä pelkästään omiin tarpeisiini, omiin haasteisiini.

Miksi en riitä?

Katson häntä silmiin ja kuuntelen, kun hän kertoo kuinka rakastaa minua. Hän kertoo, miten nauttii seurastani ja arvostaa ystävyyttäni, puhuessaan hän mainitsee kumppanuuden. On ainoastaan yksi asia, mitä minä en voi tarjota ja se on muuttuminen toiseksi ihmiseksi seksin aikana.

2140857813_be15b7d374_b

Jos minulta olisi kysytty vuosikymmen sitten mitä mieltä olen avoimesta suhteesta, niin olisin varmastikin torjunut ajatuksen täydellisenä hömpötyksenä. Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja suhteesta löytyy seksiä enemmän kuin riittävästi, niin miksi siihen pitäisi tuoda mukaan muita osapuolia seksin osalta. Nyt jos minulta kysyy mielipidettä asiaan, niin vastaukseni on seuraava: Minulle on aivan yhden tekevää kenen kanssa toinen harrastaa seksiä, kunhan pidetään huolta fyysisestä ehkäisystä eikä seksikumppaneihin muodosteta seksiä syvällisempää suhdetta.

Avoin suhde on tosin todella vaativa ihmissuhdejärjestely, joka vaatii todella kovaa luottamusta toiseen itsensä lisäksi. Pitää luottaa siihen, että toinen pitää yhteisistä pelisäännöistä kiinni ja asiat tulee hoidettua muutenkin turvallisesti. Jos asiat menevät pieleen, niin tuloksena voi olla täysin tarpeeton kolmiodraama tai toinen voi tuoda lahjaksi seikkailuiltaan sukupuolitaudin. Jos asiat sujuvat ongelmitta, niin ihminen saa mielenrauhan: Ei tarvitse olla mustasukkainen kenenkään kehosta ja silloin pystyy keskittymään kehittämään avoimen ihmissuhteen muita osa-alueita.

Jos toinen sotkee omat ihmissuhdekuvionsa, niin sehän ei suoranaisesti edes kuulu minulle.

Omasta itsevarmuudesta huolimatta takaraivoon saattaa hiipiä ajatus siitä, että miksi minä en riitä toiselle kaikessa? Jos on aina valmis tyydyttämään toisen seksuaaliset tarpeet, niin mihin niitä suhteen ulkopuolisia seikkailuja tarvitsee? Jos kiihotun aina toisesta, niin miksi toinen tarvitsee suhteen ulkopuolisia henkilöitä, jotka tekevät täysin saman, mutta eivät toisaalta tiedä yhtä hyvin hänen mieltymyksiään?

Itsessäni olen huomannut eräänlaisen henkisen kovettumisen prosessin, jonka myötä olen muuttunut ajan myötä melko välinpitämättömäksi. Välinpitämättömäksi sen suhteen, että minulle on oikeastaan aivan sama mitä toinen tekee, kunhan ei sotke minua mihinkään ylimääräiseen draamaan, jonka selvittelyyn joudun käyttämään aikaani. Jos toinen sotkee omat ihmissuhdekuvionsa, niin sehän ei suoranaisesti edes kuulu minulle. Ainoa toive on vain se, että toisen tehdessä tulevaisuuteen liittyviä valintoja tämä muistaisi antamani panoksen ihmissuhteeseemme ja ymmärtäisi, että olen pääasiassa toiminut pyyteettömyyden arvopohjalta käsin. Virheitä olen toki tehnyt ja tahallisestikin, mutta olen aina ottanut niistä täyden vastuun.

Pitää keskittyä siihen, että tekee itselle mieluisia asioita ja tuntee olonsa hyväksi.

Tällainen kehityskaari minulle ihmisenä on ollut haastava, sillä lapsuudesta lähtien olen aina kyseenalaistanut oman olemassaoloni. ”Miksi minä synnyin tähän maailmaan, mikä on minun roolini täällä? Miksi minusta tuntuu siltä, että synnyin väärään paikkaan ja väärässä ajassa?” Tuollaiset tuntemukset kun yhdistetään siihen tosiseikkaan, että läheisin ihmissuhteeni tällä hetkellä haluaa harrastaa seksiä muiden miesten kanssa, tarkoittaa usein toistuvaa eksistentiaalista kriisiä. ”Mikä on minun todellinen arvoni ihmisenä? Milloin minä olen riittävä ja milloin minä en sitä ole? Mihin suuntaan minun tulee kehittyä, jotta toisen ei tarvitse alati miettiä tyydytystä muiden ihmisten kanssa?”

Pohdiskelujen myötä tulen yhä useammin ja todennäköisemmin siihen lopputulokseen, että meidän jokaisen tulee ottaa kaikki irti tästä yhdestä elämästä ja siihen ei kenenkään ulkopuolisen mielipiteet saisi vaikuttaa. Pitää keskittyä siihen, että tekee itselle mieluisia asioita ja tuntee olonsa hyväksi. Jos oma olo tulee hyväksi irtosuhteista parisuhteen rinnalla, niin sitten on tehtävä niin, jos kumppani siihen on myöntyväinen. Ja jos järjestely ei tunnu omasta mielestä hyvältä toisen sitä vaatiessa, niin silloin on aina mahdollisuus jättäytyä tuollaisesta ihmissuhteesta lopullisesti. Maailma on täynnä muitakin ihmisiä, joiden kanssa voi solmia toimivamman ihmissuhteen. Sen eteen vain täytyy nähdä hieman vaivaa.

Havaitsen, siten koen.

16450556416_bd53555dbe_b
Dilemma! Björn Hermans

Täydellinen parisuhde on illuusio. Ja reaalimaailmassa täydellistä ei ole olemassakaan, se on jopa matemaattisesti täysin mahdotonta. Mutta ihmismieli ei käsittele asioita siten, että niistä voitaisiin tehdä matemaattisia malleja tai muodostaa aksioomia. Illuusio syntyy mielissämme ja mielemme taas jättää huomioimatta paljon eri aistiemme tekemiä havaintoja. Intuitio, alitajunnassamme toimiva varoitusjärjestelmä käsittelee näitä kaikkia aistihavaintoja, mutta intuitiomme on ohitettavissa tietoisella mielellämme. Ja tietoinen mielemme haluaa olla se, joka määrää korviemme välissä. Intuitiomme ja tietoisen mielemme toimiessa samansuuntaisesti tunnemme olevamme onnellisia, mieltämme ei paina juuri mikään ja kehomme tuntuu kevyeltä. Jos tietoisesti toimimme muulla tavalla kuin mitä intuitiomme meille yrittää kertoa, niin vaivumme hyvin helposti melankoliaan ja saatamme kokea kehomme hyvin raskaiksi. Yksinkertaiseltakin tuntuvat toimet vievät hirveästi energiaa, sillä jokin jarru on päällä kehossamme.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen.

Jos intuitiolle antaa mahdollisuuden ja yrittää edes hetkisen pukea siltä saatuja viestejä puhutuiksi sanoiksi, niin se vapauttaa sisimmässämme solmuja. Tätä samaa tehdään johdetusti terapiassa ja lopulta terapian tyylisuunnalla ei ole mitään väliä: Solmuja omaava ihminen pyrkii oppimaan itsestään, tulla tutuksi omasta sisimmästään. On oikeastaan aivan sama, taitetaanko tuo matka sitten kognitiivisen psykoterapian tai jonkin muun tyylisuuntauksen avulla.

Matkan päätepiste on kuitenkin täsmälleen sama, vaikka matka taitettaisiin eri tavoilla ja eri reittejä käyttäen. Jokainen ihmismieli on kuitenkin erilainen ja suunnan löytäminen oikealle reitille vie vaihtelevasti aikaa. Eksyminenkin on täysin mahdollista ja jopa odotettavissa oleva tapahtuma, prosessi, mikä pitää vain hyväksyä realiteettina itseensä tutustumisessa.

Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä.

Oli kyseessä sitten itsensä tai parisuhteen kehittäminen, niin kaikkea yhdistää yksi asia: Puhuminen. Se, että edes yrittää pukea sanatonta tajunnanvirtaa sanoiksi ja välittää kokemiaan tuntemuksia toiselle ihmiselle. Vaatimuksena on tietysti se, että vastaanottaja on aidosti läsnä ja antaa rauhan toiselle tämän yrittäessä selvitä maailman vaativimman tehtävän suorittamisesta: Pukea sanaton sanoiksi. Tätä haasteellista tehtävää tekee päivittäin lukemattomat luovan taiteen tekijät, he yrittävät jatkuvasti saada immateriaalisen kaaoksen realisoitua konkretiaksi. Suomennan tuon kapulakielisen lauseen: Tehdä aineettomasta jotakin aineellista.

Eikä se rajoitu vain taiteilijoihin. Me kaikki yritämme suoriutua tuosta tehtävästä päivittäin, mutta erilaisissa ympäristöissä ja erilaisin motiivein. Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä. Emme ehkä löydä sanoja motiiveillemme, mutta tiedämme niiden olemassaolon. Primitiiviset motiivit ovat helposti tunnistettavissa ja kuvailtavissa, haasteita alkaa ilmenemään, kun pitäisi kuvailla tavat noiden primitiivisten motiivien täyttämiseksi. Mikään ei ole niin vaikeasti opittava asia kuin oma itsensä, toisen ihmisen saattaa oppia tuntemaan huomattavasti helpommin. Tai niin me ainakin kuvittelemme ja siten saatammekin olla todella väärässä.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen. Käytän järkeilyä ja analytiikkaa siellä missä siitä on hyötyä. Ratkaisen matematiikan avulla fysiikkaan liittyviä dilemmoja, koska vastauksia on saatavissa tietyillä välineillä noissa tilanteissa. Mutta oman mieleni analysointiin en käytä matematiikkaa, sillä en saa sen avulla tuloksia. Käytänkin siis apuna filosofiaa, biologiaa ja sovellettua lääketiedettä, mikäli haasteena on oma ihmismieleni. Siitäkin huolimatta koen tuntemuksia ja tunteita, joihin ei löydy suoraa vastausta noilta tieteenaloilta. Tämä viikko on tuonut eteeni paljon käsittämättömältä tuntuvia tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä, joihin epäilen löytäväni vastauksen minkään tieteenalan menetelmällä. Voin vain kirjata ylös havaintoni ja yrittää löytää niille juurisyyt. Juuri näitä havaintoja olen kirjannut muun muassa tähän blogiini.

Sanoituksia eletystä elämästä

390534244_3db9138593_b

Atlantis
Under the sea
Under the sea
Where are you now
Another dream
The monsters running wild inside of me

Edellä olevat sanat kuuluvat Alan Walkerin Faded -kappaleeseen. Se on yksi monista kappaleista, jotka liittyvät johonkin henkilöön. Edellisen parisuhteen jälkeen kuuntelulistallani on käynyt melkoinen tuuletus, sillä aika monet niistä muistuttavat menneistä hieman liikaa. Ne ovat leimatutuneet tuohon entiseen parisuhteeseen kuuluviksi.

Minulla on myös paha tapa alkaa selvittämään ahkerimmin kuuntelemieni kappaleiden lyriikoiden merkityksiä itse artistille, tapahtumia sanoitusten takana. Esimerkiksi Adelen ’Hello’ on hyvin surullinen kappale, kertoohan se anteeksipyytämisestä vuosien takaisten eron takia ja siitä johtuneesta sydämen särkemisestä.

Merkillisintä kyllä, ne kaikkein eniten sisimmästä viiltävät musiikkikappaleet eivät ole varsinaista pop-musiikkia, vaan eri elokuvien taustasävelmiä ja tunnuskappaleita. Ja aika usein ne liittyvät jollain tavalla sotaan. En tiedä kykenenkö selittämään yhteyttä sotaelokuvan ja oman itseni välillä: Vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun. Henkiin jääneet ovat kaatuneet taistelukentälle henkisesti. Joskus minusta tuntuu, että olen kaatunut henkisesti elämän kamppailussa ja sisimpäni on sen myötä kuollut. Symbolisesti toki, mutta se nostaa demoneita aika ajoin ja varsinkin iltaisin mieleeni.

On aika surullista huomata, että useat aiemmin hyvänä pitämäni kappaleet ovat avanneet merkitystään kohtaamieni kokemusten ja koettelemusten kautta. Ne ovat edelleenkin hyviä, mutta ei niitä kuunnellessa enää tee mieli jammailla tai keinua musiikin tahtiin. Sitä jää vain kuuntelemaan sanoituksia ja hyvin pian sitä elää uudelleen niitä kipeimpiä muistoja. Ei siis mitään kevyttä populaarimusiikkia todellakaan, merkityksellisyydessään jotkin kappaleet ovat verrattavissa raskaimpaan metallimusiikkiin ikinä. Ja tuota jälkimmäistä olen kuunnellut lapsesta saakka.

On minulla yksi kappale, jota en enää todennäköisesti halua itse laittaa soimaan enää koskaan. Mutta linkitän sen tähän loppuun. Se on Vestan ’Ota varovasti.’ Se muistuttaa liikaa kuluneesta vuodesta.

Miehen tunteista ja odotuksesta

P1240633
Lähde: Flickr.com

Tänään olen sen huomannut, että musiikki on yksi ehkä tärkeimmistä asioista tämän miehen elämässä. Ei ehkä sen osalta, että toteuttaisin luovuuttani sen avulla, vaan elän tunteitani hyvin vahvasti musiikin myötä. Sain tänään roudattua vanhemmiltani siellä säilyttämäni hyvin vanhat stereot, sellaiset mallia ’järjetön kaappi, joka ei kuulu koosta huolimatta laadussa.’ Ne ovat aikoja sitten lahjoituksena saamani ämyrit, joita olen säilyttänyt parempaa päivää varten. Ja sellainen päivä tuli nyt. Parempi päivä.

Miehen tunteet ovat mielestäni aivan tarpeeton tabu. Niiden kanssa, jotka ovat uskaltautuneet niistä kertomaan (siis miespuoliset), eivät koe tunteista kertomista juurikaan miehisyyttä vähentävänä asiana. Ne, jotka kokevat tuollaista, eivät tiedä mitään kokemuksesta. He eivät ole edes kokeilleet sitä. On sinänsä harmi, että he eivät ole uskaltautuneet kokeilemaan, sillä he menettävät tällöin todella merkittävän osan itse elämästä: Jakaminen toisille ihmisille. Jaetaan jotain aineetonta, se ei ole pois meidän elintasostamme.

Ryhdyin eilen kirjoittamaan satua saamastani pienestä inspiraatiosta. Tuo inspiraatio tuli siitä, että kutsuin erästä pientä tyttöä väärällä nimellä. Otin tuon tarinan lähtökohdaksi sen, että siinä päähenkilönä on pieni tyttö, jonka nimi on juurikin tuo väärin muistamani nimi. Ja päästyäni muutaman sadan sanan päähän minun oli pakko lopettaa, sillä tulin hyvin liikuttuneeksi luomastani sepitteellisestä tapahtumasarjasta itse sadussa. Ehkä minun täytyisi tarkistaa, onko satu ehkä traumatisoiva..

Huomenna on päivä, jota olen odottanut jo lauantaista saakka. En kutsu sitä ikäväksi, että kaipaan jotain ihmistä. Odotukseni on vain niin suuri, että se myllertää sisälläni jokaisena hetkenä, kun muistelen häntä. Hänen silmiään, hänen hymyään. Ja erityisesti sitä, että hän kuunteli. Hämmentävää, että joku kuuntelee niin rauhallisesti eikä pyri keskeyttämään jokaisessa välissä. Olen ehkä tottunut siihen parin vuoden aikana, etten ehdi sanomaan mitään ennen keskeyttämistä. Nyt minulla on ollut suoranainen puheripuli, johtuen ehkä juuri edeltävästä seikasta.

Huomenna en aio kuitenkaan puhua itsestäni niin paljoa. Aion käyttää tuon ajan pelkästään hetkestä nauttimiseen. Nautin elämästä. Ehkä meidän pitäisi välillä muistaa elää ja nauttia itse hetkestä, niistä, joista välitämme ja niistä joiden kanssa haluamme kohdata uusia positiivisia kokemuksia.

Troijan hevonen

6153621549_f41ddd926f_bKukaan meistä ei voi täysin ymmärtää toisten tunteita ja sielunmaisemaa, mutta ehkä elämämme tarkoitus on tulla paremmiksi siinä, että kykenee asettumaan toisen sijaan. Sen totisesti olen yrittänyt tehdä elämässäni, kuitenkin surkeasti epäonnistuen siinä. En soimaa siitä itseäni, mutta yritykseni on mennyt tyystin hukkaan yhden ihmisen kohdalla. Ja kun en onnistunut siinä, niin käytännössä karkotin hänet elämästäni. Nyt kokemani tuska ja kärsimys on loppumaisillaan, sillä tulevassa siintää täydellinen vastuu vain ja ainoastaan omasta elämästäni.

Tuon karkotetun ihmisen mukana häviää myös muistoistani pieni poika, jonka kohtaloa olen usein pohdiskellut ja paininut samalla omien sisäisten demonieni kanssa. Tuo poika kuului samaan pakettiin sen ihmisen kanssa, jota uskaltauduin kerran rakastamaan ja joka oli lähellä viedä minut itseni perikatoon. Kaikesta halustani huolimatta jouduin tekeytymään julmaksi, sillä jotkut ihmiset eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa olematta heille jyrkkä ja periksiantamaton.

Tuona aikana, jonka vietimme yhdessä tämän kyseisen ihmisen kanssa, minä jouduin alentumaan eläimen tasolle. Vie aikaa ennen kuin saan takaisin itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni, mutta tiedän saavani ne takaisin jonain hetkenä. Vielä jonain päivänä pystyn kävelemään ylpeästi selkä suorana ja toivomaan kenties hyvyyttä, onnea sekä terveyttä pitkälle elämälle tuolle ihmiselle, jota en pystynyt kaikesta huolimatta pelastamaan. Ymmärsin, että jokainen vastaa omista teoistaan ja siitä, että auttaa itse itseään. Kukaan muu ei sitä meidän puolesta voi tehdä.

Viimeisen vuoden ja puolen aikana minua on provosoitu päivästä toiseen. Pyritty saamaan minut tilaan, jossa menetän itsehillintäni, jotta minua kohtaan voitaisiin esittää syytöksiä. Ja kun olen menettänyt malttini, niin olen ollut sokea sille tosiasialle, että minun tunteista ei ole välitetty lainkaan. Minusta tuli marionetti, jota vedeltiin naruista ja asetettiin rooliin, jota en itse täysin ymmärtänyt. Nyt kun näen kaiken paljon selvemmin, niin koen suuttumusta ja katkeruutta. Miksi päästin Troijan hevosen tunteiden portista sisään?

Tulen aina olemaan pahuuden perikuva tuolle ihmiselle, joka välittää vain ja ainoastaan omista tuntemuksistaan sekä kokemastaan sisäisestä tuskasta. Kun hän pääsee siitä jonain päivänä vihdoin yli, siitä sisäisesti repivästä traumaattisesta tuskasta, hän huomaa lähestyneensä joitain ongelmia täysin väärällä tavalla. Hän myös tulee huomaamaan sen, että tärkeintä ei ole olla rehellinen toisille, vaan omalle itselleen. Ehkä silloin hän ymmärtää, että vika ei täysin ollut minun. Vaikka tein itse vääriä päätöksiä ja niiden kautta tein vääriä valintoja, niin yritin olla hänelle peili. Se peili meni rikki vuoden 2019 tammikuussa, eikä sitä pystynyt enää millään tavalla korjaamaan.

Olenko pahoillani aiheuttamastani mielipahasta? En ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö epäilisi tekojeni perimmäistä tarkoitusta. Katkaisemalla kaikki välit annan kuitenkin rauhan hänelle ja hänen pojalleen, mutta ennen kaikkea annan silloin rauhan itselleni. Petaan itselleni mahdollisuuden kasvaa aidosti hyväksi ihmiseksi. Siihen saakka joudun repimään omat haavani auki uudelleen joka ikinen päivä ja huolehtimaan siitä, että ne haavat paikataan illan tullen. Tuosta arpisesta mielestä voi ehkä jonain päivänä kasvaa kunnioitettava ihmisyksilö, joka vaikuttaa toisten elämään positiivisella tavalla.

Hyvä karkotettu. Tiedän, että jonain päivänä uteliaisuutesi voittaa päättäväisyytesi ja luet sanani, saatat ehkä kuunnella ne. Sinun täytyy tietää vain tämä: Ota vastuu omasta itsestäsi, älä langeta sitä niiden niskaan, jotka ovat sinua kohtaan käyttäytyneet epäkunnioitettavalla tavalla. Sinun ei tarvitse antaa heille anteeksi, mutta sysäämällä vastuun omasta tuskastasi heiden niskaan, et koskaan saavuta sisäistä rauhaa. Mikään meditaatio ja rentoutuminen ei auta siihen asti, vaan ahdistus valtaa pakonomaisesti mielesi. Ymmärrät tämän, kun kohtaat synkimmät varjosi ja huomaat niiden vaikutuksen elämääsi. Tiedät jo tämän tietoisessa mielessäsi, mutta tavoite on saada se iskostettua alitajunnassasi toimivalle varjominälle: Sille, joka pitää sinua tälläkin hetkellä visusti otteessaan.

 

Mihin kesä hävisi syksyn tieltä?

grimReaper
Lähde: Flickr.com

Yön aikana ulkona on pakastanut ja käydessäni aamutupakalla ulkona näin tälle syksylle ensimmäistä kertaa auton ikkunoiden huurtuneen jäähän. Tämä saa minut ajattelemaan sitä, että ”mihin ihmeeseen kesä oikein katosi?”

Alkukesä oli yhdenlaista kaaoksen aikaa minulle. Loppukeväästä vahvistunut henkinen väsymys otti otteen minusta, jonka jälkeen jouduin omana syntymäpäivänäni irtisanoutumaan silloisesta työstäni. Olin ollut jo parin kuukauden ajan käytännössä työkyvytön ja työtehtäviä jäi suorittamatta, joka kostautui minulle sikäli julkisessa työssä ikävällä tavalla. Työn ja kotielämän kuormittavuus yhdistettynä harrastusten kuihtumiseen johti masennukseen, mutta jälkeen päin katseltuna vältyin varsinaiselta masennuskierteeltä. Siinä auttoivat lopulta ero ja lääkkeet, sekä asennemuutos itseä ja muita kohtaan.

Kulunut kesä sisältää minulle hyviäkin muistoja, mutta kokonaisuutena haluaisin vain unohtaa sen. Ei sen takia, että minulla on ollut vaikeuksia ihmissuhteideni kanssa, vaan kokemani voimattomuuden ja täydellisen epäonnistumisen tunteen takia. Otin alkutalvesta haasteen vastaan, jota en kuitenkaan kyennyt suorittamaan edes tyydyttävällä tavalla työn loppuvaiheissa.

Onkin siis erityisen hämmentävää se seikka, että henkisellä tasolla kesän kohokohdat alkoivat vasta erosta. Ero itsessäänhän ei ollut mitenkään mieltä ylentävää ja siinä joutui tekemään helvetin rajun päätöksen, johon liittyi oma väkivaltaisuuteni ja toisaalta taas toisen kokema hylkäämisen tunne. Elämää myllertävänä tapahtumana se kuitenkin näytti pakottavan minut pohtimaan omaa itseäni, suhtautumistani muihin ja tutkimaan omia tuntemukseni syitä.

Opin muun muassa sen, että kokemani mustasukkaisuuden tunne ei liitykään pelkoon uskottomuudesta tai toisen menettämisestä toiselle. Tulen mustasukkaiseksi siitä, jos joku minulle rakas ja läheinen ihminen kääntyykin jonkun toisen puoleen luottamuksellisissa asioissa, esimerkiksi uskoutuu omista ongelmistaan toisille tai käyttäytyy minua kohtaan edes vähänkin tekopyhällä tavalla. Tämä ei kosketa pelkästään kumppaneitani, vaan se koskettaa kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja joilla sattuu olemaan luottamuksellinen suhde minuun. En siis ole mustasukkainen mahdollisen kumppanini seksielämästä, vaan siitä miten hän minut kohtaa arjessa tai miten hän osoittaa arvostuksensa minua kohtaan.

Syksy on kuoleman aikaa, jolloin luonto valmistautuu kohtaamaan saapuvan talven. Kuolon pitää korjata vanha, jotta syntyy tilaa uuden tulemiselle. Ehkäpä oma elämäni kokee tällaisen vanhan kuolettumisen, jotta siihen mahtuisi jotain uutta ja vielä kokematonta elämää. Voisi siis ajatella, että kuolema ei ole aina ikävä asia, vaan tuiki tarpeellinen osa kaikkea elämää. Myös sinun, että minun elämääni.