Minäkö lurjus, kelvoton kumppaniksi?

”Kuka minä olen?”, on ollut usein viime päivinä toistunut kysymys minulle itselleni. Tällä hetkellä minua määrittää suuresti työni, jonka kautta tuon esille itsestäni sellaisia puolia kuin määrätietoinen, itsevarma, analyyttinen ja hengenkohottaja. Kaikkia sellaisia puolia, jotka kaikkoavat astuessani kotiovestani sisään. Sisällä minua tervehtii kaaos ja sotkuisuus, en tiedä mistä alkaisin sitä purkamaan. En osaa oikein elää vapaa-ajallani, enkä oikein kykene pitämään omaa mieltäni vesirajan yläpuolella. Viikonloput ovat olleet toimettomuuden päiviä, joiden päättymistä olen alkanut odottelemaan jo perjantai-iltana. Tänään tätä kirjoittaessani valmistaudun huomiseen työpäivään, kerään energiaa kuluttaakseni sen jälleen huomenna töissä.

Eilen pitkästä aikaa ryhdyin nauttimaan kuitenkin elokuvista. Katsoin eilen kaksi Studio Ghiblin animaatiota, Maameren tarinat ja Tuuli nousee. Nämä anime-elokuvat erosivat toisistaan kuin yö ja päivä tarinoidensa osalta, joista jälkimmäisen viimeisellä neljänneksellä minulla oli vaikeuksia pysyä tyynenä. Se oli ennen kaikkea rakkaustarina ja se muistutti minua siitä, mistä elämässä pitäisi olla kyse.

Olen unohtanut sen, että miten tärkeitä elokuvat ovat olleet minulle ennen. Ne kuitenkin muistuttavat minua sellaisista asioista, joista en ole päässyt olemaan osallinen pitkään aikaan. Minussa ei ole sellaista tarttumapintaa, johon kukaan voisi laskea kätensä ja pitää kiinni. Jos tapailen minulle entuudestaan tuntematonta henkilöä, niin hetken kuluttua yhteydenpito vain yksinkertaisesti lakkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän osalta olen kohdannut sellaisia asioita, jotka ovat muodostaneet ympärilleni näkymättömän muurin. Sen likelle päästyään kuka tahansa voi huomata, että sen läpi ei pääse eikä sitä pysty kiertämään. Ja se muuri on kovin kylmä, sillä sille kätensä laskettuaan ihminen ei halua päästä enää sen läheisyyteen. Puhun paljon itsestäni, mutta jätän kaiken oleellisen kertomatta. En osoita lämpöä tai kiinnostusta, vaikka kanssani ajan saa varmasti kulumaan hyvin helposti. En anna koskettaa, enkä kurota itse koskettaakseni.

Tuo kaikki edellä kuvattu johtunee juuri siitä sanattomasta lupauksesta itselleni, etten enää ikinä anna itseni ajautua riippuvuuteen toisen ihmisen rakkaudesta. Se on saanut minut unohtamaan, kuinka tärkeää on seistä omilla jaloillaan ja noudattaa omia ydinarvojaan. Sokea ja tulenpalava rakkaus on saanut minut sokeaksi asioille, joista olisin muussa tapauksessa sanonut suoraan ja hyvin väkevästi tuomiten. Olen sietänyt tekoja, joita en hyväksyisi missään tapauksessa läheisimmiltä ystäviltäni minua kohtaan. Olen sietänyt käytöstä, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi ja hirveäksi ihmiseksi. Olen ollut helposti provosoitavissa, jolloin olen menettänyt kosketuksen ihmisyyteeni ja inhimillisyyteeni. Rakkauden verukkeella minulta on viety todella paljon pois.

Ja uskon sen olevan hyvin universaali ilmiö. Sen vuoksi en tohdi uskoa kovin hevillä, että joku voisi rakastaa minua pyyteettömästi. Rakastaa tätä ihmistä sellaisena kuin se on. Muuta kuin ystävänä, ystävän rakkaudella. Ken tahansa kertookaan rakastavansa tätä ihmistä, niin mietin vain ”mitä siitä vaaditaan vaihtokaupassa?” Rakkautta se ei voi olla, sillä silloinhan se olisi helppo yhtälö. Rakkautta vastaan minulta on aina vaadittu jonkinlaista muutosta. Olen ollut ”rakastettava”, mutta aina on jotain kehitettävää ihmisenä. Jos ei muuta, niin aina löytyy jokin pieni juttu, joka kuristaa toisen kaulan sisällä. Asia, joka ei haittaa lainkaan muiden ihmisten kohdalla. Toiset voivat elää ja käyttäytyä kuin lapset, eikä heitä silti kohdella kuin lapsia. He eivät olekaan minä, vaan minulta voikin jo vaatia jonkinlaista tasoa. Se johtuu ehkä siitä, että en ole täysin lurjus ja otan vastuun tekemistäni asioista, pakenematta niitä esimerkiksi päihteiden avulla tai muilla koukuttavilla keinoilla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän kykenen samaistumaan Sokratekseen. Olenhan kirjoittanut hänestä aikaisemmin ja pohdiskellut hänen viimeisiä ajatuksiaan ennen kuolemaansa. Olen siinä mielessä samanlainen, että kyselen ja kyseenalaistan. Ajan ihmisen tajuamaan tämän tietämättömyytensä, jolloin tämä ihminen on äärimmäisen vihainen minua kohtaan. Koska kehtasin. Voi kun he ymmärtäisivät joskus, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista. En syytä heitä tyhmiksi, vaan oikeastaan hyvin älykkäiksi. Eivät he muuten ajaisi itseään umpikujaan kysymyksiini vastatessaan. Tyhmät eivät nimittäin pääsisi eteenpäin edes ensimmäisestä kysymyksestäni.

Kysymyksiä, joita muiden tulisi esittää

Uskon hyvin vahvasti siihen, että meillä jokaisella on olemassa meille sopivin elämänpolku. Emme tiedä välttämättä tietoisesti kävelevämme sillä, mutta sen aistii tunnetasolla. Tunteena, että nyt on kaikki hyvin. Tekemäni asiat, joihin liittyvät erilaisia haasteita kohdanneet lapset ja nuoret ovat osoittaneet, että minulle sopivin elämänpolku ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne liittyy heihin. Samaa ei voi sanoa lähisuhteista, aikuisista ihmisistä. Sen osalta olen kenties ollut hukassa jo hyvin pitkän aikaa. Joskus on tosin tuntunut siltä, että olen löytänyt sellaisen polun ja sellaisia hetkiä olen kokenut viimeisten parin vuoden aikana. Juuri kun on tuntunut kaiken olevan hyvin, niin elämä on tuonut valtavia haasteita eteeni.

Näitä asioita olen pyöritellyt mielessäni päivittäin vapaa-ajan koittaessa, niin koiraa ulkoiluttaessa kuin musiikkia ulkona kuunnellessa. Onneksi minulla on sellainen työ, joka antaa mahdollisuuden irrottautua noista ajatuksista. On tosin absurdia, että menen töihin saadakseni vapaa-aikaa itseltäni. Toisaalta itsen tutkiskelu on tuottanut välillä tulosta, kuten olen aiemmin kirjoittanut, mutta siihen liittyy usein hyvin voimakkaita tunteita. Se syö voimavaroja, sillä tuota tulen tehneeksi ylhäisessä yksinäisyydessä. Ei ole oikein ketään, jonka kanssa voisin puhua näistä asioista. On tietty olemassa ihmisiä elämässäni, joille voisin puhua. Heiltä vain puuttuu sellaiset valmiudet, että he kykenisivät tekemään sen läsnäolevasti ja siten, että he ymmärtäisivät puhettani. He kuulevat, mutta he eivät tiedä mitä tarkoitan. Heille on suuri mysteeri, minkä viestin sisällytän sanojeni taakse.

Annan itsestäni usein tahattomasti viisaamman kuvan kuin oikeasti olen. Se johtaa siihen, että seuraani lyöttäydytään jonkinlaisessa hyötymistarkoituksessa. He odottavat saavansa jotain minulta tuon näennäisen viisauden myötä. Luonteeltani tosin olen sellainen, että autan jos vain kykenen siihen. Parhaiten pystyn ehkä auttamaan siinä, että jaan kartuttamaani elämänkokemusta ja asetun toisten asemaan. Se johtaa hyvin usein siihen, että kukaan ei kysy seuraavia kysymyksiä suoraan tai epäsuorasti minulta: ”Miten sinulla menee? Kuinka voit? Mitä ajattelit tänään tehdä? Kuka sinä oikeasti olet?” Eivät kovinkaan useat ole kiinnostuneita tästä ihmisestä, vaan siitä mitä olen kohdannut ja mitä olen noista kohtaamisista oppinut. Ennen kaikkea sellaista, josta olisi heille hyötyä. Näitä ihmisiä ei kiinnosta oppia tuntemaan minua, millainen olen ihmisenä. Heitä kiinnostaa, mitä tekisin heidän sijassaan. Ei heitä kiinnosta se, mikä minut tekisi iloiseksi tai mistä minä nauttisin.

Toisaalta on niitä toisenlaisiakin kokemuksia. Ne vain ovat ohi kiitäviä hetkiä. Viisaus kyllä kiehtoo ihmisiä, mutta sen viisauden myötä tulee mukana kaksiteräinen miekka. Tutustuttuaan riittävän paljon minuun he huomaavat, että hyvin raskas on se viisauden mukanaan tuoma taakka. Eikä sellaisen ihmisen seurassa ole lopulta hauskaa viettää aikaa. Pitäisi olla yltiöpositiivinen ja suhtautua haasteisiin hemmetin kevyesti, elämästä ilo irti ottaen. Ajoittain olen yrittänyt asennoitua elämään tuolla tavalla, mutta sisimpäni silmiä ei voi sulkea todellisuudelta. Niin monella ihmisellä menee huonosti, täysin sitä ansaitsematta. Olisi aika sydämetöntä vain tanssia läpi elämän ja olla pysähtymättä, antaen siten kuvan välinpitämättömyydestä. Niin. Kaipaan toisilta ihmisiltä varmaan eniten sitä, mitä olen itse aina valmis antamaan sen enempää ajattelematta.

 

Kuulemme kaikumme ympäristöstä

Olen oleellinen osa ympäristöäni ja se heijastaa takaisin toimintaani. Totesin sen tänään työssäni, kun ilmaistuani mielipiteeni sain sille vastakaikua. Vastakaiku ei aina ole myötäilevää, mutta se kertookin itsessään sen, että puheeni johtaa asioiden käsittelyyn. Oli se kommentti, purnaus tai suoranainen palaute minulta jotakin asiaa kohtaan. ”Olet siltä osin asian ytimessä”, kuului vastaus pitkän linjan erityisasiantuntijalta. Emme työskentele samalla alalla, mutta hänkin on varmasti työuransa aikana törmännyt jos jonkinlaisiin projekteihin ja prosesseihin. Hyviin ja huonoihin sekä kaikkeen siltä väliltä.

Niin työssä kuin vapaa-ajalla tiedostan jatkuvasti sen, että minä en voi asettaa itseäni kenenkään yläpuolelle. Turhaudun tietysti toimintaan, joka ei johda toimintaan silloin kun sitä kaivattaisiin. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sana pitäisi, jonkun toteamuksen edessä. On hetkiä, jolloin tunnustan oman kykenemättömyyteni tai osaamattomuuden, mutta yritän johdatella itseni silloin kehityksen tielle. Tielle, jonka päätteeksi joko kykenen tekemään tai osaan jonkun asian. Ja jos huomaan jonkun kamppailevan samassa tilanteessa, niin ojennan silloin auttavan käteni. En odota, että siihen aina tartuttaisiin, mutta auttavasta kädestäni kieltäytyminen toistuvasti takaa minun turhautumiseni. Turhaudun pahiten silloin kun näen edellytykset toimintaan, mutta aloitteellisuus loistaa poissaolollaan. Oli syy mikä tahansa. Turhautumisesta huolimatta en halua riistää keneltäkään heidän mahdollisuutta oivallukseen siitä, että mukautumalla käsillä olevaan tilanteeseen kaikki on mahdollista. Jopa onnistuminen. Siksi en aseta itseäni kenenkään yläpuolelle, vaan pyrin olemaan vertainen.

Työelämässä pätee usein samat säännöt kuin yksityiselämässä. Toimimmehan molemmissa toisten erilaisten ihmisten kanssa. Työssä joku voi ottaa itseensä siitä, jos menee kertomaan näkemyksensä. Jotkut ottavat sen henkilökohtaisesti, jotkut jopa kokevat sen oman asemansa vaarantamisena. On harmillista, että minut lokeroidaan aina samaan kastiin muiden kanssa. He eivät tiedä alkuun minusta juuri mitään ja pidättäytyessäni arvoissani se kolahtaa joskus jonkun itsetunnolle. Siksi pyrin siihen, että suorista mielipiteistäni (jos vain satun suuni avaamaan) huolimatta yritän näyttää oman toimintani kautta asian toteen. Harvoin se tosin on käsillä kosketeltavaa tai helposti ymmärrettävää, että pienetkin yksityiskohdat vaikuttavat lopulta kokonaisuuteen.

Työelämässä koetut vastoinkäymiset ja epäjohdonmukaisuudet kyllä sapettavat sen päivän ajan, mutta niistä pääsee yli hyvin helposti. Yksityiselämässä taas lähisuhteissa koetut turhautumiset vaivaavat usein pitkään. Onhan yhdessä vietetty aika täysin toisessa luokassa, sillä nykypäivänä työssä muodostettavat ihmissuhteet ovat ajallisesti murto-osa yksityiselämän lähemmistä suhteista. Ja ne vaivaavat erityisesti silloin, jos sattuu vähääkään välittämään lähimmäistensä hyvinvoinnista. Tilanteet, jotka ovat johtaneet satuttamiseen henkisellä tasolla, tulevat uniin saakka. Pahiten omatunnon päälle käyvät ne hetket, jotka ovat täysin omaa syytäni ja olen toiminut täysin itsekkäällä tavalla. Toisena tulevat ne hetket, jotka olisi voinut välttää omalla yksinkertaisella toiminnalla. Ylivoimaisia tilanteita ovat ne, joissa joku lähimmäisesi on kyennyt pahaa oloa potiessaan vetämään sinut tasolleen. Olet ollut joko liian väsynyt tai huomiosi tilanteen osalta on herpaantunut hetkeksi. Ne tulevat mieleen pitkienkin aikojen jälkeen ja saatat löytää itsesi pohdiskelemasta, että ”miksi reagoin juuri sillä tavalla?”

 

Nimityspäätös ja surkeista pomomiehistä

Pari päivää sitten tiistaina töistä päästyäni tarkistin sähköpostini ja näin, että hakemaani koulutustehtävään on tehty päätös. Avattuani viestin näin hyvin tutut sanat, jotka ovat käytännössä kaikissa kielteisen päätöksen ilmoituksissa: ”Kiitos osoittamastanne mielenkiinnosta…” Pienehkön pettymyksen tunteen (näitä kielteisiä päätöksiä on tullut parin vuoden aikana useita kymmeniä) jälkeen päätin tarkistaa, kenet kyseiseen tehtävään on nimitetty. Seurasi kymmenen minuutin lukukokemus tekstistä, jonka normaalisti lukisi parissa minuutissa. Päätöksessä oli minun oma nimeni, mutta sähköpostin saatetekstin takia epäilin sitä virheeksi tai mahdollisesti hetkelliseksi mielenvikaisuudekseni. Otin päätöksen nimityskohdasta ruutukaappauksen ja jaoin sen Facebook-seinälläni, ihan vain varmistuakseni mielentilastani. Kyllä, nimityspäätös koski minua.

Nykyisen työnkuvani ohessa olen joutunut mielenkiintoisiin kohtaamisiin.

Eittämättä päätös on minulle mieluinen, sillä viime syksynä tein siihenastisen työhistoriani mielekkäintä työtä koulutustehtävissä ja pääsen jatkamaan kyseisessä organisaatiossa. Samaan aikaan kuitenkin koen suurta ristiriitaa, sillä nykyisessä työssäni määräaikaisena ja osa-aikaisena työntekijänä minulla on todella mahtavat työkaverit ja työ on ollut todella helppoa omaksua, vaikka jokainen työpäivä tarjoilee aina erilaisia ja toisistaan poikkeavia haasteita. En ole vielä kertonut päätöksestä työpaikalla, ja aionkin kertoa siitä vasta siinä vaiheessa, kun määräaikaista sopimusta ryhdytään uusimaan kesälle.

Nykyisen työnkuvani ohessa olen joutunut mielenkiintoisiin kohtaamisiin. Olen törmännyt korkeakouluaikaisiin tuttuihin sellaisissa työtehtävissä, että oikein hirvittää heidän puolestaan. Esimerkiksi erityisasiantuntijan tehtävissä toimii sellaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti omaa kykyä yhteistyöhön toisten ihmisten kanssa. Kummastelen suuresti, että millaisin näytöin he ovat asemaansa päässeet. Hämmästelen myös sitä, että miksi he pysyvät noissa tehtävissä, kun tiedän työttömiä korkeakoulutettuja, jotka oikeasti sopisivat noihin tehtäviin kuin luonnostaan.

Tulehtuneen johtamis- ja työilmapiirin lisäksi seurauksena on kulujen kasvu, kun niin henkilöstö kuin myös käytännön prosessit toimivat aliteholla jatkuvasti.

En siten ole kovinkaan yllättynyt, että sidosryhmäyrityksen organisaatio kärsii huonosta johtamiskulttuurista ja työilmapiiristä. ”Pomomiehinä” toimii sellaisia persoonia, jotka eivät omaa minkäänlaista kykyä asettua alaistensa asemaan ja heiltä puuttuu ihmisten johtamiskokemusta. ICT-alalla toimivassa organisaatiossa lähiesimiehinä toimii lisäksi henkilöitä, jotka eivät ole saaneet peruskoulutusta ICT-alan tehtävistä. Eräskin henkilö on aiemmalta koulutukseltaan terveysalan ammattilainen, joka on täydennyskouluttautunut logistiikkaan. Ei ole siis lainkaan yllätys, että tämän ICT-alan koulutuksen saaneet alaiset purnaavat työoloistaan lähes joka kerta, kun käyn pyörähtämässä kyseisessä talossa osana työtehtäviäni. Eivät he purnaa minulle, vaan saan kuulla heidän välisiä keskustelujaan sivustaseuraajana. Tulehtuneen johtamis- ja työilmapiirin lisäksi seurauksena on kulujen kasvu, kun niin henkilöstö kuin myös käytännön prosessit toimivat aliteholla jatkuvasti. Ja sen laskun maksaa tällä seudulla hyvin usein kunnallisveron maksajat.

Eräs suuri johtamiskoulutusta antava organisaatio on Puolustusvoimat, eikä sen antamaa koulutusta tule aliarvioida tai väheksyä.

Jos tätä blogitekstiä joskus lukee joku HR-asiantuntija, joka toimii Kymenlaaksossa: Varmista, että esimiesasemaan nostettava tai ulkopuolelta palkattava henkilö omaa edes perustiedot ihmisten johtamisesta. Eräs suuri johtamiskoulutusta antava organisaatio on Puolustusvoimat, eikä sen antamaa koulutusta tule aliarvioida tai väheksyä. Lisäksi tulisi perehtyä vertaisarviointiin, jonka saa selville kulloisenkin tapauksen aiemmilta kollegoilta. Se vie ehkä enemmän aikaa kuin normaalin menettelyn kautta, mutta se palkitaan nappisuorituksena oikeanlaisessa rekrytoinnissa. Koulutus- ja työtausta paperilla kun eivät aina avaa henkilön todellisia ominaisuuksia ja kykyjä, joita joissakin tehtävissä ehdottomasti vaaditaan.

Haaste: Mistä et luopuisi?

Yksi todella suuri arvostettava asia ihmisessä on tämän kyky mukautua.

Nyt kun olemme eristyksissä ja some on täynnä erilaisia haasteita, niin heittäydytään leikkisäksi. Tämän haasteen nimi on: Mistä yhdestä asiasta et luopuisi ikinä? Sääntöjä on vain yksi ja se on tämä: Nimeämäsi asia ei saa olla mitään fyysistä. Tämä on loistava haaste parisuhteessa eläville, mutta se toimii oikein hyvin myös sinkuilla ja niillä, jotka ovat valinneet itsenäisyyden pysyväksi elämäntavaksi.

Minä en luopuisi ikinä arvostuksesta, jota minua kohtaan on osoitettu. Oli se sitten verbaalista tai toiminnan kautta osoitettua. Arvostus saa minut esimerkiksi pukeutumaan aika ajoin M05-maastopukuun, sotilaan univormuun, täysin vapaaehtoisesti. Se saa minut myös astumaan ulos oman kuplani sisältä ja tekemään asioita toisten eteen. Pelkkä etäinen ja hyvin epävarma lupauskin siitä saa minut toimimaan. Arvostuksen kaipuu on inhimillistä eikä siinä ole mitään väärää. Meillä jokaisella on kuitenkin omat arvostuksemme mittarit, jotka joko yhdistävät meitä tai erottavat meidät muista.

Jokainen parisuhde on erilainen, se rakentuu kahden ihmisen muodostamaksi summaksi. Osoitettu ja saatu arvostus kuitenkin määrittää parisuhteessa paljon, sillä arvostuksen puute voi johtaa lopulta jopa eroon. Ei aina, mutta ei se kovin paljon hyvää oloa aiheuta, jos kumppani ei koskaan sanoin ja käytännön teoin osoita sitä. ”En olisi pystynyt tähän ilman sinua” tai ”elämäni ei tuntuisi niin rikkaalta ilman sinua”, kuulostaa aika ajoin oikein hyvältä muistutukselta toiselle miksi sitä ylipäätään on sitouduttu yhteen. Jos sanallisesti ei ole lahjakas ja puhe tuntuu jäävän murahtelun tasolle, niin kehollaan voi välittää aina saman viestin. Halaamalla jälleen nähdessä, laittamalla musiikin soimaan ja kaappaamalla toisen läheiseen tanssiin tai tuomalla toiselle tämän lempikukkia voi saada aikaiseksi todella paljon arvostuksen osoittamisen rintamalla.

Arvostus on aina ollut tekijä hakeutuessani vapaaehtoistyön pariin, mutta sen puute on myös ollut tekijä niistä jättäytymisessä. Erityisesti ylhäältä päin tulevan arvostuksen osoittamisen puute kuuluu melkeinpä suomalaiseen vapaaehtoistyön kulttuuriin, muutamia selkeitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Olen viihtynyt pitkään maanlaajuisessa organisaatiossa ja toiminut sen parissa aktiivisesti juuri ylhäältä tulevan arvostuksen osoittamisen takia. Ponnistelut muistetaan ja niistä muistutetaan säännöllisesti. Toisaalla erään yhdistyksen ja minun tiemme erosivat, sillä puheenjohtajan oma poliittinen ideologia mitä ilmeisemmin piti vapaaehtoisuutta kommunismina. Hirvittävä sääli, sillä toiminnanjohtaja oli niin sanotusti aina ”pähkinöissä” kun visioimme tulevaa toimintaa.

Entä mitä minä arvostan toisissa ihmisissä? Ennen kaikkea mukautumiskykyä, joka voi ilmentyä monissa eri yhteyksissä. Ihmisen historialla ei ole niinkään väliä, eikä ylimmällä saavutetulla koulututkinnolla. Elämässään vääriä valintojakin tehnyt ihminen saa minulta arvostusta osakseen, mikäli osaa ottaa koetusta opiksi. Vielä enemmän arvostan sitä, että kykenee näkemään kulloisenkin teon seuraukset ennalta ja on siten valmis joustamaan tai tietää, milloin pitää olla järkkymätön. Mukautuvainen ihminen ei välttämättä jousta periaatteistaan, vaikka tekeekin valinnoissaan ja päätöksissään kompromisseja. Sellaisen ihmisen kanssa tulee toimeen aina, vaikkei olisikaan samaa mieltä kaikesta hänen kanssaan.

Erinomaisuuden illuusio

Me ihmiset olemme todella umpisurkeita pitkän aikavälin ennustajia, joten en ihmettele yhtään mielenterveyden häiriöiden kasvua sairaslomien taustalla. Syitä arvuutellaan varsinaisen asiantuntija-armeijan avulla, mutta omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa selkeän syyn: Epävarmuus ahdistaa, vuosien epävarmuus vammauttaa pysyvästi.

Vielä voimme nauttia siitä, että valtaosalle meistä eli yli puolelle meistä on tarjolla kokopäiväistä ja vakituista työtä, joskin vakituisuus ei enää tarkoita eläkeikään johtavaa työuraa saman työnantajan palveluksessa. Vakituisuudesta saa nauttia tosin ne ihmiset, joilla on vakiintunut asema työmarkkinoilla. Samaa ei voi sanoa nuorista, jotka alussa linkittämässäni YLE:n artikkelissa ovat pääosassa. Osa-aikaisuus tai työn määräaikaisuuden luonne luo epävarmuutta, mutta yhtä lailla yksityiselämän ongelmat voivat heijastua työhyvinvointiin. Mikäli epävarmuus koskettaa sekä työtä, että yksityiselämää, niin mielenterveysongelmien ilmaantuminen on vain ajan kysymys. Ajallisesti ongelmat voivat kehittyä vakaviksi hyvin nopeasti ja arvaamatta. Kipeän käden huomaat heti, mutta mielenterveyshäiriön saattaa huomata ainoastaan ulkopuolinen.

Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä.

Epävarmuus näkyy elämässäni joka ikinen päivä. Työhistoriani on pirstaleista ja asun alueella, missä töihin pääsee pääasiassa hyvien suhteiden ja verkostojen kautta, ellei ansioluettelo ole kerralla vakuuttava. Ihmissuhteita ei pääse syntymään ja kehittymään, sillä työpaikat vaihtuvat ja jokainen päivä tulee pohdittua, että minne päin Suomea tai maailmaa sitä pitää mahdollisesti muuttaa toimeentulon perässä. Vaivannäön valuminen hukkaan muuttaessa aiheuttaa sen, että jättäytyy tavallaan tarkoituksella toimettomaksi: ”Miksi näkisin vaivaa sellaisen eteen, josta saatan joutua luopumaan huomenna?” Yhteiskuntamme ja vakituisesta kokoaikatyöstä nauttivat ihmiset ovat sokeita tuolle toteamukselle, vaikka tulevaisuudessa tuo tulee olemaan arkipäivää valtaosalle ihmisistä.

Toimeentulon epävarmuus on varmasti yksi meihin heijastuva tekijä, mutta ei meillä mene hyvin yksityiselämänkään puolella. Meidät millenniaalit on kasvatettu uskomaan omaan erinomaisuuteemme ja siihen, että meillä on jokaisella jonkinlainen piilomerkitys olemassa, se vain pitää löytää. Meille on toitotettu, että olemme erityisiä ja pystymme mihin tahansa, kunhan vain päätämme saavuttaa sen. ”Paskapuhetta”, voisin sanoa ja siinä piilee varmasti osasyy sille, ahdistus valtaa mielen kohdatessa seuraava totuus: Saavuttaakseen jotain joutuu näkemään helvetisti vaivaa ja aikaa, sillä näinkin epäluuloisessa maassa kuin Suomi kannukset ansaitaan ajalla eikä tuloksilla.

Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa.

Perhettäkään ei uskalleta perustaa, mikäli usko toimeen tulemiseen on heikko. Yhä useampi siirtää jälkikasvun hankkimisen siihen vaiheeseen kun ”ura on saatu luotua vahvalle pohjalle.” Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä. Lähempänä keski-ikää perheen perustaneet pääsevät nauttimaan uudesta ”vapaudesta ja itsensä uudelleen löytämisestä” vasta lähempänä 60-ikävuotta. Uskotaan, että omalle jälkikasvulle pitää pystyä tarjoamaan enemmän kuin mitä itse sai omilta vanhemmiltaan. Merkkivaatteita, premium-elektroniikkaa ja ulkomaanmatkoja. Voin ennustaa näissä perheissä ihmetyksen olevan suuri, jos jälkikasvu löytää itsensä teini-iän vaikeimpina vuosina vetämässä piriviivaa nenäänsä tai tykittämässä romua suoneen, sillä kaiken tuon yltäkylläisyyden ohessa vanhempain rakkaus saattoi jäädä osoittamatta perinteisin menetelmin.

Ja kaikki tuo, jos vain sattuu edes pääsemään sinne asti, jonkinlaisesta ammatista puhumattakaan. Perheen perustamiseen tarvitsee kaksi ihmistä, mutta sekin on tänä päivänä helvetin haastava tehtävä. Toisen osapuolen pitää loksahtaa kohdilleen ’just, eikä melkein’ ja toisen kiinnostuksen kohteiden sekä mieltymysten pitää miellyttää myös itseä. Ei riitä, että esimerkiksi mies on tunnollinen ja huomioon ottava: Täytyy osata rakastella, toisaalta ottaa säälimättä. Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa. Niin, ja kouluasteen tutkinnon pitää olla vähintäänkin sama, mitä itsellä on. Siinäpä pähkinää purtavaksi kansalle, jonka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista valtaosa on naisia.

Eheytymistä (taas) ja aavistus

Lähden: Flickr.com

Tässä pirtin pöydän ääressä istuessani ja nauttiessa päivän (aamuyötähän tämä vielä on) ensimmäistä kahvikupposta, on helppo heittäytyä keittiöfilosofiksi. Tai oikeastaan väkisinhän mieleen tulee sellainen ajatus, että ”miksi ihmeessä en ole vielä tuolla vällyjen välissä torjumassa väsymystä?”

Samaa voisi kysyä pidemmältä aikaväliltä: Miten ihmeessä olen tässä tilanteessa? Tulevaisuus on näyttäytynyt minulle jo useamman vuoden melkoisen mustana. Ei sen takia, että olisin nähnyt sen pelottavana tai kielteisenä, vaan sen arvaamattomuuden takia. Olen tehnyt vuoden aikana paljon asioita, joita en olisi ehkä kuvitellut ikinä tekeväni. Niin hyvässä kuin pahassa. Ja tällä hetkellä tärkeintä olisi keskittyä niihin hyviin asioihin.

Opetustyössä tulee nimittäin eteen paljon sellaista, johon pystyy itse täysin samaistumaan. Näkee nuoria miehenalkuja, joissa tunnistaa itsensä ja joille haluaisi vain opettaa elämästä, ei mitään taitoja tai pistää muistamaan ulkomuistista tietoja. Tartuttaa heihin viisautta älykkyyden sijaan, sillä sitä vielä tarvitaan niin myrskyiseltä näyttävässä tulevaisuudessa.

Vielä pari kuukautta sitten olin tilanteessa, jossa vannoin suojelevani muita ihmisiä itseltäni. Mietin, että jos mikään muu ei auta, niin lähden vaikka eräänlaiseen maanpakoon. Impulsiivisuuteni silloin kun olen täysin loppu ja itsehillintää ei ole, oli näyttäytynyt todella ikävällä tavalla elämässäni läheistäni kohtaan ja nyt ollaan tilanteessa, jossa en tiedä tuon ihmisen elämästä ja teoista enää mitään. Parempi niin, hänen oman turvallisuutensa takia. Ei siksi, että olisin enää uhkaksi tai vaaraksi hänelle, vaan hänen itsensä takia.

Vielä pari kuukautta sitten en olisi voinutkaan kuvitella, että olisin joskus kykenevä eheytymää ja näin nopeasti parempaan suuntaan. Se luo uskoa itseensä ja siihen, etten olekaan välttämättä täysin menetetty tapaus itseni kannalta. Olen kyennyt tekemään asioita, joista nautin ja jakamaan sitä myös muille, olemaan myös herkkä ja näyttämään sitä ventovieraille saaden myös heidät herkistymään.

Ja mikä kaikkein hämmentävintä, minulla on taas kutina, aavistus. Aavistus siitä, että tämä päivä tarjoilee jotain sellaista, mitä ei voi ennustaa itselleen tai toiselleen. Ja se alkoi viime perjantaista, josta voi lukea myös tästä blogista. Se kutina on tuonut eteen taas mielenkiintoisia kuvitelmia, joiden tarkoituksena on aina jollain tasolla valmistaa minua vaikeimpaan, vaikka minulle kertyneen kokemuksen ja sitä kautta viisauden myötä pystyn sanomaan, että aivan turhan takia. Se mitä tänään tapahtuu iltapäivästä töiden jälkeen voi muovata tulevaisuuteni suuntaa yksityiselämän osalta, mutta minun ihmisyyteeni se ei vaikuta. Tämän herkemmäksi ihminen ei enää voi tulla musertumatta sen alle.

Hei. Internet osaa sanoa, että tänään on mielenkiitoisten asioiden päivä. Silloin pitää heittäytyä havainnoijaksi ja kysymysten esittäjiksi, erityisesti sen tärkeimmän kysymyksen: Miksi? Ja vetää siitä jatkokysymys: Ja mitä varten?

Miten ihmeessä voin olla elossa?

Uskomatonta, mutta en olisi uskonut vielä kuukausi sitten kykeneväni tällaiseen tekoon: Tein käytännössä kaksi päivää peräkkäin yli 12 tuntia töitä. Ja tuon työn tein omasta halustani, vapaaehtoisesti. Minulla oli ensimmäistä kertaa sisäinen motivaatio, joka puski minua eteenpäin. Eilen illalla nukahdin helposti, alle viidessä minuutissa ja heräsin aamulla kahdeksan aikaan herätyskellon soittoon. Oloni on nyt hieman nuutunut, mutta kenellä ei olisi kahden pitkän päivän jälkeen?

Se mikä hämmästyttää on se, että en ole vielä lähelläkään normaalin ihmisen voimavaroja ja silti kykenen tekemään asioita kuin normaali ihminen. Siihen tarvitaan tosin asia, joka motivoi minua suuresti ja saa minulle äärimmäisen positiivisen tunteen. Tavallisessa palkkatyössä näitä hetkiä on yleensä hyvin harvoin ja sellaiseen en ole vielä psyykkisesti valmis. Saattaisin lannistua hyvinkin nopeasti ja saada sitä kautta polttoainetta masennukselle.

Haluaisin niin kovasti kertoa tästä motiivistani ja tekemistäni asioista tarkemmin, mutta siten tehden tämän blogin tarkoitus voisi hävitä kuin tuhka tuuleen. Anonymiteetti olisi mennyttä, eikä jäljellä olisi minkäänlaista mystiikkaa. Olisin vain SE henkilö sieltä yhdeltä kadulta, joka on rikki ja väsynyt. Olisin se tyyppi sieltä naapuriasunnosta, joka kyllä hymyilee ja tervehtii, mutta on henkisesti ihmisraunio.

Jos tämän anonyymin ja keskivaikeasti masentuneen ihmisprofiilin yhdistäisi äkisti siihen ulkoiseen persoonaan, jona minut tunnetaan lähiympäristössäni, niin yllätys voisi olla hyvin suuri. En ehkä vastaa tyypillistä ihmistä, jota voisi pitää ulkoisen arvion perusteella masentuneena. Ehkä jonain muuten poikkeavana tai sairaana, muttei masentuneena. Ja sehän voisi olla yllätys, että verbaalisesti hieman vajavainen kaveri kykenee kirjoittamaan näinkin syvällistä tekstiä. No ei se ehkä näin rajusti menisi, sillä olen yrittänyt tuoda tätä kirjoittamisen lahjaa esille myös verbaalisessa ilmaisussani.

Lähde: commons.wikimedia.org

Tapasin tässä yhtenä päivänä nuoren miehen, joka kertoi avoimesti olevansa asperger. Hän ei ehkä kokenut olevansa täysin samalla aaltopituudella minun kanssani, mutta minä tunsin jonkinlaista yhteyttä häneen. Tarve tulla kuulluksi ja tuntea, ettei tule kuulluksi oikein. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, mutta lähes joka toiseen lauseeseeni hänen piti tehdä korjauksia. Aivan kuin olisin ymmärtänyt hänet, mutta hän joutui korjaamaan ja tarkentamaan sanomiaan asioista, sillä hän ei ollut täysin samaa mieltä. Hän siis teki täysin samaa kuin minä, mutta olen vanhemmiten oppinut olemaan korjaamatta näitä väärinkäsityksiä. Ihan siksi, että minun kanssani tulisi joskus toimeen.

Minulla on varmasti joku kehityshäiriö, mutten tiedä mikä. En näytä siltä, en ehkä kuulosta siltä, mutta tiedän sellaisen olevan. Ehkä äitini tupakanpoltto aiheutti vaurioita sinne tänne raskausvaiheessa, mutta kokonaisuutena olen jotenkin toimiva ihmiskappale. En ehkä ole standardinmukaisesti normaali ihminen, mutta olen tähän mennessä selviytynyt hengissä. Se on aikamoinen saavutus tässä yhteiskunnassa, jossa annetaan ymmärtää empatiaa heikompaa kohtaan. Sitten kun olet heikomman asemassa, niin sinut heitetään susille. Eli aikamoinen saavutus olla elossa ja hengittää tällaisena ihmisenä 31-vuotiaana.