Nimityspäätös ja surkeista pomomiehistä

Pari päivää sitten tiistaina töistä päästyäni tarkistin sähköpostini ja näin, että hakemaani koulutustehtävään on tehty päätös. Avattuani viestin näin hyvin tutut sanat, jotka ovat käytännössä kaikissa kielteisen päätöksen ilmoituksissa: ”Kiitos osoittamastanne mielenkiinnosta…” Pienehkön pettymyksen tunteen (näitä kielteisiä päätöksiä on tullut parin vuoden aikana useita kymmeniä) jälkeen päätin tarkistaa, kenet kyseiseen tehtävään on nimitetty. Seurasi kymmenen minuutin lukukokemus tekstistä, jonka normaalisti lukisi parissa minuutissa. Päätöksessä oli minun oma nimeni, mutta sähköpostin saatetekstin takia epäilin sitä virheeksi tai mahdollisesti hetkelliseksi mielenvikaisuudekseni. Otin päätöksen nimityskohdasta ruutukaappauksen ja jaoin sen Facebook-seinälläni, ihan vain varmistuakseni mielentilastani. Kyllä, nimityspäätös koski minua.

Nykyisen työnkuvani ohessa olen joutunut mielenkiintoisiin kohtaamisiin.

Eittämättä päätös on minulle mieluinen, sillä viime syksynä tein siihenastisen työhistoriani mielekkäintä työtä koulutustehtävissä ja pääsen jatkamaan kyseisessä organisaatiossa. Samaan aikaan kuitenkin koen suurta ristiriitaa, sillä nykyisessä työssäni määräaikaisena ja osa-aikaisena työntekijänä minulla on todella mahtavat työkaverit ja työ on ollut todella helppoa omaksua, vaikka jokainen työpäivä tarjoilee aina erilaisia ja toisistaan poikkeavia haasteita. En ole vielä kertonut päätöksestä työpaikalla, ja aionkin kertoa siitä vasta siinä vaiheessa, kun määräaikaista sopimusta ryhdytään uusimaan kesälle.

Nykyisen työnkuvani ohessa olen joutunut mielenkiintoisiin kohtaamisiin. Olen törmännyt korkeakouluaikaisiin tuttuihin sellaisissa työtehtävissä, että oikein hirvittää heidän puolestaan. Esimerkiksi erityisasiantuntijan tehtävissä toimii sellaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti omaa kykyä yhteistyöhön toisten ihmisten kanssa. Kummastelen suuresti, että millaisin näytöin he ovat asemaansa päässeet. Hämmästelen myös sitä, että miksi he pysyvät noissa tehtävissä, kun tiedän työttömiä korkeakoulutettuja, jotka oikeasti sopisivat noihin tehtäviin kuin luonnostaan.

Tulehtuneen johtamis- ja työilmapiirin lisäksi seurauksena on kulujen kasvu, kun niin henkilöstö kuin myös käytännön prosessit toimivat aliteholla jatkuvasti.

En siten ole kovinkaan yllättynyt, että sidosryhmäyrityksen organisaatio kärsii huonosta johtamiskulttuurista ja työilmapiiristä. ”Pomomiehinä” toimii sellaisia persoonia, jotka eivät omaa minkäänlaista kykyä asettua alaistensa asemaan ja heiltä puuttuu ihmisten johtamiskokemusta. ICT-alalla toimivassa organisaatiossa lähiesimiehinä toimii lisäksi henkilöitä, jotka eivät ole saaneet peruskoulutusta ICT-alan tehtävistä. Eräskin henkilö on aiemmalta koulutukseltaan terveysalan ammattilainen, joka on täydennyskouluttautunut logistiikkaan. Ei ole siis lainkaan yllätys, että tämän ICT-alan koulutuksen saaneet alaiset purnaavat työoloistaan lähes joka kerta, kun käyn pyörähtämässä kyseisessä talossa osana työtehtäviäni. Eivät he purnaa minulle, vaan saan kuulla heidän välisiä keskustelujaan sivustaseuraajana. Tulehtuneen johtamis- ja työilmapiirin lisäksi seurauksena on kulujen kasvu, kun niin henkilöstö kuin myös käytännön prosessit toimivat aliteholla jatkuvasti. Ja sen laskun maksaa tällä seudulla hyvin usein kunnallisveron maksajat.

Eräs suuri johtamiskoulutusta antava organisaatio on Puolustusvoimat, eikä sen antamaa koulutusta tule aliarvioida tai väheksyä.

Jos tätä blogitekstiä joskus lukee joku HR-asiantuntija, joka toimii Kymenlaaksossa: Varmista, että esimiesasemaan nostettava tai ulkopuolelta palkattava henkilö omaa edes perustiedot ihmisten johtamisesta. Eräs suuri johtamiskoulutusta antava organisaatio on Puolustusvoimat, eikä sen antamaa koulutusta tule aliarvioida tai väheksyä. Lisäksi tulisi perehtyä vertaisarviointiin, jonka saa selville kulloisenkin tapauksen aiemmilta kollegoilta. Se vie ehkä enemmän aikaa kuin normaalin menettelyn kautta, mutta se palkitaan nappisuorituksena oikeanlaisessa rekrytoinnissa. Koulutus- ja työtausta paperilla kun eivät aina avaa henkilön todellisia ominaisuuksia ja kykyjä, joita joissakin tehtävissä ehdottomasti vaaditaan.

Elämän kevät ja myönteisiä kokemuksia

Elämä voi olla ruusuilla tanssimista: Välillä tanssitaan terälehdillä, välillä tanssitaan piikeillä.

Vaikka edellisestä kirjoituksestani on jo kulunut kuukausi, niin tauko julkaisemisessa ei ole ollut merkki tapahtumien vähyydestä. Kun laitoin edellisen kirjoituksen eetteriin, niin sen jälkeen olen työllistynyt peruskoulutustani vastaavaan tehtävään ja olen hakenut jatkamaan opintojani paikallisessa korkeakoulussa. Aiemmin työrintama näytti suhteellisen koruttomalta, eikä valloillaan oleva Korona-epidemia tuonut siihen valoisia näkymiä. Yllätyksekseni sain tasan pari viikkoa sitten puhelinsoiton HR-yrityksen toimitusjohtajalta, joka kysyi minua asiakasyritykselle kiireapulaiseksi kuukauden ajaksi seuraavasta päivästä alkaen. Nyt parin viikon työssäolon jälkeen näyttää siltä, että töitä riittää kevyesti koko kesän yli. Lisäksi haku koulutuspuolelle on edelleen vetämässä, ja sen mahdollisesti onnistuessa työtä riittäisi pariksi vuodeksi eteenpäin.

Yritän vain tehdä parhaani ja ottaa asiat vähemmän henkilökohtaisesti

Ihmissuhderintamalla on taas ollut jo perinteeksi muodostunutta vuoristorataa. Siihen liittyviä ongelmia olen kuitenkin pystynyt selvittelemään, vaikka ajoittain se tuntuu vievän suuresti voimiani. Nyt kun olen palannut työelämään, niin henkisten voimien jaottelu työ- ja yksityiselämän välillä on muodostunut elinehdoksi. Onnekseni niin sanottu aisaparini vetää tällä kertaa oikein hienosti samaan suuntaan ja ymmärtää, että töihin täytyy säästää energiaa kyetäkseen antamaan välillä parastaan myös siellä. Haluaisin tietysti tukea häntä paljon enemmän, mutta kyetäkseni siihen täytyy minun pitää itsestäni paljon parempaa huolta.

Elämä näyttää tällä hetkellä huomattavasti valoisemmalta kuin kuukausi sitten, sillä olen yrittänyt suhtautua haasteisiin paljon pragmaattisemmin ja välttäen ylianalysointia monen muuttuvassa tilassa olevan asian suhteen. Yritän vain tehdä parhaani ja ottaa asiat vähemmän henkilökohtaisesti, sillä en ole suinkaan kaikkivoipa ja -kykenevä elämän muuttuvissa tilanteissa. Siinä suhteessa työ on antanut minulle uutta perspektiiviä, että yhden päivän aikana ei välttämättä vain pysty vaikuttamaan asioiden valmistumiseen. Sillä useamman ihmisen sopassa oman toiminnan vaikutus voi odottaa aikansa, ja jotkin asiat pystyy viemään loppuun huomattavasti myöhemmin kuin itse haluaisi.

Minulle työ ei ehkä ole identiteettiäni määrittävä tekijä, vaikka se antaakin minulle suurelta osin merkityksellisyyden tunteen.

Nyt kun osa elämäni asioista ovat kehittymässä parempaan suuntaan, niin olen päättänyt jättää tupakanpolton tavoistani. Tekemäni työ kannustaa siihen ja usein päivät ovatkin olleet sen verran kiireellisiä, ettei tuota kallista ja terveydelle haitallista tapaa ole ehtinyt harjoittaa. Olen laskeskellut, että saavuttamani säästö (mikäli en ala törsäämään säästöjäni korvaaviin haitallisiin tapoihin) mahdollistaa kertyneiden velkojen maksamisen tämän vuoden aikana. Erityisesti niiden, joista on aiheutunut maksuhäiriömerkintöjä. Lisäksi olen asettanut tavoitteeksi laittaa sen verran rahaa sivuun, että pystyisin kustantamaan jonkinlaisen risteilyn eteläiseen naapurimaahan. Edellisestä kerrasta on jo useita vuosia, ja nyt minulla olisi mahdollisuus viedä pari ihmistä irrottautumaan haastavasta arjesta tuonne kohtuuhintaisten hoitoloiden ja halpojen taksimatkojen maahan.

Oman elämän osalta kehitys on noususuuntaista, mutta mieltäni painaa silti huoli monista läheisistä ja hyvistä tutuista. Toivon syvästi, etteivät lomautukset ala muuttumaan irtisanomisaalloksi. Niukkuus ja epätietoisuus on kyllä opettanut itseäni elämään siten, että osaan olla onnellinen pienistä asioista ja siitä, että pään päällä on joku katto sekä apetta pöydässä. Samaa ei voi sanoa monista muista, jotka ovat tottuneet mutkattomaan elämään vakinaisten töiden ja hyvän tulotason turvin. Heille muutos voisi olla hyvin radikaali tässä maailman tilanteessa ja monelle tuntemalleni ihmiselle työ on tärkeä osa heidän identiteettiänsä. Minulle työ ei ehkä ole identiteettiäni määrittävä tekijä, vaikka se antaakin minulle suurelta osin merkityksellisyyden tunteen. Se, että pääsee olemaan hyödyksi ja hyödyntämään jonkin asteista osaamistaan, saaden siitä kohtalaisen korvauksen. Se kohottaa mielenterveyttäni ja antaa mahdollisuuden suunnitella tulevaa taloudellisesti. Ilman työtä eläisin silti, joskin paljon niukemmin ja enemmän mielikuvitusta käyttäen.

..vaikka kuinka lähimmät ihmissuhteet tuntuisivat jatkuvalta tanssilta ruusujen piikkien päällä, niin ruusuja ne ovat siltikin.

On oikeastaan aika hienoa päästä pitkästä aikaa kirjoittamaan jotain positiivista tähän blogiin. Jääköön tämä kirjoitus merkiksi siitä, että elämää ei voi ennustaa ja kaikkeen ei voi aina varautua. Elämä tuo mukanaan yllätyksiä, niin positiivisia kuin negatiivisia. Elämää ei oikein voi ottaa liian vakavasti, sillä tuollainen suhtautuminen voi ajaa mielen helposti syvään päätyyn. Täytyy ottaa päivä kerrallaan, nauttia pienistä hyvistä hetkistä ja muistuttaa itselleen, että huominen voi tuoda mitä tahansa koettavan arvoista tullessaan. Ja vaikka kuinka lähimmät ihmissuhteet tuntuisivat jatkuvalta tanssilta ruusujen piikkien päällä, niin ruusuja ne ovat siltikin. Täytyy vain osata nähdä terälehdet niiltä piikeiltä.

Koronaviruksen opetus tavikselle

Työn vieroksuja, loinen, elätti, siivellä eläjä, saunan taakse talutettava… Siinä muutamia nimityksiä, joita kapeakatseisimmat ihmiset viljelevät niistä henkilöistä, joilla ei ole elämässään työssä käymisen luksusta. Nyt kun koronavirus on pakottanut valtavan joukon pysymään kotona, niin nyt olisi oiva tilaisuus tehdä yksi oivallus: Työttömänä oleminen on äärimmäisen perseestä!

En edes mene taloudellisiin vaikeuksiin, vaan aion käsitellä asiaa ihmisen mielenterveyden näkökulmasta. Toimettomana oleminen on äärimmäisen raskasta henkisesti. Länsimainen yhteiskunta arvostaa ihmistä työn kautta, joten työtön on osaton tämän arvostuksen osalta. Jos ihminen lomautetaan, irtisanotaan tai tämän määräaikainen työsopimus ei poiki uutta pätkäjaksoa, niin se tuo monelle mukanaan suunnattoman suuren häpeän. ”Olen työtön, joten kolmannes elämästäni on merkityksetöntä!”

Tällä hetkellä moni työelämässä ahertanut kansalainen pääsee väkisin kokeilemaan, kuinka raastavaa se on, ettei ihmisellä ole sellaista arkirutiinia kuin työ. Jos työttömyys pitkittyy, niin esimerkiksi harrastustoiminta saattaa alkaa tuntumaan raskaalta. Siis sellaiselta, mitä sen ei pitäisi olla. Joidenkin harrastukset saattavat päättyä niiden vaatiman rahallisen panostuksen takia. Toisaalta harrastustoiminta voi päättyä työttömyyden takia siksi, että harrastuksissa puhutaan aika usein työstä: ”Missä olet töissä? Minkä alan ihminen olet? Aika outoa, että et ole työllistynyt, kun on niin huutava pula…”

Jos työ tai harrastus ei pakota menemään ulos, niin syrjäytyminen on saapumassa seuraavan nurkan takana. Jos työtön elää parisuhteessa, niin töissä käyvä pari alkaa hiljalleen katkeroitumaan toisen ”kotoilusta.” Jopa läheisin ihminen ei välttämättä ymmärrä miten raskasta se voi olla, että toisella ei ole työtä ja siten säännöllistä toimeentuloa. Puhumatta siitä, että työpaikan kautta ihminen saa aivan toisenlaista arvostusta kuin yksityiselämässä. Ja onhan työpaikka yhteisö, joka tarjoaa ihmiselle päivittäisen annoksen sosiaalista kanssakäymistä sekä haasteita oman pääkopan kehittämiseen.

Kun muutama vuosi sitten tein vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien ja pitkäaikaistyöttömien kanssa, niin en koskaan tavannut sellaista henkilöä, joka olisi asettanut tavoitteeksi tuilla elämisen. Ihmisellä saattaa olla kylläkin epärealistiset olettamukset omasta itsestään jonkin ammatin suhteen, mutta kaikkia työttömiä tai vailla vakituista työtä olevia yhdistää yksi asia: Halu työllistyä edes jollain tavalla, jotta saisi parempaa toimeentuloa. Tuet nimittäin ovat todella alhaisia maamme elintasoon nähden, vaikkakin nälkään täällä ei pääse kuolemaan tai joutumaan taivasalle. Tuet tosin riittävät vain terveille ihmisille, joten varaa sairastamiseen ei oikeastaan ole. Tai on ehkä, mutta sitten voi varautua luottotietojen menettämiseen, mikäli sairaudet alkavat vaivata toden teolla. Tämä oli tilanne omalla kohdallani muutama vuosi sitten ja luottotietoni menetys johtui KELA:n kyvyttömyydessä neuvotella takaisinmaksujen aikataulutuksesta.

Olen itse yrittänyt työllistyä Kaakkois-Suomessa IT-alalle polkupalkalla. Olen tarjoutunut tekemään koeajan 80 % palkalla (sillä työpaikalle ja tehtävään orientoituminen vie oman aikansa, jolloin aina saa olla kyselemässä kollegoilta) ja hinnoitellut oman työni arvon 1 800 euroon kuukausitasolla. Siitä huolimatta työn löytämisessä omalla alalla on ollut vaikeaa ja yleensä olen työllistynyt tehtäviin, johon minulla ei ole lainkaan koulutusta. Asuinaluettani vaivaa erityisesti kaksi asiaa: Ennakkoluulot (miestä ei täällä palkata siivoojaksi) ja näytöt siitä, että olet ”hyvä tyyppi” eli täkäläisittäin tunnettu. Sillä ei ole oikeastaan väliä, että osaatko työsi vai et, kunhan tulet juttuun sinut työllistävän yrittäjän ja muiden kollegoiden kanssa.

Talouden yskähtely ei ole ikinä kivaa, mutta toivon syvästi tämän kriisin herättelevän erityisesti päättäjämme todellisuuteen: Työttömyys ei ole ihmisestä itsestään kiinni, vaan mahdollisuuksista työllistyä omalla asuinalueellaan. Yrittäjyyskään ei ole ratkaisu työttömyyteen, sillä yrittäminen vaatii asiakkaita. Ja asiakkaita riittää valitettavasti tässä maassa vain ruuhka-Suomessa, mitä vaaditaan ihmisarvoiseen toimeentuloon.

Ontuvien selitysten klubi

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

Mielenterveys kipsissä

Olen viihtynyt tänään äärimmäisen hyvin tietokoneen äärellä ja nauttinut kirjoittamisesta. Olen myös syventynyt koulunkäyntiini ja pyrkinyt edistämään opinnäytetyötäni, jotta valmistuisin aikanaan koulusta. Koulunkäyntini on ollut jo pitkään vastatuulessa ja minulla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa motivaatiota koulutyöskentelyä kohtaan.

Eräs suurimmista vastavoimista kouluttautumisen suhteen on ollut se tietoisuus, että opiskelusta riippumatta työllistyminen ei lepää ansioiden eikä kovan työskentelyn varassa. Sen sijaan työllistymiseen tarvitaan joko todella hyvää suhdeverkostoa tai todella käsittämätöntä tuuria. Käytännössä kaikkiin hakemiini työpaikkoihin on saapunut kymmenittäin hakemuksia, ellei satoja, ja kilpailen töistä minua huomattavasti älykkäämpien ihmisten kanssa. Ellen kilpaile työpaikoista älykkäämpien ihmisten kanssa, niin kilpailen sellaisten kanssa joilla on huomattavasti pidempi ja monipuolisempi työhistoria.

Viime aikoina olen pyrkinyt unohtamaan työllistymiseen liittyvän toivottomuuden ja yrittänyt keskittyä opinnoissani minua eniten kiinnostaviin asioihin, joista voisi olla suurta etua tulevassa työelämässä. Mieltäni varjostaa kuitenkin sairastumiseni masennukseen ja pelkäänkin sen invalidisoivaa vaikutusta. Masennukseni on käytännössä aiheuttanut sen, että kyetäkseni toimimaan normaalisti minun tarvitsee levätä tavanomaista enemmän. Tiiviin työskentelyn jälkeen tarvitsen pitkät unet, jotta kokisin mieleni virkeäksi. Väsymyksen tunne estää myös tehokkaan liikkumisen, joka osaltaan saattaisi edesauttaa jaksamista.

Fyysisen kunnon rapautuminen onkin yksi niistä asioista, jotka minua harmittaa eniten. Haluaisin kyllä liikkua monipuolisesti ja nauttia siitä, mutta tällä hetkellä fyysinen jaksamiseni ei mahdollista riittävän hyvän peruskunnon ylläpitämistä. Tämä tuntuu mahdottomalta kierteeltä, johon täytyy yrittää löytää parannuskeinoja pienin askelin ja ottaen elämän päivä kerrallaan. Mitään pitkälle kantavia suunnitelmia ei kannata vielä tehdä, sillä niiden miettiminen vie minulta yllättävän nopeasti voimat. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen menettänyt sairauteni takia näköalan omaan elämääni sekä uskon täydellisestä parantumisesta.

Onkin huvittavaa, että työkykyni on laskenut merkittävästi, mutta kykenen kirjoittamaan mielessäni pyörivistä tunteista ja ajatuksista vaivattomasti. Kirjoittaminen itsessään ei aiheuta minulle fyysistä väsymystä niin kauan kun ajatukseni jaksavat rullata. En koe kirjoittamista fyysiseksi työksi ja tämän vuoksi työ jonka tuloksellisuus riippuisi kirjoittamisen määrästä, sopisi minulle ehkä parhaiten. Opiskelen tietotekniikkaa, jossa kirjoittaminen on hyvin vähäistä tai liittyy lähinnä tekniikkaan. Inhoan tylsää ohjelmointia ja se vie minusta mehut hyvin nopeasti, mutta itse kirjoittaminen ei aiheuta koskaan tuskaa.

Toivottavasti jaksamiseni kirjoittamista kohtaan tarttuisi muihinkin toimintoihini, sillä pidän kirjoittamisen tuottamisesta. Nauttisin varmasti suuresti, jos pystyisin tuottamaan tuloksia myös muissa asioissa. Esimerkiksi siivoaminen ja yleisestä hygieniasta huolehtiminen ovat usein laiminlyötyjä asioita tässä mielentilassa. Haluaisin löytää keinot kanavoida voimani muihinkin asioihin, jolloin voisin ehkä nauttia työni tuloksista muillakin tavoin. Olisi esimerkiksi hienoa saapua asuntoon, joka olisi siisti ja tiskit olisivat tiskattu omasta toimesta. Olisi hienoa tehdä asioita automaattisesti, esimerkiksi mennä suihkuun ilman sen suurempia mietteitä. Olisi mahtavaa tehdä asioita rutiinilla ilman, että ajattelisi niiden vaativan suurta työmäärää.

Masennus on todellakin mieleni syöpä, toivottavasti paranen tästä mahdollisimman pian. Toivon myös, että kukaan muu ei sairastuisi tähän. Masennukseni on vamma joka ei näy kadulla ulospäin eikä kukaan tiedä ilman erikseen sanomista, että olen sairas. Masennus on kuitenkin suurempi este kuin kipsattu jalka, sillä se estää tehokkaammin liikkumisen ja elämisen kuin alaraajahalvaus.