Lapsuusaikani kipeät muistot

Sain illalla heikosti unesta kiinni, joten avasin Spotifyn ja ryhdyin kuuntelemaan musiikkia. Olen tehnyt itselleni soittolistoja mielentilojen mukaan ja näistä valitsin ensimmäiseksi melankolisimman. Ajattelin, että rauhallisempi tahtilaji ja haikeat sävelet saisivat unen tulemaan herkemmin. Ja mitä vielä! Mieleeni tulvi noiden surumielisten klassisten kappaleiden aikana mitä mieltä painavampia muistoja. Sellaiset kappaleet kuin ”Narvan marssi” ja Tapiolan kuoron ”Suojelusenkeli” saivat minut herkästi itkemään.

1397172580_b98b8d902d_z
Lähde: Flickr.com

Suojelusenkelin liittyy lapsuuteeni merkittävällä tavalla. Alakoulu-ikäisenä 90-luvulla isoisäni äitini puolelta täytti 80-vuotta. En tiedä kenen idea se lopulta oli, mutta päädyin harjoittelemaan ja esittämään tuona merkkipäivänä suojelusenkelin. Muistan jännittäneeni esiintymisessä ääneni särkymistä, sillä lapsena lauloin hyvin korkealta. En lainkaan ymmärtänyt lauluun sisältyvää emotionaalista sanomaa ja sisältöä tuolloin, mutta nyt tuon kappaleen kuunteleminen saa minut surulliseksi. Isoisäni syntymäpäiväjuhlissa tuolloin laulamani kappale sai monet liikuttumaan ja kyynelehtimään, jota silloin suuresti kummastelin.

Lapsena uskoin jumalaan ja Jeesukseen. Luin kristinuskoon liittyviä tarinoita kirjasarjasta, jossa oli mukana kuvia maalauksista. Tarinat olivat kuin satuja, joilla uskoin olleen jonkinlaista todellisuuden taustaa. Uskoni kuitenkin alkoi vähetä kiusatuksi joutumisen myötä. Vaikka kuinka iltaisin rukoilin, niin aina seuraavana päivänä jouduin jonkun pilkan tai härnäämisen kohteeksi. Lopulta kristinuskosta tuli minulle punainen vaate, jonka avulla voi paeta omaa kyvyttömyyttään vaikuttaa omaan asemaansa. Kun jouduin kiusatuksi, reagoin kiusaajien odotuksien vastaisesti ja välillä seisoin kiusaajiani vastaan. Sain olla välillä rauhassa ja lopulta kiusaajani kiinnostuivat muista epäonnisista. Onneksi osa näistä kiusaajista muuttuivat murrosiän aikana niin paljon, että osasta heistä tuli hyvin reiluja ihmisiä.

Eniten suojelusenkeli-laulu saa minut muistelemaan niitä hetkiä lapsuudesta, jolloin hakeuduin yksinäisyyteen ja itkin. Itkin tunnetta, joka oli äärimmäisen murskaava. Tuo tunne oli se, että aistin jollain tavalla olleeni ei-haluttu ja tuntui kuin en olisi elänyt oikeiden vanhempieni kanssa. Tuo tunne saa minut tälläkin hetkellä kyynelehtimään ja tiedän sen olevan yksi suurimmista syistä masennukseni taustalla. Se on se syy miksi en kykene löytämään hyvää oloa omista teoistani sisäisen mielihyvän kautta, vaan mielihyvän tunteen pitää tulla konkreettisesti ulkopuolelta. Haluan auttaa ja miellyttää, jotta voisin kokea olevani merkityksellinen. Haluan kokea sen tunteen, mikä minulta jäi lapsena kokematta.

Saatat miettiä, että miten hirveässä perheessä olen kasvanut, etten ole kokenut itseäni halutuksi ja rakastetuksi? Itse asiassa lama-ajan perheeni oli hyvin siedettävä lapsuudenkoti. Isäni ei hakannut minua selvin päin, vanhempani osoittivat jollain tasolla rakkautta minua kohtaan ja pahanteon seurauksena sain usein nuhtelut selkäsaunan sijaan. Vanhempani joutuivat kamppailemaan rahavaikeuksien kanssa ja ymmärrän heitä. Tiedän ja tunnen lapsuudesta kavereita, jotka eivät olleet yhtä onnekkaita perheidensä kanssa. Toisaalta tunnen sellaisia perheitä, joissa olisin halunnut olla osana. Niihin perheisiin ei liittynyt raha vaan rakkaus. Kavereiden luona yökyläilemässä ollessa tietyissä paikoissa pystyi aistimaan, miten paljon vanhemmat osoittivat rakkautta lapsiaan kohtaan.

Tänään en ole katkera vanhemmilleni, he toimivat parhaan kykynsä mukaan. Syntymä on arpapeli, jossa voi käydä hyvin, kohtalaisesti tai huonosti. Minulle kävi kohtalaisesti ja olen tällä hetkellä vielä pinnalla. Valitettavasti kaikille ystävilleni ei käynyt edes kohtalaisesti. Yksi näistä ystävistäni on nyt kuollut ja hän eläisi, jos olisi syntynyt kohtalaiseen perheeseen. Tiedän sen varmasti.

 

Raikkaita kohtaamisia ja uskoa huomisesta

haseki_huerrem_sultan_roxelane
Roxelana, Suleiman Suuren vaimo. Maalaus on fiktiivinen näkemys hänestä, mutta hyvin kaunis sellainen. Lähden:commons.wikimedia.org

Jotain edistystä on tapahtumassa, sillä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen uskaltauduin nostamaan katseeni ja katselemaan kaupungilla vastaan tulleita naisia. Ja millaisia naisia näinkään! Jokaisella näkemälläni oli seuranaan omanlaisensa viehätysvoima ja mieltäni piristi aina kun näin jonkun naisen hymyilevän. Minulle riittää se, että saa nähdä ihmisten voivan hyvin ja nauttivan elämästä edes pieniä hetkiä kerrallaan, sillä se on tarttuvaa ja sitä osaa itsekin nauttia mukana. Vaikkakin vain hyvän välimatkan päästä.

Huomenna on taas se päivä, jolloin pääsen jakamaan vuosien aikana kartuttamaani tietoa tietotekniikasta sitä tarvitseville nuorille miehille. Tuo kyseinen toiminta on oikeastaan sitä mikä piti minut pinnalla jo vuosi sitten. En pääse hukkumaan omaan murheeseeni ja itsensä arvostamisen puutteeseen, kun voin auttaa niin pienin teoin ihmisiä, joilla vielä vuosi tai kaksi sitten ei ollut tietoa edes hengissä selviämisestä. Tarkoitan siis vapaaehtoista toimintaa turvapaikanhakijoiden, pakolaisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Jos olisin aikoinaan syntynyt sellaiseen perheeseen, jossa välittäminen olisi näytetty konkreettisesti ja jossa minua olisi kasvatettu aktiivisesti, niin en ehkä olisi tässä tilanteessa. Ainoa asia jonka lapsena opin positiivisesta palautteesta oli se, että hassuttamalla tai muulla tavoin saattoi saada toisille hymyn aikaiseksi. Hymyn saaminen aikaan toiselle ihmiselle tuntuu hyvältä, samoin naurun kuuleminen ja näkeminen. Jos haluaisin kerätä huomiota, niin olisin jo aikoja sitten valinnut saman tien kuin useat tässä maassa toimivat koomikot ja viihdyttäjät. Minulla on tosin myös kokemusta hyvin negatiivisista asioista, joten haluan mieluummin pysytellä taustalla. Haluan kyllä vaikuttaa ja mahdollisimman paljon, mutta teen sen mieluummin esiripun takaa.

On toinenkin asia mistä huomaan jonkinlaista edistymistä tapahtuneen. Esitin tänään viime viikolla päässäni pyörineitä ideoita oikealle taholle ja sain heti vihreää valoa. Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja sain tietää, että toimintani edellä mainitussa viiteryhmässä on kerännyt ”melkoista suitsutusta”. Ehkä tuon takia vastaanotto olikin niin myönteistä ja samalla kertoo hyvin suomalaisesta tapakulttuurista: Kukaan ei usko ennen kuin näkee tai saa kuulla luotettavalta taholta. Sanaasi ei uskota, ellet ole saanut aikaan tuloksia tai ilman, että olet osoittanut sanasi itsestäsi todeksi jossain viitekehyksessä. Ei ihme, että tässä maassa muutoksen saaminen vie aikansa joissain asioissa.

On mahtavaa lukea itsensä kirjoittamaa tekstiä ja lukea positiivisia asioita, joita on kohdannut elämässään. Varsinkin minun tilanteessani, jossa kuukausi sitten olin perin loppu. Onneksi olen löytänyt jostain syvältä itsestäni uudelleen sen kipinän, joka saa minut nousemaan joka aamu vuoteestani. Ja täytyy tunnustaa, että ilman ammattilaisten apua ja uudelleen aloitettua mielialalääkkeiden käyttöä en olisi siinä ehkä onnistunut. Ilman ulkopuolista apua en ehkä kirjoittaisi tätä ja koneen ääressä (kahvikupposen kanssa) istumisen sijasta makaisin puisessa palttoossa. Onneksi näin, sillä silloin minulta saattaisi jäädä jotain mielenkiintoista tästä elämästä välistä.

Sadepisaroita ikkunassa

Vanhempani kävivät juuri vierailemassa luonani, edellisestä kerrasta olikin jo ehtinyt vierähtää useampi kuukausi. He asuvat toisessa maakunnassa ja käyvät luonani pari kertaa vuodessa. He ovat niitä harvoja ihmisiä, jotka käyvät luonani vierailemassa ja antavat silloin syyn aloittaa asunnon siivoamisen sekä viikkojen aikana kertyneen tiskivuoren korjaamisen. Koiran omistajana sentään saa hyvän syyn imuroida aina pöly- ja karvakoirien ilmaantuessa lattialle, mutta muuten sotkuisuus ei haittaa minua tai koiraani.

Sairastumisestani, tai oikeastaan ensimmäisestä hoitoon hakeutumisestani on kulunut melkein kaksi vuotta. Pitkän parisuhteen kariutumisesta on taas kulunut muutamia kuukausia. Ero tapahtui aikaan, jolloin olin laiminlyönyt jo pitkään masennukseen liittyvän hoidon ja ex-avopuolison kanssa käymäni erokeskustelu jäin kuin epätodelliseksi sumuksi päähäni. Vasta myöhemmin, päästyäni ylös pahimmasta syvänteestä ylös, muistin keskustelumme ja yritin saada hänen päänsä vielä kääntymään päätöksensä suhteen. Tuolloin oli jo liian myöhäistä ja lukuisten keskustelujen jälkeen sain tietää, että eroamiseen johtanut tie oli alkanut ensimmäisen hoitojaksoni aikana.

Viimeiset viikot ovat olleet tunteideni osalta kamalia ja lopulta minun oli hakeuduttava uudelleen hoitoon. Oli tunnustettava itselle tosiasiat ja lopettaa itsensä sumuttaminen. Ennen hoitoon hakeutumista koin elämäni synkimmät päivät, jolloin tunsin olevani ensimmäistä kertaa aivan ypöyksin. Koin syvästi sisälläni, että elämästäni oli pudonnut tyystin pohja ja pidin siihen syyllisenä omia toimiani sekä sairauttani, kokemaani masennuksen tilaa.

Vasta lääkehoidon uudelleen aloittamisen ja ammattiavun piiriin hakeutumisen myötä olen kyennyt hyväksymään kariutuneen parisuhteen, mutta katkeruus on edelleen läsnä. Rakkaus toista kohtaan on edelleen olemassa, mutta vastakaikua sille en tule enää saamaan. Ero ei ehkä tuntuisi niin pahalta jos minulla olisi ystäviä, joille voisi purkaa tuntojaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin yksin vailla ystäviä, seuranani on ainoastaan koirani. Ystävien kaipuu on yksi niistä asioista, jotka tulvivat mieleeni joka päivä ja kadun vanhojen ystävyyssuhteiden katkeamista.

Onneksi olen saanut aitoa tukea hoidostani vastaavilta ammattilaisilta, jotta olen kyennyt saamaan takaisin osan toimintakyvystäni. Suurimpaan ahdistukseen olen onneksi saanut lääkkeitä, jotta pystyn nukkumaan öisin. Ruokahaluni on jälleen palaamassa, mutta isäni ei voinut olla huomaamatta silminnähden laihtunutta ulkonäköäni. Osa minusta on huolissaan fyysisestä voinnistani, mutta masentunut ja melankolinen puoleni haluaa velloa negatiivisissa tunteissa itsestä huolehtimisen sijaan.

Ulkona on vielä valoisaa, ikkunaan iskeytyy sulaneesta räystäslumesta tippuvat vesipisarat. On jälleen aika viedä koiraa tarpeilleen ja ajattelen, että onneksi on koira ja syy poistua asunnosta vähintään kolme kertaa päivässä.