Rikollinen viisaus lusimalla

Ei sellaista ihmistä oikeasti ole kuin rikollinen. Se on itseään parempana pitävän ihmisen keksintöä sekä niiden, jotka ovat helvetin hukassa elämänsä kanssa. Tuo jälkimmäinen ajautuu tekemään aivan järjettömiä typeryyksiä todistaakseen olevansa paha. Sellainen on itse asiassa ajattelemattomuutta.

Vankilatuomioni lopun häämöttäessä mietin hyvin usein, että ”tuleekohan vapaus sittenkin liian nopeasti?” Ehdinkö henkisesti varautumaan siihen hetkeen, jolloin minä en herääkään enää vartijoiden tekemään aamutarkastukseen tai aina mennen tullen ilmoita mihin olen menossa tai tulossa. Itse asiassa vapauden koittamisen myötä melko moni lakkaa olemasta kiinnostunut siitä mitä teen tai missä olen.

Olen vakavasti laitostunut. Täällä laitostuu ihan jokainen. Ei ole sellaista kaveria, joka kävisi vankilassa pyörähtämässä eikä se vaikuttaisi kielteisellä tavalla tähän. Ja kielteisellä tarkoitan juurikin laitostumista. Se siitä pelotevaikutuksesta kun rikosta suunnitellessa miettii, että ”pahimmassa tapauksessa joudun vankilaan. Sehän on kuin kotiin menisi.”

Vankila ei ole mikään lepokoti kuitenkaan. Jos et halua viettää koko ehdotonta tuomiotasi 23/7 kivitalon sellissä, niin sitä joutuu todistamaan olevansa luotettava. Lähtökohtaisesti kaikki, jopa muut vangit pitävät sinua maailman epärehellisimpänä ihmisenä. Pitää puhua ja puhua, pitää toimia pitkäjänteisesti todistaakseen puheensa aidoksi. Avolaitoksessa näkee, että jotkut eivät kykene siihen. Moni saa pikapassituksen kivitaloon, sillä pitkäjänteisyys on luonteen piirre. Pääosin. Sitä voi tietenkin harjoittaa, mutta vähissä ovat länsimaiset tavat sen harjoittamiseen. Ja vankilasta niitä on turha etsiä.

Aika moni näistä tyypeistä olisi välttänyt tämän ”tien” jos heillä olisi ollut joku, jolle puhua. Joku joka olisi kuunnellut. On aika sydäntä särkevää, kun seuraa miten ihan mukavan oloinen sielu toistaa esimerkiksi isänsä tai isäpuolen kaavaa omassa parisuhteessaan. Sellaista kaavaa, joka tulee laitapuolen kulkijoilta. Niiltä, jotka eivät osaa olla kenestäkään vastuussa. Heillä on vaikeaa olla vastuussa itsestään.

Olen aika väsynyt. Väsynyt kuuntelemaan miten ihminen puhuu päteäkseen. Tekisi mieli sanoa, että ”hei! Olen kuullut tuollaisen puheen jo tuhansia kertoja ennen! Minulle riittää ihan se, että olet olemassa elämässäni ilman henkselien paukuttelua. Ei sinun tarvitse pyrkiä olemaan mitään enempää silmissäni. Minä pidän sinusta kyllä tuollaisenakin.”

Kirjoitin juuri sen, mikä on salaisuus jokaisen, poikkeuksellisen onnellisen ihmissuhteen takana. Mieti sitä.

Vankeus on kuin kaninkolo, mutta Liisaa ei näy missään

Vankeutta, vangitsemista ja vankina olemista on vaikea kuvailla. Ehkä se johtuu siitä, että vankila on ympäristönä normaaliyhteiskuntaan verrattuna niin kovin erilainen. Tai ehkä se johtuukin siitä, että sopeutumista on vaikea pukea sanoiksi. Vankeutta voi olla helpompi kuvailla henkilölle, joka on suorittanut varusmiespalveluksen. Sekin on, näin jälkeenpäin molemmat kokeneena yhdenlaista vankeutta. Siinä rajoitetaan liikkumisvapautta ja kansalaisoikeuksia.

Sopeuduin vangitsemiseen hetkessä. Missään vaiheessa eteeni ei tullut hetkeä, että vankilasellin seinät olisivat kaatuneet päälleni tai rautaoven sulkemisesta johtuva ääni olisi käynyt sietämättömäksi. Mieleni ei tehnyt mieli kapinoida, asettua järjestelmää vastaan tai karata. Mielessäni pyörivät enemmänkin se, että saavatko läheiseni pidettyä huolta koirastani.

Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä.

Koirani. Se on ollut koko vankeuden raskain aihe. Ihmisiin saa kontaktin kirjeitse ja puhelimitse, muttei koiraan. Lisäksi parin vuoden vankeus on pois siitä ajasta, jonka voisin viettää koirani kanssa. Vankeuden alkupuolella pidin esillä koirani kuvaa, mutta joulun tienoilla kuva katosi seinältä asiapapereiden sekaan.

Jos muuttuu vankilassa, muuttuu pysyvästi

Vankeudessa on kyse selviämisestä. Henkisestä selviämisestä. Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä. Ainoastaan viikonloppuna sellit saatetaan avata hieman myöhemmin ja sunnuntaisin sekä pyhinä ruokailut järjestetään eri kellonaikaan arkipäivään verrattuna. Muuten päivät toistavat itseään, samoin keskusteluaiheet. Jos haluaa pitää kiinni siitä, että vapautuu mieli jotenkin kirkkaana, pitää keksiä tekemistä. Minulla se oli lukeminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. Suljetussa vankilassa kirjoitin hieman yli keskivertoromaanin verran päiväkirjaa.

Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus.

Vankilassa ei ole muuten mikään pakko käydä läpi katumusta. Se on täysin vapaaehtoista. Mikään ei pakota kohtaamaan itseään peilistä, mikään ei kannusta reflektoimaan elämäänsä millään tavalla. Hämmästyttävää kyllä vankilassa kohtaa eniten eräänlaista kuntouttavaa keskustelua vankien kesken, joskin sekin on usein tasoa miten välttää seuraava vankilareissu. Jos en lue itseäni mukaan, niin olen kohdannut tähän mennessä kolme rikoksesta tuomittua, jotka ovat myöntäneet suoraan olevansa täysin itse syypäitä siihen miksi ovat tai olivat vankilaan joutuneet. Se on aika vähän, sillä vankeusrangaistuksen aikana tutustuu vähintäänkin pintapuolisesti useisiin kymmeniin rikoksesta tuomittuun tai tutkintavankiin.

Eikä haluttomuus reflektoida elämäänsä johdu useinkaan siitä, että olisi kykenemätön tekemään sitä. Tai olisi täysin haluton tekemään sitä. Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus. Ego nimittäin sanoo pään sisällä, että vika on ympäristössäsi. Olet olosuhteiden uhri.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan.

Ne ihmiset, jotka hyödyntävät aikansa vankilassa kehittääkseen itseään muutenkin kuin raskasta rautaa nostelemalla saavat hyötyä menettämisen sijaan. Kun itse sain siirron suljettuun vankilaan, ryhdyin välittömästi käymään vankilan psykologin ja pastorin luona keskustelemassa. Jaoin keskusteluaiheet karkeasti siten, että psykologin kanssa kävin läpi sisäistä dialogiani ja pastorin kanssa ihmissuhteitani, molempien luona kerran viikossa. Vankilan vähäisistä virikkeistä johtuen keskityin lukemaan psykoanalyysiä ja buddhalaisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja jonka lisäksi kirjoitin laajalti reflektoivaan sävyyn päiväkirjaani. Kolme tuntia keskustelua viikossa kahden ammattilaisten kanssa ja sen lisäksi omatoimista käsittelyä yli toistakymmentä tuntia viikossa. Tein vuodessa sen mihin minulla olisi mennyt vapaudessa 3–5 vuotta.

Vuosi saattaa tuntua pitkältä ajalta, varsinkin kolme tai saati viisi vuotta, mutta persoonallisuuden muuttamiseen vuosi ei tunnu riittävän edes puolipäiväisenä työnä. Kun ryhtyy perkaamaan läpi tunne-elämäänsä, niin siinä joutuu vastatusten Carl Jungin nimeämän varjon kanssa. Se sisältää kaiken sen mitä olet elämäsi aikana työntänyt syrjään ja jättänyt käsittelemättä, ja joka on jäänyt varjostamaan sinua henkisenä painolastina.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan. Väkivaltaa olen kohdannut lapsuudessa kaikissa sen olomuodoissa, alkaen ”poikien leikeistä.” Kun tänään pysähdyn miettimään mitä väkivalta on, niin tunnistan sen aiempaa herkemmin. Se minkä tunnistaa, sen voi myös välttää. Ja sen minkä voit välttää, voit myös tarpeen vaatiessa kohdata eri tavalla.

Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään.

Tämän päivän vankila on eilispäivän vankila

Jos jollain on vankilasta sellainen mielikuva, että se toimii yhteiskuntaan kuntouttavana laitoksena, niin saanen ampua tuon mielikuvan alas. Siellä kuntoutuminen on täysin itsestä kiinni ja siihen avun saaminen on yhtä työlästä kuin vapaudessa, tosin fyysinen etäisyys ammattilaiseen on paljon lyhyempi. Ja kyetäkseen täysin kuntouttamaan itseään täytyy olla jo jonkinlaisella terveellä pohjalla itsensä kanssa. Tässä melko todennäköinen syy sille miksi vankilaan joutuessa on suuri vaara ajautua vankilakierteeseen.

Tänä päivänä vankilaan joutuessa vangitusta ottaa kopin joku vartioista, joka selittää hyvin ylimalkaisesti tavat ja toiminnat. Jos on tutkintavanki, niin aika menee odotellessa oikeuskäsittelyitä ja lainvoimaisia tuomioita, valittamisesta ja oikeuslaitoksen sijainnista riippuen noin 3-12 kuukautta. Kun lainvoimainen tuomio on astunut voimaan ja status muuttuu tutkintavangista vankeusvangiksi, tulee eteen toinen ”pakollinen” puhuttelu. Tämä RANSU-keskustelu tulee eteen siis parhaimmillaan jopa yli vuoden päästä vangitsemisesta, vaikka siinä otetaan kantaa juuri kuntoutumiseen ja itsensä kehittämiseen! Lievemmissä rikoksissa, joissa on voinut vastata vapaalta jalalta, tällainen RANSU-keskustelu pidetään parin päivän sisällä saapumisesta vankilaan.

Voitte vain kuvitella miten paljon muut vangit ehtivät vaikuttamaan tuona aikana, joka on ensimmäisen ja toisen pakollisen keskustelun välillä?

Väkivaltaan paatuneen ihmisen kuntouttamiseksi siten, että tämä ei olisi enää vahingoksi A) itselleen B) siinä samalla muille, voitaisiin tehdä paljon enemmän ja resurssit sitä varten on jo olemassa. Niitä ei vain käytetä kovinkaan tehokkaasti.

Kun ihminen päätyy vankilaan, hänet tulisi haastatella. Käydä läpi menneisyys ja mielikuva tulevasta, pois luettuna epäilty rikos. Haastattelun tulisi tehdä vankilan ainoa täysin koulutettu ihmisasiantuntija eli psykologi, apunaan asiantunteva päihdetyön ammattilainen ja riittävän laajan työkokemuksen omaava pastori. Rangaistusajan suunnitelma eli RANSU tulisi nimetä ennemminkin vangitsemisajan suunnitelmaksi (VANSU), jotta se koskettaisi myös tutkintavankeja ja se tulisi avata välittömästi vankilaan saavuttaessa.

Lisäksi vankilaorganisaation toimintakulttuuria tulisi uudistaa tästä päivästä. Vanki on koko vankeuden ajan suurennuslasin alla. Vain rikkeistä tehdään merkintöjä vankitietojärjestelmään ja tuo järjestelmä vaikuttaa siihen millaisiin toimintoihin pääset osallistumaan. Se vaikutta myös siihen pääsetkö tapaamaan läheisiäsi vankilassa tai tuomion 2/3 vaiheilla vankilan ulkopuolella. Merkinnän voi saada siitä, että selli on likainen tai siitä, että myöhästyy jostain sovitusta ajasta minuutin. Merkinnän voi saada myös huutamisesta, tai ihan vaikkapa synkistelystä. Vartijat ja rikosseuraamusesimiehet päättävät siitä mistä ja miten tarkasti merkintöjä tehdään, vaikka virallisen linjauksen mukaan rikemerkintöjä tulisi tehdä vain ja ainoastaan järjestyssääntö- ja sopimusrikkomuksista. Olen tietoinen tapauksista, joissa aika mitättömältä kuulostavat rikkeet ovat estäneet koevapauteen pääsemisen tai parhaimmillaan vieneet mahdollisuuden avovankilapaikkaan.

Pelkkien rikkeiden sijaan kirjaa täytyisi pitää kokonaisvaltaisesti. Kun vangin tiedot avaa, pitäisi saada kuva itse vangista eikä tämän rikkeistä. Jos rikkeitä ei ole, niin tietojärjestelmä ei kerro nykyään yhtään mitään vangista, tämä siis tämän päivän tilanne. Tulevaisuudessa voidaan ehkä elää sellaista todellisuutta, missä vankitiedoissa lukee lyhyt kuvaus vangin persoonasta ja suhtautumisesta esimerkiksi omaan tulevaisuuteen. Sellaista mikä olisi hyödyllistä, kun joku ”ammattilainen” tutustuu ensi kertaa uuteen ”asiakkaaseensa.” Ellei vanki ole pyytänyt psykologia tai pastoria kirjoittamaan itsestään lausuntoa vankitietojärjestelmään, niin henkilökunta on aika tietämätön vastuullaan olevista ihmisistä.

Tuollainen kulttuuri jos mikä kannustaa olemaan ottamatta askelta kohti itseensä tutustumista. Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään. Pelkät vakuuttelut vangitulle vaikutuksesta myöhemmin vapauden aikana eivät riitä, sillä sitä ennen vangitun pitää elää joka ikinen päivä aivan erilaisessa ympäristössä: Vankilassa. Minä olin ottanut askeleen jo ennen vankeutta, mutta vankeudessa sen suunnan pitäminen on ollut vaikeaa. Vaikka olenkin vakaasti päättänyt kehittää itseäni eilistä paremmaksi ihmiseksi, aivan jokaisena päivänä.

Löin ihmistä teräaseella, ja opin ihmisyydestä

Viime vuoden kesällä tein rikoksen ja päädyin vankilaan. Siihenastinen elämäni oli johdattanut minut sellaiseen pisteeseen, kaikkine valintoineni, etten voinut tehdä muuta kuin rikkoa lakia. Rikokseni alkoi tavallaan jo kuukausia ennen sitä, mutta rikokseeni vaikuttivat eniten sitä edeltäneet 72 tuntia. Minun ja asianomistajien onneksi tekemäni väkivaltarikokset eivät jättäneet pysyviä haittoja. Henkisistä haitoista en tiedä, mutta toivottavasti nekin haitat rajoittuvat vain sellaiseen, joka pistää miettimään ennen kuin ryhtyy toimeen. Siis kaikkien osapuolien osalta.

Vaikka olen kiistänyt syyllistyneeni siihen rikokseen, josta minut on tuomittu, en ole kuitenkaan kiistänyt tehneeni rikosta. Moni kiistää välttyäkseen niin sanottujen ylitörkeiden rikosten tuomilta pitkiltä vankeusrangaistuksilta, mutta minä kernaasti istuisin yhtä pitkän tuomion lievemmällä tuomiolauselmalla. Ja kernaasti maksan samat korvaukset mitä minulle on määrätty maksettavaksi, en vain ole samaa mieltä tuomioistuimen ottamasta kannasta teon törkeästä tahallisuudesta.

Se rikoksestani. Seuraavaksi siitä, mitä olen oppinut vankilassa ihmisyydestä. Ja voi pojat, paljon olen siitä oppinutkin!

Vankilan tehtävä on rankaista. Se on keppi, ei mikään porkkana. Yhteiskunnassa vankilan ja rikoksista langetettavien vankeusrangaistusten tehtävä on toimia ennaltaehkäisevästi. Eihän kukaan halua menettää vapauttaan ja joutua vankilaan? Eihän? Niin sitä minäkin ajattelin, mutta toisin kävi.

Vankilassa tapaa monenlaisia ihmisiä ja elämäntarinoita heidän takanaan. Harvaa heistä on estänyt tekemästä rikosta pelote tuomiosta tai vapauden menettämisestä vuosikausiksi. Se on sivuseikka. Heitä olisi saattanut estää yksikin ymmärtävä aikuinen heidän lapsuudessaan, sijaisperhe tai jos joku olisi ottanut hieman koppia, kun elämä aikuisuudessa on alkanut lipsua raiteiltaan.

En ehkä olisi allekirjoittanut tätä kaksi vuotta sitten, mutta sitä oppii ihmisyydestä jänniä puolia, kun istuu aamukahvilla ja -tupakalla suljetussa vankilassa ja vastapäätä istuu julmalla tavalla ihmisen murhannut ihminen. Ja nauramme kyyneleet silmistä valuen helvetin hauskalle vitsille. Tai kun pohtii ihmisarvoa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuristanut kaverinsa hengiltä puhelinkaapelilla. Tai kun kutsuu omaan selliinsä iltateelle ihmisen, joka on ampunut oman isänsä. Pelottiko minua näiden ihmisten läsnäolo? Ei. Välillä pelkäsin, mutta en näiden kyseisten ihmisten seurassa. Heidän seurassaan virisi sellaisia keskusteluita, joita ei olisi virinnyt missään muualla.

Valintojen vaikutus (itseesi)

Ihminen tekee jatkuvasti valintoja: Tehdäkö vai eikö? Toimia, vaiko jättää toimimatta? Sanoa, vaiko pitää kielensä kurissa? Niin teot kuin tekemättömyys vaikuttavat tulevaisuuteen. Minä pidin itseäni älykkäänä ja avarakatseisena, mutta silti päädyin lyömään ihmistä teräaseella. Korjaan, kahdella eri teräaseella.

Vankilassa olen oppinut tärkeän taidon, joka pelastaa todennäköisesti hengen. Tai henkiä. No ainakin oman henkeni. Ja se on tämä: Kuunnella sanomatta mitään. Kuunnella näyttämältä miltään. Kuunnella näyttäen vain eleet, että kuuntelet. Katsekontakti, sellainen, joka näyttää sinun olevan läsnä. Suljetulla pyrin olemaan ihan oma itseni, mutta olemaan tuomitsematta ketään. Se johti esimerkiksi tällaiseen kohtaamiseen: Nuori miesvanki tulee jälleen selliini ja kysyy, voisiko hän kääntää minulta sätkätupan. Myönnyn ja hän istuu alas. Puhun hänelle tulevasta oikeuskäsittelystä ja pian kuuntelenkin hänen kertomustaan omasta lapsuudestaan. Hän kertoo, kuinka seitsenvuotiaana näki äitinsä joutuvan miesystävän raiskaamaksi. ”Silloin hain veitsen keittiöstä ja löin sitä jätkää selkään.”

”Mutta sehän ei ollut sinun vikasi.” Hän katsoo minua ihmetellen ja jatkan: ”Siis se, että niin tapahtui. Jos olisit ehtinyt estää sen, niin se olisi saattanut tapahtua myöhemmin.” Näin kuinka puhuessani tämän nuoren miehen pää valahti alas ja hän kävi läpi menneisyyttään. ”Lupaa, ettet enää yritä löytää vikaa itsestäsi.” Saan vastaukseksi nyökkäyksen ja sellistäni poistui mietteliään oloinen mies. Näin seuraavina päivinä hänessä pienen muutoksen ryhdissä, aivan kuin hänen harteillansa olisi ollut hieman kevyempi taakka.

Valtaosa henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Melkoinen määrä muita väkivaltarikoksia tehdään myös päihtyneenä. Päihtymyksen eteen tehdään rikoksia. Myös tunteista voi päihtyä, jolloin ne vaikuttavat arviointikykyyn. Tunnekuohuissa tehdään rikoksia. Todellisuuden tajun hämärtyessä syyllistytään rikoksiin, mutta usein vain tasolla, joka ei oikeuta päivämäärättömään paluulippuun vankimielisairaalassa.

Kovin moni kohtaamani vankilavirkailija omaa samanlaisen käsityksen elämästä kuin kuka tahansa ihminen: ”Älä riko lakia, niin et joudu vankilaan!” Haluaisin vain nähdä miten ihminen, joka on kasvanut huumehelvetissä, on saanut osakseen rakkauden sijasta vihaa ja väkivaltaa, reagoisi tuollaiseen toteamukseen. Jos on nähnyt lapsena (tietämättä mitään paremmasta) miten pettymystä puretaan vaikkapa hakkaamalla toisen ihmisen päätä seinään, niin siinä ei hirveästi moraalisaarnat auta, kun lapsuuden opit ottavat vallan tunnemyrskyssä. Tai koitapa kertoa näsäviisaasti, miten rikos ei kannata sellaiselle ihmiselle, joka on yllättänyt humalapäissään puolisonsa päältä vieraan tyypin. ”Yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymiset.” Suosittelen kokeilemaan ensin itse käytännössä miltä se tuntuu, kun sinulle rakkauttaan vannonut ja vain sinulle uskoutunut ihminen pitää lystiä kolmannen pyörän kanssa sinulta sitä ensin kysymättä. Ja siinä sängyssä, missä sinä nukut yösi puolisosi kanssa.

Vankiloista eroon (valtaosasta)

Tämä on tietysti utopiaa, mutta se ei merkitse, etteikö sitä kohti kannattaisi pyrkiä: Valtaosa Suomen vankiloista tarpeettomiksi vuoteen 2060 mennessä! Ja se on helppoa. Minäpä kerron miten tämä tapahtuu.

Muutetaan varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opetussuunnitelmaa sellaiseksi, että sen ensisijaisena tavoitteena on kehittää kasvavalle ihmiselle erinomaiset tunne-elämän taidot. Toissijaisesti peruskoulun tulee tunnistaa kunkin yksilölliset oppimisvalmiudet ja -keinot, joita sitten kehitetään matkalla kohti aikuisuutta. Kolmannella sijalla tulee motoriset valmiudet ja vasta neljännellä sijalla varsinaisen tiedon omaksuminen. Ja tuota tiedon omaksumista pitäisi tehdä viisauden kehittämisen nimissä, ei älykkyyden.

Tällainen ei onnistu tietenkään ilmaiseksi, vaan ryhmäkoot pitää saada pieniksi. Hyvin pieniksi. Lisäksi vastuuta eri asioista pitäisi jakaa useammalle ammattilaiselle. Oppimista tukemaan opettajien lisäksi avustajia, tunne-elämän taitoja opettamaan sellaisia, jotka ovat saaneet muutakin psykologian opetusta kuin mitä yliopistojen peruskursseilla on tarjota. Liikunnassa tulisi aina lähteä siitä liikkeelle, että liikkuminen on hauskaa ja sitä tehdään ennen kaikkea leikin keinoin. Liikunta ja tunne-elämän taitojen kehittäminen kulkevat myös käsikkäin, joten tunne-elämän ammattilaiset tekisivät tiivistä yhteistyötä myös liikunnanopettajien kanssa.

Mitä tämä maksaisi? Maltaita, minä sanon. Mutta vuoden 2060 jälkeen ei enää yhtään mitään. Vajaan neljän vuosikymmenen päästä astuu estradille sellainen sukupolvi, joka on tullut kasvatetuksi sellaisten toimesta, jotka ovat saaneet erinomaisen koulutuksen omiin tunteisiinsa ja jotka osaavat huomioida myös toisten tunteet. Vaikutus yhteiskuntaan olisi ilmiömäinen, suorastaan käsittämätön. Vankiloita tarvittaisiin edelleen, mutta vain todellisia ja tunnistettuja psykopaatteja varten. Mutta vaikutuksen näkisi aivan kaikkialla, ei pelkästään vankiloiden määrässä.

Takaisin tähän hetkeen. Tilastollisesti katsottuna Suomessa yritetään tappaa vähintään yksi ihminen joka päivä, ja yritys onnistuu karkeasti katsottuna joka neljäs päivä. Ja sitten ne muut rikokset, jotka nekään eivät ole mitään vähäpätöisiä. Voit tehdä testin. Mieti montaako ihmistä on yritetty surmata tämän tekstin julkaisun ja tämän hetken välillä? Ja onko mahdollisesti ”onnistuneita” tapauksia?

Siinä hieman pohdittavaa, kun jäät odottamaan mietteitäni siitä miten paatuneen rikollisen voi saada muuttamaan tapansa. Sellainenkin on mahdollista.