Egon yhteys vuorovaikutuksen laatuun

4695020138_0fdfa80a56_oIhmisten suurin helmasynti kaikenlaisissa ihmissuhteissa on puutteellinen vuorovaikutus. Viaksi sitä ei voi oikein nimittää, sillä ihmisen päänuppi toimii siinä tilanteessa juuri niin kuin pitää: Tekee oletuksia käsillä olevan tiedon perusteella. Puutteellinen vuorovaikutus johtaa puutteellisiin johtopäätöksiin, jotka taas johtavat huonoihin päätöksiin. Oli sitten päätös avata sanainen arkkunsa tai elämää koskettava suunnanmuutos.

Olen töissä päässyt todistamaan tällaista tapausta, missä puutteellinen vuorovaikutus on johtamassa yhden ihmisen kohtalaisen suureen nöyryytykseen ja ”kasvojen menettämiseen.” Sellaista on ikävä katsella ja sitä olen yrittänyt hienoisin elein sekä sanoin estää. Työpaikkojen yhä monimutkaistuvissa organisaatiohimmeleissä ei tosin ole mahdollisuutta mennä sanomaan asioita suoraan kuin epävirallisesti ja tuo ihminen on melkoinen teflon, mitä tulee epävirallisiin keskusteluihin. Siihen saattaa vaikuttaa se, että hänellä on ihan pikkuriikkinen asennevamma muita asiantuntijoita kohtaan.

Sitä varten esimiehet ovat olemassa, että he auttavat alaisiaan kehittymään.

Olen kohdannut tällaisen hieman vastaavanlaisen, mutta luokassaan pahemman tapauksen kerran aikaisemmin. Kyseessä oli Aku Louhimiehen elokuvaprojekti, jossa uudelleen filmatisoitiin kansakunnan tunnetuin elokuva lyhentämättömän sotaromaanin pohjalta. Erääseen tehtävään oli valittu naishenkilö, joka ei todellakaan hallinnut vuorovaikutusta ja omasi megalomaanisen egon. Se johti käytännössä siihen, että hän otti olosuhteiden luomat haasteet vastaan huonosti. Liikenneruuhkatkin muuttuivat siinä minun henkilökohtaiseksi viakseni ja moni muu vaikeutti hänen elämäänsä tuomalla esille yksityiskohtia, jotka vaikuttivat oleellisesti hänen työhönsä. No vuorovaikutuksen osalta hän oli hyvä avaamaan suutaan, mutta sen hieman negatiivisessa merkityksessä.

Onneksi tuo nainen ei tullut hirveästi kärsineeksi tuon produktion aikana uransa osalta, vaan hän on edelleenkin elokuvateollisuudessa ja päässyt etenemään tuon aikaisesta pestistään. Siihen en osaa vastata, että onko hän kehittynyt vuorovaikutustaidoiltaan ja antaako hän edelleen egonsa vaikuttaa työnsä laatuun. Oli ihminen sitten kuinka hankala tapaus tahansa, niin ei kukaan ansaitse taloudellista ahdinkoa puutteistaan. Sitä varten esimiehet ovat olemassa, että he auttavat alaisiaan kehittymään. Jos he eivät kehity kaikista ponnisteluista huolimatta, niin sitten on edessä työtehtävien, työpaikan tai alan vaihto. Ei taloudellinen kurimus potkujen kautta.

Nykyisessä hommassani todistama tapaus taas on olosuhteiltaan erilainen: Nyt toimitaan täysin eri mittaluokan asiantuntijaympäristössä, eikä taiteilijavaltaisessa projektissa. Egon vaikutus omaan työhön kostautuu jossain vaiheessa ennen pitkää, ja asiantuntijaverkostojen osalta tämä maakunta on todella pieni. Se tarkoittaa eittämättä taloudellista haittaa pitkässä juoksussa tälle tapaukselle, mikä on taas täysin väärä seuraus. Oikean seurauksen tulisikin olla se, että hänelle annetaan mahdollisuus kehittyä hemmetin hyväksi asiantuntijaksi omassa työssään. Siihen hänellä on todella hyvät eväät, jahka vuorovaikutustaitoja päästään hieman hiomaan. Siihen hän tarvitsee esimiestensä tukea ja ennen kaikkea palautetta. Rakentavaa sellaista.

Alkukantaiset taipumuksemme ja nisäkäsaivomme

7879735812_f1cbb97b84_b

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sitä, miten toimintamme heijastuu meihin takaisin ympäristöstämme, toisten ihmisten ja melko usein muidenkin asioiden kautta. Fyysisesti heikko ihminen jos ei hyväksy heikkouttaan, niin satuttaa todennäköisesti itsensä. Ei välttämättä, mutta edellytykset sille ovat melkoiset. Ihminen, joka ei suostu myöntämään omaa inhimillisyyttään, ajautuu taipumattomuuteen ja tulee saaneeksi osakseen loittonevia selkiä. On kuitenkin hyvä omata ydinarvoja, joiden kohdalla ei ole valmis joustamaan. Ainakaan silloin, kun joku tahallisesti yrittää rikkoa tai muuttaa niitä. Se toimii pohjana sille, että pystyy sanomaan ”ei” tai ”en voi hyväksyä toimintaasi.” Ydinarvoissakin on suuria tapauskohtaisia eroja, eivätkä ne aina johda epäitsekkääseen käytökseen. ”Minä olen elämäni tärkein ihminen” voi johtaa joko altruistiseen käytökseen, missä henkilö huolehtii jaksamisestaan tai käytökseen, missä henkilö alkaa käyttämään toisia hyväkseen.

Joku viisaampi saattaisi kyetä vastaamaan tähän paremmin, mutta oman näkemykseni mukaan primitiivisin puolemme ei kaihda väkivaltaa. Selviytymisemme on kiinni reaktioistamme ja niitä ovat taistelu, pakeneminen tai valmistautuminen kuolemaan. On yksilöllistä, kykenemmekö liikkumaan näiden eri reaktioiden välillä ja miten me kulloisessakin tilanteessa toimimme. Olosuhteiden ollessa oikeat kykenemme olemaan toisia kohtaan todella julmia. Minä tiedän kykeneväni siihen, ja suurella todennäköisyydellä sinäkin kykenet siihen. Se on täysin eri asia, että hakeudutko sellaisiin tilanteisiin vai vältteletkö niitä, joissa olosuhteet julmuudelle ovat suotuisia.

Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta.

Väkivalta itsessään, kipu sekä kuolema eivät kiehdo minua millään tavalla. Pasifistinen utopia olisi jotain, missä varmasti viihtyisin erinomaisesti, vailla kipua ja kuoleman korjatessa vain vanhalla iällä. Kokemukseni kivusta, kuolemasta ja väkivallasta ovat jättäneet syvät arvet minuun, mutta siitä huolimatta minua kiehtoo ihmisen taipumukset tuottamaan noita kaikkia toisille ihmisille ja elämille. Miten voimmekaan kyetä olemaan yhtenä hetkenä sivistyneitä ja rauhallisia, mutta muutaman minuutin päästä saatamme olla toisen kurkussa kiinni?

Olen kohdannut itseni ja toisten ihmisten kohdalla liikkeellepanevia voimia väkivaltaisen käytöksen suhteen, joista olen tunnistanut kaksi toisistaan eriävää piirrettä. Motiivit ovat joko sisä- tai ulkosyntyisiä, mutta motiivin rakentumiseen tarvitaan aina molempia. Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta. Lapsuuden kokemuksemme, vääryyksiksi kokemamme kohtelu ja laiminlyönnit iskostavat meille kieroutuneen maailmankuvan. Huono-osaisuutta osakseen elämänsä aamunkoissa saaneella henkilöllä on vaikeuksia ymmärtää, että pääosa ihmisistä välittää lähimmäisistään ja antaa hoivaa jälkikasvulleen. Nuoruudenkin kokemukset voivat johtaa siihen, että näemme toisten ihmisten käytöksen meitä kohtaan lähtökohtaisesti vihamielisenä. Vaikkei se todellisuudessa olekaan niin.

Tämä aihepiiri kiinnostaa minua, mutta en ole ainoa. Toiset vain rajaavat sen yhteiskunnan normien mukaisesti. Ollaan esimerkiksi kiinnostuneita rikollisuudesta ja sellaisesta elämäntavasta. Tuon kiinnostuneisuuden kaksi ääripäätä ovat kriminaalipsykologit ja kriminaalit itse, jotka tekevät tietoisia valintoja päätyäkseen rikollisen elämäntyylin piiriin. Aivan kuten jotkut tutkivat sotaa ja sen ilmiöitä, kun taas jotkut haaveilevat sellaiseen joutumisesta.

Olen itse sitä mieltä, että ymmärtääksemme itseämme ja ihmisyyttä meidän tulee tutkia primitiivisiä puoliamme. Mitä enemmän neurotiede tuottaa tutkimustietoa keskushermostostamme, niin sitä enemmän käyttäytymistieteiden asiantuntijat alkavat ymmärtämään yhteyttä erilaisten vaikuttimien ja toimintamme välillä. Normaalia ihmistä kun ei ole olemassa, johon tuossa työssä voisi havaintojansa vertailla, vaan se on yhteiskunnan muovailema näkemys ihanneihmisestä. Normaali ei olekaan mikään normaali, vaan ihanne johon ihmisiä johdatellaan. ”Ole normaali”, ”käyttäydy normaalisti” tai ”haluan olla täysin normaali” ovatkin vain viittauksia tuohon ihannekuvaan ihmisestä. Kuva ihmisestä, joka on kulloisellakin hetkellä yhteisönsä täysivaltainen ja hyödyllinen jäsen.

Kuulemme kaikumme ympäristöstä

2389139085_2954ea5c49_b

Olen oleellinen osa ympäristöäni ja se heijastaa takaisin toimintaani. Totesin sen tänään työssäni, kun ilmaistuani mielipiteeni sain sille vastakaikua. Vastakaiku ei aina ole myötäilevää, mutta se kertookin itsessään sen, että puheeni johtaa asioiden käsittelyyn. Oli se kommentti, purnaus tai suoranainen palaute minulta jotakin asiaa kohtaan. ”Olet siltä osin asian ytimessä”, kuului vastaus pitkän linjan erityisasiantuntijalta. Emme työskentele samalla alalla, mutta hänkin on varmasti työuransa aikana törmännyt jos jonkinlaisiin projekteihin ja prosesseihin. Hyviin ja huonoihin sekä kaikkeen siltä väliltä.

Niin työssä kuin vapaa-ajalla tiedostan jatkuvasti sen, että minä en voi asettaa itseäni kenenkään yläpuolelle. Turhaudun tietysti toimintaan, joka ei johda toimintaan silloin kun sitä kaivattaisiin. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sana pitäisi, jonkun toteamuksen edessä. On hetkiä, jolloin tunnustan oman kykenemättömyyteni tai osaamattomuuden, mutta yritän johdatella itseni silloin kehityksen tielle. Tielle, jonka päätteeksi joko kykenen tekemään tai osaan jonkun asian. Ja jos huomaan jonkun kamppailevan samassa tilanteessa, niin ojennan silloin auttavan käteni. En odota, että siihen aina tartuttaisiin, mutta auttavasta kädestäni kieltäytyminen toistuvasti takaa minun turhautumiseni. Turhaudun pahiten silloin kun näen edellytykset toimintaan, mutta aloitteellisuus loistaa poissaolollaan. Oli syy mikä tahansa. Turhautumisesta huolimatta en halua riistää keneltäkään heidän mahdollisuutta oivallukseen siitä, että mukautumalla käsillä olevaan tilanteeseen kaikki on mahdollista. Jopa onnistuminen. Siksi en aseta itseäni kenenkään yläpuolelle, vaan pyrin olemaan vertainen.

Työelämässä pätee usein samat säännöt kuin yksityiselämässä. Toimimmehan molemmissa toisten erilaisten ihmisten kanssa. Työssä joku voi ottaa itseensä siitä, jos menee kertomaan näkemyksensä. Jotkut ottavat sen henkilökohtaisesti, jotkut jopa kokevat sen oman asemansa vaarantamisena. On harmillista, että minut lokeroidaan aina samaan kastiin muiden kanssa. He eivät tiedä alkuun minusta juuri mitään ja pidättäytyessäni arvoissani se kolahtaa joskus jonkun itsetunnolle. Siksi pyrin siihen, että suorista mielipiteistäni (jos vain satun suuni avaamaan) huolimatta yritän näyttää oman toimintani kautta asian toteen. Harvoin se tosin on käsillä kosketeltavaa tai helposti ymmärrettävää, että pienetkin yksityiskohdat vaikuttavat lopulta kokonaisuuteen.

Työelämässä koetut vastoinkäymiset ja epäjohdonmukaisuudet kyllä sapettavat sen päivän ajan, mutta niistä pääsee yli hyvin helposti. Yksityiselämässä taas lähisuhteissa koetut turhautumiset vaivaavat usein pitkään. Onhan yhdessä vietetty aika täysin toisessa luokassa, sillä nykypäivänä työssä muodostettavat ihmissuhteet ovat ajallisesti murto-osa yksityiselämän lähemmistä suhteista. Ja ne vaivaavat erityisesti silloin, jos sattuu vähääkään välittämään lähimmäistensä hyvinvoinnista. Tilanteet, jotka ovat johtaneet satuttamiseen henkisellä tasolla, tulevat uniin saakka. Pahiten omatunnon päälle käyvät ne hetket, jotka ovat täysin omaa syytäni ja olen toiminut täysin itsekkäällä tavalla. Toisena tulevat ne hetket, jotka olisi voinut välttää omalla yksinkertaisella toiminnalla. Ylivoimaisia tilanteita ovat ne, joissa joku lähimmäisesi on kyennyt pahaa oloa potiessaan vetämään sinut tasolleen. Olet ollut joko liian väsynyt tai huomiosi tilanteen osalta on herpaantunut hetkeksi. Ne tulevat mieleen pitkienkin aikojen jälkeen ja saatat löytää itsesi pohdiskelemasta, että ”miksi reagoin juuri sillä tavalla?”

 

Kunnioitus on kaikki kaikessa

10563493286_58c3d18fef_o

Mikään ihmissuhde ei kestä ilman molemminpuolista kunnioitusta. Toisen ihmisen ominaisuuksien, kykyjen tai saavutusten arvostuksen puute näkyy kanssakäymisessä etäisyytenä ja kylmäkiskoisuutena, jollaista toinen ihminen ei tavanomaisesti pidä miellyttävänä käytöksenä. Tai se voi näkyä mielipide- ja päätöstasolla toisen jyräämisenä, siinä ettei ota huomioon toisen mielipidettä.

Läheisissä ihmissuhteissa kunnioituksen puute tai heikkeneminen näkyy inhottavana kitkana aivan kaikenlaisessa kanssakäymisessä. Kunnioitus onneksi tosin ei ole lukkoon lyöty ominaisuus, vaan henkilökohtainen näkemys toisesta ja siten suoraan oman vaikutuksen alainen, mikäli siihen haluaa ylipäätään vaikuttaa.

Kumppanin tai ystävän kaikista luonteenpiirteistä tai ominaisuuksista ei tarvitse pitää eikä kaikkia arvostamiaan asioita tarvitse nostaa hopeajalustalle. Riittää kun käyttäytyy tasavertaisesti toista kohtaan ja osoittaa inhimillistä lämpöä, raottaen samalla ympärillä pitämiään suojamuureja. Riitatilanteissa erimielisyydet ratkaistaan avaamalla näkemyserot vastavuoroisesti, eikä pelkästään vetoamalla toisen erilaiseen asennoitumiseen tai temperamenttiin omia näkemyksiään sen enempää avaamatta.

Näennäistä kunnioitusta näkee todella usein, mutta oikealla hetkellä osoitettava todellinen arvostus jää usein antamatta tai saamatta. Se voi olla usein myös merkki jostain aivan muusta ongelmasta kuin pelkästä arvostuksen puutteesta; stressi tai henkilökohtaiset ongelmat heijastuvat omaan käytökseen toisia kohtaan.

Ihminen, joka on kykenemätön kunnioittamaan ja siten arvostamaan itseään yksilönä harvoin kykenee osoittamaan sitä toisille. Epävarmuus itseä kohtaan heijastuu osittain epävarmuutena toisia ihmisiä kohtaan, jolloin poikkeustilanteissa toimivat puolustusmekanismit tulevat sotkemaan tavanomaisia vuorovaikutustilanteita. Asiat otetaan aivan liian henkilökohtaisesti, vaikkei siihen ole mitään perusteltua syytä.

Ihmisen historian tunteminen auttaa hyvin usein ymmärtämään tällaista käytöstä. Lapsuusperheen dynamiikkaan tutustuminen voi auttaa ymmärtämään miksi toinen saattaa olla haluton käsittelemään tiettyjä asioita tai reagoi joihinkin ärsykkeisiin täysin eri tavalla, kuin itse reagoisi. Vaikkei ihmisellä itsellään olisi mitään varteenotettavia ongelmia, niin ongelmia on saattanut olla esimerkiksi tämän vanhemmilla tai lapsuuden ympäristössä.

Ihmistä ei tulisi liian herkästi tuomita jäykistä persoonallisuushäiriöistä kärsiväksi poikkeusyksilöksi. Narsistista käyttäytymistä saattaa ilmetä ihmisellä, jolla on todella heikko itsetunto todellisuudessa, muttei omaa varsinaisia narsistisia luonteenpiirteitä. Se ettei koe omaavansa minkäänlaista roolia omassa elinympäristössään kuluttaa henkisiä resursseja siinä määrin, ettei kykene antamaan parastaan toisten läsnä ollessa. Se ei välttämättä ole ihmisen itsensä syy, vaan se voi olla myös itse ympäristön vika. Potkut töistä saattavat olla työnantajan aito sopeutustoimenpide eikä merkki huonosti hoidetusta työstä.

Jos havaitsee toisen käytöksessä tai olemuksessa muutoksen, joka vaikuttaa kielteisesti kahdenväliseen suhteeseen, tulisi muistaa keskustelemisen lyömätön voima. Oletukset nimittäin syntyvät omassa päässä ja nykytiedon valossa aivomme vääristävät ympäröivää todellisuutta hämmästyttävän paljon. Ainoa keino selvittää todelliset juurisyyt muutoksen taustalla on se vanha ”kissan nostaminen pöydälle.”

Vuorovaikutus ja v***n jalo taito

Minulla on mielipide. Niin on myös sinullakin. Itse asiassa minua alkoi juuri kiinnostamaan sen. Mitä jos kertoisit siitä lisää, niin voisin oppia sinusta jotain uutta. Minua kiinnostaa se niin kovasti.

Tuo voisi olla täysin ihmisen sisäinen monologi, kun kohtaa uuden ihmisen tai on tekemisissä lapsen kanssa. Miksi erottelin lapsen edellisessä lauseessa? Siihen on erittäin tärkeä syy ja se liittyy lapsen tarpeeseen tulla huomioiduksi. Huomioiduksi tuleminen on sitten eri asia kuin kaiken huomion keskipisteenä oleminen, joista jälkimmäinen on itse asiassa hyvin vahingollista ihmisen minäkuvan kehitykselle.

8445366837_2fc6338b15_b
Vuorovaikutusta yli lajirajojen. Lähde: Flickr.com

Asenteen muuttaminen ynseästä seesteisen vastaanottavaksi tapahtuu helpoiten sisäisen dialogin kautta. Niinhän se toimii juuri silloin, kun meitä alkaa ottamaan jokin asia pattiin toisissa ihmisissä. ”Taas tuo vouhottaa tuossa, eikö se voisi joskus vain ottaa iisisti”, sanomme itsellemme omassa päässämme. Mene ja sano tuollaista ääneen, niin aivan varmasti saat tuta ihmisten epämiellyttävimmät puolet. Sitä emme kuitenkaan tee, sillä meille on kehittynyt käytöstavat ja saamme kuulla palautetta meistä itsestämme niin harvoin, että sellaisen tapahtuessa suistumme raiteiltamme.

Niin. Palaute itsensä kehittämiseksi. Palautetta ulkopuolisten silmin. Se on niin helvetin harvinaista, että palautetta saadakseen sitä pitää oikein rukoilemalla pyytää. Palautetta pääsee antamaan niin harvoin arkielämässä, että sitä harjoitellaan erillisenä suorituksena lukion äidinkielen tunneilla, sillä niin harvinainen sivistystaito se meille ihmisille on. Mihin me sitten sitä palautetta tarvitsemme? No arvaa vain kaksi kertaa!

Minä en juurikaan enää mieti mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta, mutta se ei tarkoita täyttä välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Itse asiassa se on päinvastoin. Minua kiinnostaa suuresti se, että mitä ihmisille itsellensä kuuluu ja aina ihmisiä kohdatessani pyrin kohtelemaan heitä ihmisarvoisesti sekä kunnioittavasti.

Jos kohtaan sitä kuuluisaa vittumaisuutta itseään, niin annan ihmiselle kyllä mahdollisuuden korjata toimintaansa olemalla lähtemättä mukaan vittuilun kierteeseen ensimmäisillä sananvaihdoilla. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Huomaan kyllä, jos vittuilun äänensävyssä alkaa olemaan jotain henkilökohtaista ja silloin päästän itse pirun irti. Antamani ensivaikutelma on hyvin kiltti ja huomaavainen, mutta monella on tullut hieman hätä, kun olenkin tilanteen niin vaatiessa paljastanut sen ilkeän, hyvin vittumaisen puoleni. Se on aina, mikäli vastaanottaja on ollut selvin päin, johtanut vittuilun loppumiseen ja itse asiassa syvempään kunnioitukseen toista kohtaan. Tai on tuolla jossain yksi ihminen, joka on syvästi loukkaantunut takaisinvittuilustani. Mutta hän on poikkeus, hänhän pitää itseään muutenkin siniverisenä ja siten asettuu muiden yläpuolelle aina.

Takaisin lapsiin ja siihen, miksi kirjoituksen alussa nostamani päänsisäinen monologi on tarpeen heitä kohdatessa. Syy on lasten järjettömässä ja lähes yliluonnollisessa tavassa ”haistaa” aito kiinnostus. En ole tähän mennessä elämääni kohdannut ainuttakaan lasta, jonka kanssa en olisi tullut toimeen tai johon en olisi saanut yhteyttä. Jopa autistiset lapset eivät tuota hankaluuksia, heidän ongelmansa kun liittyy vain vuorovaikutukseen, ei läsnäoloon. He siis aistivat sen, jos päämme sisällä on käynnissä jotain muuta kuin kiinnostus vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Silloin he saattavat heittäytyä kiusanhengiksi, riippuen tietysti lapsen perusluonteesta itsestään.

Vaan on olemassa ihmisryhmä, joka pystyy voittamaan lasten luottamuksen puolelleen teennäisesti. He ovat mestareita manipuloinnissa ja pystyvät sumuttamaan myös vertaisiaan, toisia aikuisia. Tarkoitan nyt niitä ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet toteuttamaan pedofiilisiä taipumuksiaan. Se voi olla aitoa kiinnostusta, mutta epäilen näissä tapauksissa vaikuttimena olevan jonkinasteinen epäsosiaalinen persoonan. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei kykene täysin ”astumaan toisen saappaisiin” eli myötä tuntemiseen. Jos pedofiili kykenisi myötätuntoon, niin silloinhan pedofiili pidättäytyisi mieltymyksensä osalta vain fantasioinnissa. Tämä on sellainen aihe ja hyvin laaja, että en käsittele sitä enempää tässä kirjoituksessa.

Loppusanat vuorovaikutuksesta, ikään ja sukupuoleen katsomatta: Jos näet jossain ihmisessä muutoksen tämän käyttäytymisessä, niin kysy siitä rohkeasti. Jos vastaus on ”ei tässä mitään” -luokkaa, niin kerro havainnostasi. Kyllä se sanainen arkku aukeaa ja tuo ihminen vielä kiittää sinua jonain päivänä. Usko pois.