Se kun ei ole ketään kelle jakaa

15185777526_1460a2a320_o
Lähde: Flickr.com

Tänään se iski. Töissä oli ollut ihan järjettömän mahtava päivä, oppilaani olivat saaneet minut nauramaan täydestä sydämestäni ja koin jälleen sellaisen päivän, että olin antanut heidän elämälleen tarkoituksellisia ja merkittäviä opetuksia. Mutta kotioven sulkeutuessa takanani tajusin, että minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut jakaa näitä kokemiani onnellisia ja hyviä hetkiä. Olen kokenut vastaavaa silloin kun asuin toisessa kaupungissa ja erostani edelliseen suhteeseen oli kulunut vielä suhteellisen lyhyen aikaa. Silloin masennus alkoi hiipiä mieleeni ja se myrkytti sellaisen ajanjakson muistoihini, etten oikeastaan muista enää mitään niistä onnellisista hetkistä. Saatikka niistä tunteista, joita koin masentuneena.

Minua ei oikeastaan haittaa se, että arjessani ei ole aina sellaista henkilöä, jolle voisin purkaa pahaa oloani. Se tosin tuntuu pahalta, ettei ole ketään kuulemassa sitä miten hyvä olo minulla välillä on. Koirani on kyllä uskollinen kumppanini, mutta hän on iloinen aina kun satun vähänkin hymyilemään ja hänen kanssaan käymistä keskusteluistani puuttuu vuorovaikutus. Ja parasta elämässä on kuitenkin se, että iloja voi jakaa toisen ihmisen kanssa ja saada vastaanottava osapuoli myös hyvälle mielelle hyviä kokemuksia jakamalla.

Asun yksin ja piakkoin minulla on sellainen tilanne, että olen vapaa edellisen parisuhteeni painolastista kokonaan. Se kesti paljon lyhemmän aikaa kuin sitä edeltävä, ja sitä leimasi suoranainen pahuus aina silloin tällöin. Mutta oli siinäkin parisuhteessa hyviä hetkiä. Sellaisia, jotka ovat jääneet paremmin mieleen kuin pisimmässä suhteessa kokemani vastaavat tilanteet. Tuossa suhteessa oli välillä ajanjaksoja, että tuli koettua hyvää oloa, vaikkei elämä muilta osin edennyt aivan suunnitelmien mukaan.

Se on kuitenkin jäänyt mieleeni edellisestä parisuhteesta, että en oikein ikinä päässyt jakamaan täysin hyviä hetkiä, joita koin esimerkiksi töissä. Puhe siirtyi aina kesken kaiken toiseen, hänen tunnekokemuksiin ja hyvin usein sellaisiin, jotka olivat hyvin ahdistavia. Tai oli tilanteita, joissa aloitettuani jakamaan jotain tärkeäksi kokemaani sain seurata loittonevaa selkää. Paljon hyviä hetkiä huumorin osalta, mutta paljon sellaisia hetkiä, jolloin koin jääneeni yksin kokemusteni kanssa. En joutunut elämään yksin, mutta henkisellä tasolla oli jonkinlainen ammottava aukko. Siinä sydämen kohdalla tuollaisissa tilanteissa.

Suurin toiveeni tulevaisuutta ajatellen on se, että löytäisin ihmisen, jonka kanssa voisin jakaa estotta näitä kokemuksia ja tunteita. Sellainen, jonka kanssa pystyy elämään sopusoinnussa ja painolastia voisi aina siirtää harteilta toiselle, tehdä yhteistyötä toistemme tukemisessa. Edellinen suhteeni oli intohimoista rakkautta, seuraavan ja toivottavasti loppuelämän kestävän suhteen ei sitä tarvitse olla. Oikeastaan en enää kaipaa niin tulista intohimoa, koska se menee aivan liikaa ihon alle. Toinen tavallaan saattaa alkaa käyttämään sitä intohimoa hyödyksi itsekkäästi, muuttua hyväksikäyttäjäksi. Olisin varmasti paljon onnellisempi, jos kaikki elämän osa-alueet seuraavassa suhteessani olisivat tasapainossa: Rakkaus, välittäminen, itsekkyys ja epäitsekkyys, seksuaaliset vietit sekä kommunikaatio.

Sitä suhdetta odotellessa minun vain täytyy tyytyä siihen, että jotkut mahtavat tilanteet elämässäni joudun pitämään pakosti vain itselläni. Vaikka se kuulostaa niin surulliselta, niin ehkä voin lämmittää noita muistoja myöhemmin ja kertoa jollekin niistä sitten myöhemmin. Sen minkä satun niistä muistamaan, niin tapahtuma- kuin tunnetasolla.

Kuka minusta välittäisi?

4955390241_21ae1a4334_b
Lähde: Flickr.com

Tämä päivä on mennyt taas uppotuen muistoihini edesmenneistä läheisistäni ja ystävistäni, päällimmäisenä ystäväni Jonne, jonka elämä jätti vaille hänelle kuulunutta onnea. Ainoa asia josta olen tyytyväinen, on se, että hän sai nukkua aikoinaan pois rakastamansa naisen vieressä. Vaikka hänen kuolemansa oli tuolloin järkytys hänen silloiselleen elämänkumppanilleen ja vaimolleen, niin hän sai olla viimeiset hetkensä rakastamansa ihmisen lähellä.

Omalla kohdallani olen tullut siihen lopputulokseen, että oman aikani loppuessa täällä maan päällä, tulen olemaan yksin. Haaveet siitä, että niin sanotun kuolinvuoteeni ympärillä olisi joukko minulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä, olen jo heittänyt tyystin unholaan. Aion omistaa kyllä elämäni päivät muiden hyvälle, mutta olen persoonana sellainen, johon on vaikeaa kiintyä tai rakastua. Ja päätökseni olla hankkimatta jälkikasvua on varmasti se suurin asia, joka tulee tuohon haaveeni kariutumiseen vaikuttamaan. Yleensä jos elää vanhaksi, niin ne vähäisetkin ystävät ehtivät jo tahoillaan kuihtumaan pois.

En ole jaksanut kirjoittaa enää samaan tiiviiseen tahtiin kuin aikaisemmin. Se johtunee siitä, että kykyni käsitellä tunteitani on ottanut reilusti takapakkia ja erityisesti kykyni purkaa patoutuneita tunteita on heikentynyt. Tämä on aivan sama kehityssuunta kuin pari vuotta sitten. Alussa edistymiseni oli huimaa, mutta muutaman kuukauden jälkeen iskee todellisuus: En ole juurikaan kehittynyt ja aivan salakavalalla tavalla on kuin sydämeni ympärille olisi kasvanut muuri. Se jos mikä pelottaa minua itseäni. Se, että patoan jälleen tunteita sisälleni ja olen kykenemätön purkamaan niitä ennen oikeaa romahdusta.

Minua on vaivannut suuresti lapsuudessa jo minua vaivannut tunne, josta olen myös täälläkin kirjoittanut aikaisemmin: Se, että minua kohtaan kukaan ei osoita välittämistä. Tuntuu, että välittämisen osoittaminen on yksin minun harteillani ja ponnisteluista huolimatta en saa siihen vastakaikua. Välitän kyllä suuresti toisista ihmisistä, mutta he ovat tyytyväisiä saamaansa huomioon unohtaen samalla, että minäkin olen tunteva ihminen. Se johtaa aina siihen, että tunnen olevani hyvin hyljeksitty ja henkilö, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Sehän on tavallaan niin, että ne ihmiset kyllä eläisivät ilman minun välittämistä vallan hyvin.

Tiedän, että ajatukseni eivät ole kovinkaan terveitä yhteiskunnan normien mukaan ja toivo kuolemasta ei sovi tähän maailmaan, jossa yksilön on ihanne ja jokaisen täytyisi ajatella omaa parastaan. Kun en itse kykene samaistumaan noihin ihanteisiin, niin minussa on silloin vikaa. Ei yhteisö ympärilläni tai yhteiskunta minunlaistani tarvitse, joka ei kykene ajattelemaan itsekkäästi. Silloin minun täytyy yrittää löytää keinot toteuttaa omia vääristyneitä ihanteitani joillain muilla tavoilla, jotta voisin olla joka päivä edes hetken onnellinen. Harmi vain, että onneni tiellä on taipumukseni masentua.

Niin, olisi kyllä hienoa, jos minuun ottaisi edes kerran yhteyttä joku muu kuin eksäni tai vanhempani kysyäkseen vointiani. Jotenkin on vaikea lähteä purkamaan oloaan niihin viesteihin, joissa kysytään pelkästään, että ”miten menee”. Se on kysymys, johon kysyjä odottaa positiivista vastausta aina. Olen kyllä pari kertaa kokeillut sitä, että vastaan rehellisesti. Se on aina aiheuttanut hyvin vaikean ja ahdistuneen vastaanoton ja yhteydenpito on mennyt yleensä jäihin noina kertoina. Kuka normaali ihminen haluaa kysellä kenenkään kuulumisia saadakseen tietää, että toisella ei mene hyvin. Minua se kyllä kiinnostaa, mutta en olekaan normaali. Olen empaatikko ja altruisti, joka ei sovi tähän päivään ainakaan vielä.

Väkijoukon keskellä olet todella yksin

6175918536_5630ed071a_b
Lähde: Flickr.com

Laitoin eilen Spotifysta soimaan Simon & Garfunkel -duon kappaleen ”The Sound of Silence”. Hetken sitä kuunneltuani istuin koneelle ja etsin sen sanat. Tänään istuin jälleen koneelle ja etsin Paul Simonin vastauksia siihen, mistä laulu kertoo. Ja vastaukset voisi lyhentää siten, että laulussa ”kerrotaan ihmisten kykenemättömyydestä emotionaaliseen yhteyteen keskenään ja se näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa ihmisiä on paljon.”

The Sound of Silence – Simon & Garfunkel,
sanat: Paul Simon 1963-1964

Hello darkness, my old friend
I’ve come to talk with you again
Because a vision softly creeping
Left it’s seeds while I was sleeping
And the vision that was planted
In my brain still remains
Within the sound of silence

In restless dreams I walked alone
Narrow streets of cobblestone
’Neath the halo of a street lamp
I turned my collar to the cold and damp
When my eyes were stabbed by the flash of
A neon light that split the night
And touched the sound of silence

And in the naked light I saw
Ten thousand people, maybe more
People talking without speaking
People hearing without listening
People writing songs that voices never share and no one dared
Disturb the sound of silence

Fools said I, you do not know
Silence like a cancer grows
Hear my words that I might teach you
Take my arms that I might reach you
But my words like silent raindrops fell
And echoed in the wells of silence

And the people bowed and prayed
To the neon God they made
And the sign flashed out it’s warning
In the words that it was forming
And the signs said, ’The words of the prophets
Are written on the subway walls and tenement halls’
And whispered in the sounds of silence

Sanat on kirjoitettu 54-vuotta sitten, mutta niiden takana olevat kielikuvat ja merkitys on vain entisestään kasvanut. Me ihmiset emme muutu luonteeltamme mihinkään, vaikka tekniikka kehittyy tänä päivänä kiihtyvään tahtiin. Ehkä meillä ei ole ollut koskaan kykyä emotionaalisuuteen suurissa ihmisryhmissä, joten ponnistelut ongelmien ratkaisemiseen luontomme vastaisesti ovat jo alussa tuhoon tuomittuja. Ainoa ratkaisu olisi se, että eläisimme pienryhmissä kuten kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Emotionaalisuus ja kyky kokea sympatiaa toista kohtaan eli astua toisen asemaan, on kyky jota muilla eläimillä ei ole. Sen kyvyn avulla olemme selvinneet vaikeistakin ajoista, josta kertoo se, että ihmispopulaatio on joskus ollut alle 100 yksilöä. Noin pienen populaation kohtalona on luonnossa sukupuutto, mutta ihmisen kyky tuntea vihaa, rakkautta ja kiintymystä on auttanut meidät maapallon hallitsevaksi lajiksi. Silti, siitäkin huolimatta emme tunne yhteyttä toisiimme kaupungeissa ja väenpaljoudessa.

Tulen olemaan huomenna ihmismeren keskellä ja tulen taas jälleen toteamaan tämän totuuden. Säälin meitä kaikkia ihmiskuntana, sillä emme ole vielä niin kehittyneitä, että kykenisimme muuttamaan luontoamme. Tekniikkamme kehittyy ja meillä olisi täysi mahdollisuus päästä välittömästi nälänhädistä, sodista ja kriiseistä. Mutta ihmisluontomme estää tämän, joten ainoa pelastus on tekniikan kehittymisen nopeuttaminen. Ehkä jonain päivänä rationaaliset päätökset tekee kone, joka on älykkäämpi kuin koko ihmiskunta yhdessä, mutta tuntee samalla empatiaa meitä kaikkia kohtaan. Se ei nimittäin onnistu keneltäkään ihmiseltä tällä sinisellä pisteellä, nyt tai tulevaisuudessa.

Ympäröity fyysisesti, henkisesti yksin

3365196275_187f8a8c11_z
Lähde: Flickr.com

Oltuani viikonlopun ja tämän päivän käytännössä itsekseni, olen huomannut taas yksinäisyyden vaivaavan. Se, että hakeudun ihmisten pariin arkipäivinä ja haen kontakteja, ei suinkaan poista yksinäisyyden tunnetta. Tunnen sitä yhtä lailla kuin sekin eräs nuorehko mies, jonka tapasin ja joka valitti olleensa käytännössä aikuisikänsä yksin. En tiedä, mutta ei se helppoa ole myöskään minulle, vaikka sainkin elää ison osan tähänastisesta elämästäni rakastamani naisen kanssa.

Eikä helppoa se ole huomata omaavansa tällä hetkellä vajavaiset henkiset resurssit, jotka ehtyvät turhan nopeasti. Lepääminenkin on vaikeaa, sillä mielen täyttää jatkuvasti minua eteenpäin vievät asiat. Olen väsynyt, mutta innoissani. Olen innoissani, mutta masennun kun en jaksa. Tuntuu, että lääkkeistä ei ole hyötyä, mutta ne jättämällä elämä menee vielä kaoottisempaan suuntaan. Tiedä miten tässä olisi. Tiedä seisoako päällä tai käsillä, istua tai kävellä.

Kirjoittamistahtini on nyt reilusti hidastunut ja hyvä niin, sillä en ehkä jaksaisi pohdiskella samaan aikaan kun minua ajaa monet muut asiat eteenpäin. Eteenpäin, mutta henkinen kehitykseni on samalla taantunut. En ole vielä lähellekään terve, mutta haluaisin tilanteen olevan normaali. Tiedostan rajalliset voimani ja samalla koen, että aikani on käymässä päivä päivältä vähiin. Tahtoni tehdä jotain merkittävää ajautuu hetki hetkeltä enemmän nurkkaan ja samaan aikaan mikään ei tapahdu hetkessä.

Olisi niin helppoa nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa, mutta toisaalta jäisi näkemättä kerrankin tahtoni ja tekojeni seuraukset: Mitä jos? Olen kirjoittamassa oman elämäni historiaa tietäen, että mammonaa tai kunniaa en saa mukaani täältä poistuttaessa. Masentuneena olen siis myös siinä elämäntilanteessa, joka kohtaa jokaista miestä: Mitä merkittävää minä olen tehnyt, mitä tulen tekemään ja mitä minusta jää vuosien päästä jäljelle?

Yhden asian olen huomannut sentään näinä viime viikkoina ja se on se, että ihmiset kyllä haluavat jättää puumerkin elämästään, mutta eivät ole valmiita tarttumaan toimeen. En ole oikein hyvä missään, mutta tartuttuani toimeen ajan asiaa läkähdyksiin saakka. Tiettyyn pisteeseen saakka ihmiset ympärilläsi ovat innoissaan, kunnes huomaavat sinun olevan tekemässä merkittäviä (vaikkakin paikallisia) tekoja. Ja huomaavat, että et sinä sen ihmeellisempi ole kuin hekään. Siihen tyssää yleensä se innokkuus ja yhteistyöhalu. Ja se harmittaa vietävästi, sillä sisäisen motivaationi puutteesta johtuen ajan aivan muiden etua kuin omaani.

Takaisin tähän yksinäisyyteen. Ainoat henkilöt, jotka ovat minua lähestyneet, ovat olleet jollain tasolla kehitysvammaisia tai -häiriöisiä. Ei minulla ole mitään luontoa vastaan, mutta haluaisin olevani edes sen verran kiinnostava, että minua lähestyisi tavalliset suomalaiset naiset. Sillä ei ole väliä onko nainen millainen luonteeltaan, kunhan pärjää tällaisen henkilön kanssa. Ja helppohan minun kanssani olisi pärjätä, joskaan tulisieluiseksi riitelijäksi minusta ei ole. Osaan riidellä ja olla tulisieluinen, mutten näitä samaan aikaan.

Ehkä se on vain merkki siitä, että minun täytyy keskittyä aivan muuhun kuin parisuhdeasioihin. Ja aikani on kyllä niin rajattu, että en ehdi tutustua täysin tuntemattomiin ihmisiin kunnolla. En halua jättäytyä siitä toiminnasta, johon olen nyt ryhtynyt, vaikka haluaisinkin rakastaa jälleen jotain naista täydestä sydämestäni. Tämä taitaa olla sitä elämää, jota olen kaihtanut hyvin kauan, mutta kaipasin niin syvästi.

Tauko ohi: Miten vuoteni vaihtui?

 

16154852291_97eb36768c_b
Lähde: Flickr.com

 

Aika palata takaisin pitämältäni kirjoitustauolta. Se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi ollut mitään aihetta kirjoittaa blogiini, päinvastoin. Elämäni on ollut viimeisen parin viikon aikana melkoista vuoristorataa tunteiden ja tunnetilojen kanssa. Istun tällä hetkellä koneeni ääressä ja minua vaivaa unirytmin sekoaminen. Haluaisin käydä nukkumaan, mutta aivoni käyvät aivan liian suurella vaihteella pystyäkseni siihen.

Ruokahaluni on ollut onneksi äärimmäisen hyvä, jonka voi laskea johtuvaksi joululomasta vanhempieni luona. Siellä minun ei tarvinnut miettiä kovinkaan kummoisesti sitä, mitä tulisin syömään seuraavaksi. Valmis ruokapöytä siellä loman aikaan saa minut arvostamaan ruokailemista ja minulla on itse asiassa tälläkin hetkellä huutava nälkä. Yksin koirani kanssa asuessani minulla on tosin tapana syödä vain yksi lämmin ateria päivässä, joten menee aikaa ennen kuin taas totun vanhaan rutiiniin ja minua ei vaivaa nälkä jatkuvasti.

Minulla on suuri taipumus joutua pelikoukkuun, repsahtaessani saatan pelata koko päivän ja käydä nukkumaan herätäkseni seuraavaan päivään pelatakseni taas koko päivän. Pelaaminen on minulle huumetta ja uskon, että se on minulle koukuttavampaa kuin heroiini. Olin helposti koukkuun menevä jo lapsena ja muistan, kuinka sain kerran setäni luona ollessa hoidossa raivokohtauksen, jota häpesin suuresti jälkeen päin. Olin suuttunut siitä, etten voinut pitää hetken taukoa ja käydä syömään. Se tunne, jonka tunsin ja se nolous jonka koin, oli niin nöyryyttävää, etten ole aikuisiällä kokenut vastaavaa.

Loman aikana ja ollessani pääosin jouten vanhempieni luona aloin pelata erästä peliä. Ja niin siinä kävi, että aiemmin mielenkiinnottomana pitämäni peli koukutti minut täysin ja pelasin joka päivä melkein 12 tuntia. En jaksa edes kirjoittaa siitä, sillä tiedän sen olevan älytöntä. Pelata valtaosa valveillaoloajasta. Onneksi olen kotona ja minulla on muutakin tekemistä, jotain mihin voin purkaa kaiken energiani.

Uuden vuoden aattona olin hieman väsynyt pelaamisesta ja olin vähällä jäädä vanhempieni luokse makoilemaan, mutta illalla sain jostain energiapiikin ja päätin lähteä laulamaan karaokea viereiseen kylään. Kävin suihkussa, laittauduin (miehiseen tapaan) ja otin lainaksi vanhempieni auton. Kun pääsin reilun 10 kilometrin päässä olevalle kapakalle, niin huomasin sen olevan suljettu. Olin sentään lähtenyt ajelemaan ja löysin itseni vajaata puolta tuntia myöhemmin Jyväskylän Lutakosta katsomasta ilotulitusta. Ilotulitus oli aika vähäpätöinen ja tunnelmiani latisti se, että ympärillä oli niin paljon pariskuntia, jotka antoivat toisilleen suukkoja ja halauksia. Ei lainkaan helppoa katsella toisia onnellisia ihmisiä, kun oma onni on ollut niin kauan kadoksissa.

Menin lopulta Resiina-baariin lähellä nykyistä asemaa, joka on ollut vuosia sitten useiden tuttujeni kantapaikka. Olin autolla, joten päätin juoda paikalla vain pari lämmintä kaakaota. Paikalle saavuttuani olin jo kuitenkin katumapäällä, sillä paikalla oli lähinnä keski-iän ylittäneitä pariskuntia tanssimassa ja pitämässä hauskaa. Vastapainoksi, kaiken tuon lisäksi, paikalla oli ikäisiäni ja minusta nuorempia naisia, jotka istuivat todella jäykistellen pöydissä. Kun yö näytti jäävän muutenkin yksinäiseksi kotiinpaluuksi, niin tyydyin juomaan kaksi kuppia kaakaota hiljakseen hieman syrjässä ja samalla kuunnellen melko keskinkertaista tanssiorkesteria. Soittajat olivat kyllä osaavia, mutta solistin olisi voinut vaihtaa sellaiseksi, joka osaa laulaa.

Niin, olen saanut aikaiseksi kotona kahden päivän aikana enemmän kuin kahden ja puolen viikon aikana vanhempieni luona. Vaikka minua vaivaakin yksinolo täällä asunnossani, niin ainakin saan jotain aikaiseksi elämässäni. Ehkä se johtuu siitä, että silloin ei tarvitse miettiä yksin olemista ja yksinäisyyttä.

Sinkkuna oleminen voisi jo riittää

 

256210573_ffc9aeb6b8_o
Lähde: Flickr.com

 

Olen tehnyt tänään päätöksen siitä, että minulle riittää tämä sinkkuna oleminen. En oikein osaa olla täysin yksin, ilman ketään jolle jakaa elämäni ilot ja surut. Jos jotain kaipaa jokaiseen päivään, niin se on se hetki, kun voi istahtaa alas oman rakkaansa kanssa ja jakaa päivän tapahtumat, tunteineen ja kaikkineen. Tosin vaikeaa tänä päivänä on löytää ketään, jonka voisi luottaa pysyvän rinnalla myös vaikeina aikoina. Heitä kyllä riittää jonoksikin saakka, jotka hakevat elämäänsä vain helppoja ratkaisuja ja heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa häipyvät yhtä nopeasti kuin tulivatkin tähän minun elämääni.

Ja vaikken ole asettanut mitään odotuksia sen toisen osapuolen suhteen, niin vaikeaa on löytää juuri ketään joka haluaisi tutustua minuun. Pidän kyllä itseäni kiinnostavana persoonana, jolta löytyy myös laidasta laitaan elämänkokemusta. Sellaista kokemusta, josta on muodostunut myös viisautta. Ehkä se onkin juuri minun suurin heikkouteni ja esteeni löytää rinnalleni ketään jakamaan sekä rakastamaan minua, olen kokenut ihan liikaa kyetäkseni iloitsemaan ihan pienistä asioista. Löydän usein liiankin helposti uhkia ja heikkouksia pienistä positiivisista asioista, sillä olen kokenut jos jotakin elämäni aikana. Koskaan ei ole niin hyvä, etteikö asioista löytäisi myös nurinkurista puolta.

Kaipaan rakastamista. Kaipaan myös toisen rakkautta. Sitä on vain niin vaikea myöntää, että sen löytämiseksi uudelleen elämääni pitäisi nähdä niin paljon vaivaa. Olen kohdannut mielenkiintoisia naisia sinkkuna ollessani ja myös eroni loppuvaiheessa, mutta yksikään näistä ei olisi valmis sitoutumaan kaltaiseni ihmisen kanssa. Minulta puuttuu sitä kuuluisaa charmikkuutta ja katseen kestävyyttä. En ole kovinkaan hyvännäköinen, vaikka jotkut ovat yrittäneet turhaan piristää mieltäni väittämällä vastakkaista. On nimittäin huvittavaa, että näitä mieltä piristämistä yrittäviä ovat juuri sellaiset, jotka eivät mistään hinnasta ryhtyisi kanssani parisuhteeseen. Pidän sitä hyvin loukkaavana, että he edes yrittävät tällä tavoin piristää mieltäni, sillä heidän täytyy suorastaan tukeutua valehteluun. Se olisi jo jotakin, että minun mieltäni yrittäisi piristää ihminen, joka tuntisi samalla vetoa minua kohtaan.

Kaipuusta ja halusta huolimatta olen kyllä asennoitunut jo siihen, että en tule löytämään rinnalleni ketään. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vienyt aikansa, ja sen toteaminen näin kirjallisena ja hennosti ääneen puhuttuna satuttaa tunteitani. Pitäisi tehdä ensin hyvä ja lähtemätön vaikutus johonkin naiseen, saada tämä kiinnostumaan minusta itsestäni ja osoittaa hyvän maun mukaisesti kiinnostusta tätä kohtaan. Ei kuitenkaan tyrkyttäen, vaan varovaisesti. Ei minusta ole sellaiseen hissun kissun hyvää tulee -toimintaan, vaan haluaisi heittäytyä tunteiden vietäväksi välittömästi.

Olen myös huomannut sen, että esimerkiksi FB:ssa saan huomiota juuri sellaisilta ihmisiltä, joihin en voisi ikimaailmassa ihastua, saatikka rakastua. On heikosti terveydestään ylläpitäneitä, liikaa laiminlyötyjä, reilusti vanhempia ja sellaisia ihmisiä, jotka hakevat vain vaihtelua yh-arkeen. En halua taistella suhteen alkuvaiheessa huomiosta, vaan haluaisin toisen keskittyvän enemmän minuun itseeni. Tällöin minulla olisi mahdollisuus hurmata toinen näyttämällä, että minäkin olen erittäin paljon kiinnostunut hänestä.

Tästä aiheesta kirjoittaminen alkaa hiljalleen väsyttää entistä helpommin. Yksinäisyyden nostaminen aiheeksi on jo liian läpikoluttu aihe, seuraavalla kerralla aion kirjoittaa jostain aivan muusta. Ehkäpä vuoden vaihtuessa suuntaan johonkin paikkaan, jossa on muita ihmisiä ja minulle tulisi hyviä ideoita kirjoittaa heistä, välittämättä tuon tippaakaan itsestäni. Silloin voisin unohtaa tämän yksinäisyyden, jota olen potenut jo riittävän kauan. Yli puoli vuotta tätä samaa voivottelua ja tunnetta alkaa tympimään, mitään sille en ole voinut tehdä tähänkään mennessä. Ehkäpä yksinäisyys on vähän kuin varallisuus. Heti kun lakkaat ajattelemasta sitä, niin siinä vaiheessa sitä alkaa tulvia ovista ja ikkunoista. Kun unohtaa yksinäisyyden, niin sitten olet ihmisten ympäröimä. Kun unohdat rahan, niin raha alkaa tulla luoksesi pyytämättäkin. Tai sitten olen nähnyt makeaa unta ja minun on aika herätä. Herätä yksin omasta sängystäni.

Ystävät ovat rikkaus, olen siis köyhä

thoma_loneliness
Hans Thoma, Loneliness

Tunsin eilen oloni lähes innokkaaksi siitä ajatuksesta, että tänään näen pitkästä aikaa vanhan koulukaverin ja vietämme aikaa pelaillen, alkoholilla höystettynä. Aamulla heräämiseni oli kuitenkin vaivalloista ja nyt mielialani on päinvastainen eiliseen verrattuna. Tiedostan, että valtaosa tästä olosta johtuu henkisestä terveydentilastani. Päivät seuraavat toisiaan ja päivien mielialat heittelevät, minne sattuvat.

Yritän kuitenkin kovasti saada käännettyä tämän olotilan pakkaselta takaisin lämpöasteille, miettimällä miten paljon voikaan kohottaa mielialaa vanhan ystävän tapaaminen ja se, että voi keskustella. Keskustella lähes mistä vaan ja pitää hauskaa. Nyt hauskat miellekuvat ovat vielä pelkkä toivo, mutta olen toiveikas päivän kääntyessä iltaan.

Huomenna minun olisi tarkoitus käydä elokuvissa naispuolisen tuttuni kanssa. Melkoinen saavutus tässä terveydentilassa, sillä yhteisten menojen sopiminen vaatii aina melkoista sovittelua ja tulevaisuuteen katsomista. Tuo nainen on kyllä mielestäni hyvin kaunis, mutta ensisijaisesti toiveenani on saada uusia ystäviä. Ystäväpiirini on lähes nolla, sillä päättyneessä parisuhteessani tulin nojanneeksi ehkä liiaksikin ex-puolisoon. Masennuksellani on jo pitkä historia ja sekin on osaltaan vaikuttanut ystäväpiirin kaventumiseen.

On oikeastaan mahtavaa elää nykyistä aikaa ihmiskunnan historiassa, uusia keksintöjä tulee kuin liukuhihnalta ja tekninen sekä tieteellinen kehitys tapahtuu suurin harppauksin. Toisaalta olen erittäin murheellinen siitä, että nykyään kaikki pyrkivät ylikorostuneeseen yksilön korostamiseen kaikessa. Johan jo kaikki tutkimukset todistavat sen, että ihminen on edelleen se pienryhmiin sopeutunut sosiaalinen olento, joka kärsii sosiaalisen tukiverkoston poissaolosta. Pienestä lapsesta saakka olemme tuomittuja rikkomaan sosiaaliset tukiverkkomme, sillä muutamme opiskelun ja työn perässä usein pakotettuna. Tietoisesti ajamme omaa etuamme, mutta alitajunnassa joudumme hylkäämään liian usein tutut tukiverkkomme ja ihmiset ympärillämme.

Juon kahvia, istun tietokoneella ja aina silloin tällöin rapsutan koiraani, joka hakee minulta ehdotonta huomiota. Se aistii mielialani vaihtelut hämmästyttävän hyvin ja onkin ollut minulle korvaamaton kumppani. Ulkona sataa ja kerrostalolähiö on vasta heräämässä tähän päivään. Taidan seuraavaksi alkaa valmistautumaan tähän iltaan ja pitää huolen siitä, että koiraani ulkoiluttamassa käyvä exäni ei tarvitse etsiä koiran talutushihnoja tai koiran ruokia sekaisin olevista kaapeistani tai asunnostani.