Suistuminen tieltä täydestä vauhdista

2700947649_7e7b4c8d73_z
Lähde: Flickr.com

Edellisestä kirjoituksestani on jo viikko. Ja on ikävä huomata, että viimeiset kolme viikkoa minulla on mennyt aivan liian lujaa ja olen unohtanut tyystin pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani. Tämän takia kulunut viikonloppu ja tämä päivä ovat olleet minulle hyvin raskaita. Lisäksi huomasin, että olin mielestäni löytänyt itselleni jonkinlaisen sielunkumppanin, ihmisen joka olisi ymmärtänyt minua, mutta olinkin väärässä. Hän kyllä ymmärtää minua ja osaa lukea minua, mutta hän ei kuitenkaan halua minua elämäänsä enää millään tavalla. Ehkä se johtui taas siitä, että minulla on mennyt aivan liian lujaa, enkä ole suostunut käyttämään järkeä tunteiden sijaan.

Hankalinta elämässäni on se, että olen jotenkin eksynyt yrittäessäni löytää elämääni ihmistä, joka välittäisi aidosti minusta. Tuntuu, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia itsestään. Olen altruisti itsekkäistä syistä, mutta kyetäkseni tekemään pyyteettömiä tekoja muiden hyväksi, minulla pitäisi olla joku tuki olemassa. Masennus nostaa päätään, kun huomaan ettei kukaan oikeasti välitä minusta, kukaan ei halua minua elämäänsä. Koen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, jotta saisi vastavuoroisesti hellyyttä ja välittämistä. Ainoa joka tällä hetkellä näennäisesti välittää minusta on eksäni, mutta hänkin haluaa minun vain pysyvän hengissä. Hän on kiinnostunut teennäisesti tekemisistäni, etten tekisi mitään itselleni.

Tuntuu jotenkin siltä, että olen lipsumassa takaisin pimeyteen, takaisin masennuksen syövereihin. Se tuntuu äärimmäisen pahalta, erityisesti sen takia, että olen antanut lupauksen itselleni tehdä jotain merkittävää elämässäni muiden eteen. Jos en ole henkisesti riittävän hyvässä kunnossa, niin en pysty pitämään tuota lupausta. Olen epäonnistunut jo ennen kuin olen edes päässyt yrittämään.

Kuluneen viikon aikana olen pohtinut jälleen perimmäistä kysymystä eli ”miksi ihmeessä minä olen täällä?” Jos en välitä itsestäni ja kukaan ei halua minua elämäänsä, niin miksi sitten hengitän? Tämän johdosta olen ollut herkällä päällä, olen saattanut alkaa itkemään jostain mitättömästä syystä, enkä ole pystynyt lopettamaan. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että olisi parempi vain lakata hengittämästä ja palata suureen kiertokulkuun. Onneksi minulla on kuitenkin koira, jota kohtaan kokemani velvollisuus on pitänyt minut tähän saakka vielä elävien kirjoissa. Toisaalta vanhempani ovat ilmaisseet, että he voivat tarvittaessa ottaa koirani itselleen, mikäli en pysty huolehtimaan siitä. Siksi pohdinkin tänään, että jos antaisin koirani heille, niin olisin vapaa päättämään kohtalostani.

Ehkä tämä päivä vielä päättyy jotenkin onnellisesti ja pystyn keskittymään elämääni muutenkin kuin murheen ja masentuneisuuden kautta. Ei tämä mitään herkkua ole ja olisin mielelläni onnellinen sen sijaan, että vaipuisin masennukseen. Kolmen viikon aikana olen ollut onnellisempi kuin moneen vuoteen, mutta samalla olen elänyt aivan liian lujaa. Ja nyt saan maksaa siitä mielenterveydelleni takaisin masennuksen muodossa. Olisi mahtavaa saada elää jonain päivänä vapaana siitä, onnellisen ja vieläpä niin, että elämässäni olisi joku joka aidosti välittäisi minusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.