Toissa iltana laitoin soimaan uusista kuulokkeistani, jotka olin hankkinut viime perjantaina paikallisesta musiikkiliikkeestä, soimaan Sonata Arctican Silence-albumin. Tuon yhtyeen toiseen pitkäsoittoon liittyy lukuisia muistoja teini-iästäni, johon onneksi kuuluu myös onnellisia muistoja. Haikeana niitä muistellen kävin nuhjuiseen sänkyyni makaamaan ja aloitin kappaleesta False News Travel Fast, joka on albumin kolmas kappale. Mieleeni palautui visuaalisia muistikuvia useita vuosia sitten edesmenneestä ystävästäni J:sta.
Jo tuolloin hän oli eksynyt itseltään, paeten tuota todellisuutta yllytyshulluuteen ja keskioluen juomisen harjoitteluun. Hänen äitinsä M oli kasvattanut poikaansa ilman rajoja, eikä hänen etäinen isänsä kuulunut juurikaan hänen elämäänsä. Noiden vuosien aikana näin hänen isäänsä kerran, mutta etäisyydestä huolimatta hän oli silminnähden kiinnostunut poikansa elämästä. Siihen hän ei J:lta saanut minkäänlaista vastakaikua, sillä häneltä puuttui keinot luoda yhteys jälkeläiseensä. Se turhautti ystävääni, mistä hän minulle pariin otteeseen mainitsi.
Eksyneisyys ilmeni muilta, häntä vanhemmilta miehiltä opittuna tapana hukuttaa turhautuminen, ahdistus ja katkeruus alkoholiin. Välillä hän haki hyväksyntää niin kuumeisesti muilta, että hän asetti itsensä kiusatun asemaan vapaaehtoisesti. Se oli myrkkyä kiltille sielulle, paljon kiltimmälle kuin minä itse. Ellei hän olisi ollut niin eksynyt, niin hänessä ei olisi ollut mitään mitä kiusata. Tai ainakaan mitään, mikä olisi reagoinut kiusaamiseen. Kiusaamista harrastivat monet hänen kodissaan järjestettyihin bileisiin saapuneet niin kutsutut kaverit, tytöt ja jotkut aikuiset. Onneksi hänen äitinsä silloinen miesystävä näki sen ja otti hänet siipiensä suojaan, yrittäen toimia miehen roolimallina. Siinä oli vain se haaste, että tuo isäpuolen tyyppinen hahmo katosi aina kuukauden välein useaksi viikoksi Norjaan telakkatyöhön.
Silence-albumia kuunnellessa mieleeni palasi myös lukuisia alkoholinhuuruisia muistoja, jolloin taustalla soi juurikin tuon kyseisen albumin kappaleita. Ne muistot eivät ole kovinkaan mielekkäitä.
Kadun suuresti niitä kahta jäynää, jotka tein hänelle, vaikka sainkin häneltä anteeksi niin pyydettyäni. Ehkä hänen mieltään huojensi kuitenkin se, että olin aina valmis kuuntelemaan häntä ja säilyttämään hänen jakamansa salaisuudet ainoastaan itselläni. Toisin kuin hänen näennäiset ystävänsä, jotka sortuivat härnäämään ja kiusamaan. Näin vuosien jälkeen olen harmissani, sillä en milloinkaan purkanut sydäntäni hänelle. Sen näki hänestä, että häntä olisi kiinnostanut kuulla mitä pääni sisällä ajattelin ja mitä kävin tuolloin koulukiusattuna läpi. Hän ei koskaan kysynyt, sillä sitä tapaa ei ollut kukaan koskaan opettamassa. Olisin varmasti vastannut hänelle rehellisesti, mutta kysymysten puutteessa minulta puuttui taito avautua. Taito, joka on minulta edelleen jollain tasolla hukassa.
Jos J ei olisi vuosia sitten saanut sairaskohtausta yöllä vaimonsa vieressä, niin hän olisi kuollut myöhemmin vaurioituneen maksan takia. Sen verran sinnikkäästi hän vältteli lääkäriä, joka myös oli opittu tapa vanhemmilta miehiltä. Sanonta niin kauan, kun ei tarvitse poliisia, lääkäriä tai pappia, asiat ovat hyvin päti häneen täysin. Lopulta hänen kuollessaan hän oli tarvinnut elämässään kahta näistä, lääkäri pois joukosta lukien. Jos hän olisi valinnut elämänsä risteyskohdissaan toisin ja kuunnellut vaimoaan, niin kenties hän voisi vaeltaa keskuudessamme edelleen. Niin ei kuitenkaan ole ja tuon ihmiskohtalon kautta olen tutustunut lähemmin alkoholin vahingolliseen voimaan. Alkoholin ei nimittäin tarvitse olla kirkkaassa muodossa aiheuttaakseen pysyviä vaurioita sisäelimissä ja keskushermostossa.
Silence-albumia kuunnellessa mieleeni palasi myös lukuisia alkoholinhuuruisia muistoja, jolloin taustalla soi juurikin tuon kyseisen albumin kappaleita. Ne muistot eivät ole kovinkaan mielekkäitä. On muistoja hylätyksi tulemisesta, rakkaudesta, jolle ei ole vastakaikua tai hetkiä vessassa oksentamassa pirtun polttamaa vatsalaukun sisältöä. Niin moni noista nuoruuteni hetkistä alkoi iloiten ja nuoruuden voimaa puhkuen, päättyen kuitenkin jollekin haisevalle runkopatjalle oksennusta pidätellen aamuyön viimeisinä tunteina.
Sittemmin olen oppinut omat rajani ja aitoa mielihyvää aiheuttavat asiat elämässäni. Rajani kyllä tiedän, mutta mielihyvää aiheuttavat asiat ovat olleet ajoittain vähissä. Yksi niistä on ollut ja on edelleen se, kun pystyt auttamaan jonkun ihmisen jonkin esteen yli ja saat siitä kiitoksen. Kiitoksen, johon voi nöyränä vastata, että ”ei tarvitse kiittää.” Toinen on ollut se yhdessä kokemisen riemu jostain pienestä tai vähän suuremmastakin onnistumisesta, jonka olen saanut myötäelää toisen kanssa. Noita myötäelämisen kokemuksia voi kohdata eniten lasten ja nuorten parissa, vaikkei niiden kokeminen poikkeuksellista aikuistenkaan seurassa ole.
Kuulokkeistani soi tällä hetkellä Wolf & Raven. Kappale, mikä liittyy vahvasti edesmenneeseen ystävääni. Alun perin kappaleessa uneen viitattu näky sudesta syömässä korppia viittasi ystävääni ja tämän silloiseen bestikseen; bestis oli susi ja ystäväni korppi. En muista tarkkaan, mutta jossain vaiheessa tuo bestis alkoi puhumaan siitä, että minä olen se unen susi, joka syö ystävääni. Tuolloin teininä se kuulosti vain siistiltä, olla tituleerattu sudeksi. Näin aikuisena miehenä ja tällaisin elämänkokemuksin en välttämättä haluaisi enää olla susi. Susi, joka syö korppia. Kielikuva, jossa minä syön elävältä parasta ystävääni henkisellä tasolla.
Mies Vailla Varjoa 