Hän istuu pöydän toisella puolella, olemme juuri alkaneet syömään. Ruoka on maukasta, mutta omat ajatukset karkaavat viime viikkoina stressiä aiheuttaneisiin taloudellisiin huoliin. ”Tästä tuli aika mautonta”, hän sanoo ja hymähdän: ”Ihan hyvää tämä on.” Minulta jää huomaamatta, että häntä ei vaivaa ruoan mauttomuus, vaan jokin töissä sattunut asia. En ymmärrä kysyä silloin. Ja nyt kun ymmärtäisin kysyä, niin on jo liian myöhäistä.
Luin taannoin Tony Dunderfeltin kirjan ”läsnäoleva kohtaaminen.” Luin sen lähinnä saadakseni lisäeväitä omien vuorovaikutustaitojeni kehittämiseksi, niin yksityiselämässä kuin työssäni. Tuon kirjan lukemisen jälkeen minua on kuitenkin jäänyt mietityttämään muutama asia, joita Tony sivuaa tuossa kirjassaan.
Mitä minä hyödyn tästä itselleni kehittämästäni taidosta? Että osaan kohdata ihmisen kuin ihmisen läsnäolevasti ja aidon kiinnostuneesti? Tämä kysymys on herännyt minulle kirjan lukemisen jälkeen kohtaamieni kokemusteni kautta. Hyöty tuntuu hyvinkin vaatimattomalta, mikäli yrittää virittäytyä läsnä olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei itse ole läsnä. Se tuntuu oikeastaan hyvin vaivaannuttavalta olla toisen ihmisen kanssa samassa tilassa, silloin kun itse olet läsnä ja toinen ei sitä ole.
..välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.
Samalla kun olen itse esittänyt itselleni nämä kysymykset, niin itsetarkastelun myötä olen ymmärtänyt olleeni aivan samanlaisessa tilanteessa ja vieläpä vuosikausia. Pitkän ja aikoja sitten päättyneen parisuhteeni poissaoleva osapuoli olin minä itse, poissaolevuuden syyn ollessa milloin mikäkin. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut jotenkin sulkeutunut koko suhteen ajan. Olin kuitenkin poissa henkisellä tasolla sellaisina hetkinä, jolloin läsnä oleminen olisi ollut erityisen tärkeää. Tuollaiset hetket voi tunnistaa vasta jälkikäteen. Ne pienet pöytäkeskustelut, jotka tapahtumahetkellä eivät tuntuneet kovinkaan kummoisilta keskusteluilta.
Tämän kirjoituksen alussa ollut tapahtuma on tosi ja se on yksi niistä lukuisista asioista, jotka ovat jääneet painamaan mieltä pitkän parisuhteen kariuduttua. Ja siitä ajatuksesta ei vain pääse irti. Siitä, että mielen haahuiltua jossain aivan muualla jäi kysymättä niin oleellisia kysymyksiä ja joiden vastauksia olisi pitänyt kuunnella koko päällä sekä sydämellä. Vaikka suurimmat epäselvyydet ja kahden ihmisen välinen konflikti ovatkin ratkaistu, niin välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.
Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.
Näkeekö sen, että onko toinen läsnä? Vastaisin tähän, että näkee. Eri asia on kuitenkin se, että ymmärtääkö sen merkityksen kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa. Ymmärrämme sen kielteiseksi asiaksi, jos toinen ei kykene olemaan läsnä yhdessä hetkessä ja samassa tilassa joko fyysisesti tai henkisesti, mutta aitoa läsnä olevaa kohtaamista me harvemmin tunnistamme yhdeksi tärkeimmistä toisista huomioitavista seikoista. Emme kiinnitä huomiota katseeseen, jonka suomat vihjeet mikroilmeiden ohella viestivät toisen pysähtyvän ymmärtämään meitä. Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.
Kirjoitan pitkä parisuhde mielessäni tästä aiheesta, mutta sama pätee jo ennen suhteen muodostumista tai suhteen alkuaikoina. Silloin vetoapuna läsnä olevassa kohtaamisessa ovat tosin sellaiset asiat kuin ihastuminen, seksuaalinen intohimo ja toisen ihmisen asettaminen omaa jalustaa korkeammalle ainutlaatuisena yksilönä. Entä sitten kun nuo edellä mainitut avut laimenevat tai häviävät kokonaan ja tilalle astuu kiintyminen?
Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti?
Voisinpa melkein väittää, että jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen kerran suuren luokan kriisi ja sen selvittäminen ratkaisee suhteen jatkumisen. Ja mitä todennäköisemmin tuo kriisi liittyy juuri toisen läsnä olevaan kohtaamiseen. Siihen, että vuosienkin yhdessä olon jälkeen jaksaa olla kiinnostunut toisesta ja tämän ainaisessa kehityksessä olevasta ajatusmaailmasta, kyeten keskeyttämään oman päänsä sisäisen sekamelskan ja rauhoittumaan kuuntelemaan toista. Toista voi kyllä kuulla joka päivä, mutta kuunteleminen herättää itsessäkin ajatuksia.
Paljon olen saanut lukea erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia siitä, että ihmisen pitäisi avautua kumppanilleen. Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti? Tai ei vain ole siinä hetkessä, ymmärtämättä miten merkittäviä sanoja toisen suusta pulppuaa. Mielestäni tärkeämpi taito parisuhteessa olisi juurikin toisen kohtaaminen ja kyky esittää kysymyksiä niin, että kysely ei tunnu painostukselta. ”Minä näen, että sinua vaivaa jokin. Haluaisitko jakaa sen minun kanssani?” Tuo toimisi ainakin omalla kohdallani huomattavasti paremmin kuin seuraava: ”Mikä sua vaivaa? Voisitko kertoa sen mulle?” Kyllä jokainen osaa puhua sisäisestä sielunelämästään, jos joku vain osaa esittää oikeat kysymykset oikeaan aikaan ja jaksaa sisäistää kuulemansa vastaukset.
Mies Vailla Varjoa 