Valoa tunnelin päässä

Olin ehtinyt unohtamaan miten mahtava tunne siitä tulee, kun saa naisen nauramaan. Viihtymään omassa seurassa, keventämään tunnelmaa olemalla oma itsensä ja heittäytymään asiaan kuin asiaan, oli keskusteluaihe mikä tahansa. Ja mikä parasta, oli mahtavaa huomata tulevansa kuulluksi. Se, että puhumilleni asioille toinen ei yrittänyt missään vaiheessa keksiä piilomerkityksiä tai kyseenalaistaa kokemuksiani. Tai tuomita. Huomauttaa kylläkin, että eivät ihmiset ole ihan niin yksioikoisia. Havainto, jonka jaan täysin.

Kun on kokenut sellaisia asioita, joiden vaikutuksesta on alkanut varomaan hirveän paljon omaa ilmaisuaan toisen seurassa ja arkailee totuutta, vaikka toinen yrittää siihen jopa pakottaa, niin on haastavaa päästä toimintatavoistaan irti. Olisin ehkä halunnut kertoa itsestäni jotain muutakin kuin hauskan puoleni. Olisin ehkä halunnut kertoa, että ei elämä ole ollut kovinkaan ruusuista. Olisin ehkä halunnut kertoa, että kaikesta hymystä ja naurusta huolimatta palaan elämääni, missä koen kohtaavani haasteet yksin. Lähes kahden tunnin aikana kepeästä ilmapiiristä huolimatta en päästänyt kovinkaan lähelle, enkä kertonut juuri mitään minästäni. Annoin vain tietynlaisen kuvan, johon joudun jossain vaiheessa tekemään korjauksen. Hän ei ollut se, joka olisi pakottanut eikä udellut, vaan sen oli tehnyt jo aikaa sitten joku toinen ihminen. Olen muuttunut tietyin osin pelkuriksi sen myötä.

On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin.

Eilisestä iltaseurastani näkee hyvin vaivatta, että hän tekee jatkuvaa arviointia minusta. Arviota siitä, että millainen ihminen minä olen. Hän selvittää siten kenties, että olisinko niinkin kelvollinen ihminen kuin kumppaniksi sopiva. Sen asian selvittäminen ei kuitenkaan ole itse tarkoitus sille, että viettää aikaa kanssani tai minä hakeudun jonkun ihmisen seuraan. Sellaiset asiat kyllä selviävät aikanaan. Olisi aika ahdistavaa, jos kaikessa ajateltaisiin tulevaa ja mahdollista saavutettavaa hyötyä. Kahden tapaamiskerran perusteella pystyy jo sanomaan, että viihdymme toistemme seurassa. Aika kuluu kuin siivillä, vaikkei olisikaan parhaimmassa ruumiin ja sielun terässä. Olin jo kuluttanut sanaista arkkuani ystäväni ja tämän naisystävän seurassa aiemmin samana iltana, mutta silti minulla ei ollut kiire pois tai mitenkään painostava olo siitä, että ihan jokaisena hetkenä en ollut äänessä. Tuli hiljaisia hetkiä, mitkä eivät tuntuneet vaivaannuttavilta.

Tuollaiset kohtaamiset lohduttavat minua, sillä huomaan elämän tuovan eteeni myös mahdollisuuksia. Ei pelkästään uhkia tai ihmissuhteita, jotka tarjoilevat pelkkiä haasteita. Haasteita, joita joudun ratkomaan tai joissa joudun auttamaan, mutta josta hyödyn saavat jotkut aivan muut ihmiset. On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin. Olla kulumatta, vaikka käyttääkin jonkin asian tekemiseen tai olemiseen energiaa. Olla katkeroitumatta, sillä ihan jokainen ei ole vaatimassa sinulta aina jotain itseään parempaa tai huomauttelemassa, miten paska ihminen olet. Tai vaatimassa anteeksipyyntöä siitä, että olet reagoinut omiin tunteisiisi. Tunteisiin, jotka vaatija on sysännyt itse liikkeelle.

Tänään on paluu arkeen, jota ehdinkin jo odottaa. Tässä juhannuksessa oli kyllä omat hetkensä, mutta mitenkään kevyt se ei ollut. Varmaan ensimmäinen kerta elämässäni, että odotin jo aattona pääsyä takaisin töihin. Työmaalle, joka on ollut tähän mennessä yksi epämiellyttävimmistä ja epäkiitollisimmista pitkiin aikoihin. Se varmaan kertoo jotain siitä, millainen juhannus minulla oli.